Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Archive for the tag “vaikuttava lukukokemus”

Novellien synty #7: Susiveli

Satun luetut -kirjablogissa on ilmestynyt uusi arvio Älä riko pintaa -kokoelmasta. Suuret kiitokset sinne!

Ja tästä onkin ilo jatkaa novellien taustatarinoihin!

Toisinaan tekstin takaa löytyy hyvinkin selkeästi jokin inspiroiva lukukokemus, joka on vaikuttanut oman tekstin syntyyn. Suoranaisen pastissin tai intertekstuaalisten viittausten sijaan kyse voi olla jostain hienovaraisemmasta, tai jostain minkä huomaa vain kirjoittaja itse. Susiveli-novellista en ole saanut vielä kauhesti kommentteja, joten en osaa varmaksi sanoa, mitä lukija siinä näkee. Mutta paljastettakoon nyt, että tuon novellin takaa löytyy eräs erittäin vaikuttava lukukokemus. Yhtenä työnimenä minulla pyöri vaihtoehto Susia ja ihmisiä… Jep, nyt puhutaan John Steinbeckin klassikosta Hiiriä ja ihmisiä.

Luin sen joskus lukioikäisenä.

Itkin aivan järkyttävästi.

En halua spoilata kirjaa, jos sen juoni ei ole tuttu. Sanonpahan vain, että tässä on klassikko, jonka lukemista kannattaa kokeilla. On mahdollista, että se vaikuttaa ja koskettaa. Jopa suuresti. Ainakin omaan mieleeni romaanin loppuratkaisu on piirtynyt aika tarkkaan. Ja tämä on harvinaista, koska usein minulle jää kirjoista mieleen vain tietynlainen fiilis tai tunnelma, ei niinkään juoni / tapahtumat / yksityiskohdat. Hiiriä ja ihmisiä on jäänyt päähäni sekä tapahtumien että tunnelman kautta.

Hiiriä ja ihmisiä -kirjan ohella Susiveljeen vaikutti myös jokin uni, josta en muista enää kyllä mitään, mutta ehkä siinä vilahti kaksi veljestä ja jonkinlainen ihmissusiajatus. Talvella 2013 minulla oli kasassa 4 kesänovellia ja 2 talvinovellia, eli edelleen oli kovasti tarvetta keksiä talveen sijoitettavia tarinoita. Susijuttu sijoittui sinne mukavasti. Samalla koetin tuoda esille hiukan eri puolia Talvilaaksosta kuin Mustien ruusujen maa -sarjassa ja toisaalta myös sitoa tekstiä Mustien ruusujen maahan tuomalla esille samoja paikannimiä, eri ”rotujen” nimiä jne. Tätä tuli kyllä tehtyä Kesäsaarille sijoittuvissa novelleissakin. Halusin ehdottomasti tehdä novellit itsenäisiksi kokonaisuuksiksi, jotka eivät vaadi romaanisarjan lukemista mitenkään. Mutta jos joku lukija sattuu lukemaan näitä kaikkia, niin hän kuitenkin tunnistaisi kokonaisuuden ja ehkä joitakin hienovaraisia vihjeitä/keskustelua novellikokoelman ja sarjan välillä.  (Sanon tästä pari sanaa lisää Talviyön tarina -novellin kohdalla, jos muistan.)

Kirjoitin Susiveljen samaan aikaan, kun oli menossa trilogian kakkososan kirjoittaminen & editointi. Novelli toimi siis vaihteluna ja välipalana romaanin ohessa. Muistaakseni sen kirjoittaminen oli suhteellisen vaivatonta. Ei tuskaa ja ahdistusta, mutta ei aivan huippuhetkiäkään. Jotain siltä väliltä.

Pidän Susiveljessä nykyään siitä, että siinä on melko maltillinen ja toteava kerrontatyyli. Näkökulmahenkilö Jaani ei ehkä ole ihan niin räiskyvän tunteellinen kuin jotkut muut hahmoni, ja siksi kielikin on toteavampaa. Kokoelma tarvitsee mielestäni tämän novellin, jotta ne kielellisesti leikittelevämmät / koukeroisemmat pääsevät sitten esille.

Kustannustoimittajani piti Susiveljestä kovasti. Novelli päätyi lopulta paraatipaikalle eli aloittamaan koko kokoelman. Oikeastaan siihen ykköspaikalle oli jossain vaiheessa ehdokkaana laaja ja kielellisesti ym. koukeroisempi Unien puutarhat, mutta tuo novelli taas olisi ollut niin pitkä, että ehkä novellikokoelman aloittava lukija olisi väsähtänyt alkuunsa. Niinpä ajattelen Susiveljeä nyt tietynlaisena introna. Se on lyhyehkö ja hahmottelee Talvilaakson miljöötä, antaa tietynlaisia raameja sille mitä tulee jatkossa.

***

Goodreadsissa tykätyin sitaatti Hiiriä ja ihmisiä -romaanista näkyy olevan tämä:

“Maybe ever’body in the whole damn world is scared of each other.”

Mutta toiseksi tykätyin on ehkä mukavampi ja kertoo ystävyyden voimasta:

“I got you to look after me, and you got me to look after you, and that’s why.”

***

Aiemmat novellinsyntytarinat:

Narvaranin linnut

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

 

Mainokset

10 vaikuttavinta: Pimeyden vasen käsi

No niin. Joo. Näin siinä sitten kävi. Kokosin top 10 -listan kaikkien aikojen tärkeimmistä kirjoista, ja Ursula K. Le Guin vei listalta kaksi paikkaa.

Oikeastaan se ei ollut tarkoitus. Kun pohdiskelin listaa alkuvuodesta, arvoin pitkään Le Guinin ja Robin Hobbin välillä. Lopulta Maameren tarinat pääsi listalle, ja Hobb täytyi jättää pois. Mutta tässä vuoden kuluessa tuli vielä muutoksia. Tiedättekö sen tunteen, kun toisinaan tuntuu, että on lukenut jo niin paljon, ettei mikään enää todella liikuta? Tämä ”vaikuttavimpien kirjojen” listakin kertoo omaa tarinaansa: useimmat listan teokset liittyvät jollain tavalla menneisiin vuosiin, niihin aikoihin, jolloin olin ehkä vielä herkempi vaikutteille. Ehkä esimerkiksi Tuntematon sotilas ja Joutavuuksien jumala sävähdyttivät minua niin paljon juuri siksi, että satuin lukemaan ne oikeaan aikaan? Onko lopulta aika suurelta osin sattumaakin, mitkä teokset päätyvät kaikkien aikojen vaikuttavimmiksi kirjoiksi? Entä jos en olisi lapsena lukenut Kimiä vaan jonkin muun yhtä hyvän seikkailukertomuksen, joka olisi tavallaan tullut sen tilalle?

Mutta. On mieletön fiilis, kun saa huomata, että kyllä uudet lukukokemukset järisyttävät maailmaani yhä edelleen. Että joskus, sentään joskus, tulee vastaan kirja, jonka luen vasta nyt ensimmäistä kertaa ja joka todella vaikuttaa ja pysäyttää. Tänä vuonna tässä onnistui Le Guinin scifi-klassikko The Left Hand of Darkness.

wpid-20141109_134524.jpgLuin vaihteeksi kirjan alkuperäiskielellä. Pokkari oli tarttunut matkaani jo monta vuotta sitten Lontoossa, kun kävin iiisossa ihanassa kirjakaupassa (samalla reissulla, kun haaveilin Kurjat-musikaalin näkemisestä mutta se jäi haaveeksi). Hortoilin scifi- ja fantasiahyllyillä enkä oikeastaan juuri tunnistanut kirjailijoiden nimiä – paitsi Le Guinin.

Onneksi vihdoinkin nyt luin tämän. Ja saman tien hommasin muuten itselleni myös suomennetun version. Haluan lukea senkin ja nähdä, miten esim. tietyt käsitteet on suomennettu ja saanko kenties vielä enemmän irti hommasta suomeksi.

Pimeyden vasen käsi kertoo Genlystä, ihmisestä, joka on lähetetty talviplaneetalle yksinäisenä lähettiläänä. Hänellä on vaikeuksia päästä sisälle vieraaseen kulttuuriin, ja planeetan asukkailla on eräs hyvin erityinen piirre: he eivät ole miehiä eivätkä naisia, vaan heillä on periaatteessa molemmat sukupuolet. Suurimman osan ajasta he ovat ”sukupuolettomia”, mutta noin kerran kuussa he tulevat ikään kuin kiimaan ja voivat tällöin valita itselleen kumman sukupuolen vain.

Light is the left hand of darkness

and darkness the right hand of light.

Two are one, life and death, lying

together like lovers in kemmer,

like hands joined together,

like the end and the way.

Kirjan alku oli itse asiassa aika puuduttava. Päähenkilöstä ei oikein saanut heti otetta, kerronta oli jopa hiukan latteaa. Mutta sitten, vaivihkaa, aloin välittää päähenkilöstä ja jännittää, miten kirja päättyisi. Rakkaustarinahan tämä on, loppujen lopuksi. Todella kaunis ja haikea sellainen. Mitään räjähtävää loppuratkaisua ei oikeastaan tule, ei mitään suuren suurta. Ja silti tämä on todella suuri kirja, joka kertoo ihmisyydestä ja elämästä ja kaikesta. Le Guinin tyyli on jotenkin vaivihkainen, hiljaisella tavalla vaikuttava. Pimeyden vasen käsi on minusta täydellinen esimerkki siitä, mitä science fiction voi parhaimmillaan olla. Kaukaiselle planeetalle etäännytetty tarina kertoo taitavasti jotain meistä kaikista ja antaa lukijalle paljon ajateltavaa (Kuinka paljon sukupuoli määritteleekään elämää meidän maailmassamme? Mitä seuraakaan siitä, kun todella erilaiset kulttuurit törmäävät?)

It is good to have an end to journey towards; but it is the journey that matters, in the end.

Lukemisen jälkeen kirja jätti minut kaipaamaan lisää, ja kirja vaivasi minua vielä monta päivää. Tämä kirja on täynnä ihmeen tuntua ja selittämätöntä ”sitä jotakin”, mikä monista vähemmän vaikuttavista kirjoista puuttuu. Suosittelen kaikille, etenkin niille, jotka scifiä kirjoittavat tai sen kirjoittamisesta haaveilevat.

***

Valmis listaukseni ei ole minkäänlaisessa paremmuusjärkestyksessä. Mutta tässä ne nyt sitten ovat, 10 kaikkien aikojen vaikuttavinta lukukokemustani!

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät

Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba

George R. R. Martin: Tulen ja jään laulu -sarja

Rudyard Kipling: Kim

Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat

Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala

J. R. R. Tolkien: Taru Sormusten herrasta

Victor Hugo: Kurjat

Väinö Linna: Tuntematon sotilas

Näissä merkeissä toivotan kaikille ihanaa ja rentouttavaa joulua, uusia vaikuttavia lukukokemuksia (Kaikkihan me luemme jouluna paljon, eikö niin??) ja herkullisia hetkiä suklaarasioiden ja lahjakirjojen äärellä. Nauttikaa ja tonttuilkaa!

IMG_2421

10 vaikuttavinta: Missä junat kääntyvät

Olipa hyvä, että vuoden alussa asetin itselleni ainakin yhden blogitavoitteen: kirjoittaa postaus kymmenestä vaikuttavimmasta kirjasta. En halua tämän blogin näivettyvän ihan täysin (ajoittaisesta kiireestä huolimatta), joten tuo tavoite pakottaa kirjoittamaan sentään hiukan. Nyt ollaan loppusuoralla. Toiseksi viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä, listalla esittelen tärkeän ensikosketukseni suomikummaan ja suomalaisiin spefinovelleihin. Kyseessä on Pasi Ilmari Jääskeläisen novellikokoelma Missä junat kääntyvät (2000).

wpid-20141109_134533.jpg

Oman kappaleeni löysin viime kesänä Finnconista. Tämä taitaa olla aika lailla loppuunmyyty.

En muista tarkalleen, milloin tartuin tähän kokoelmaan. Se oli joskus alle 10 vuotta sitten, kun aloin tosissani kiinnostua spekulatiivisesta fiktiosta ja fantasia oli vienyt minut mennessään (ja olin opiskelija, jolla oli aikaa lukea). Olin kuullut Jääskeläisestä ja/tai tästä kokoelmasta jotain, ja etsin sen käsiini kirjastosta. Muistaakseni tämä oli tosiaan ensimmäinen kerta, kun varsinaisesti luin kotimaisia spefinovelleja. Vasta myöhemmin tuli sitten alan lehtien lukeminen ja muiden kirjailijoiden novellien lukeminen (Anne Leinonen, Tiina Raevaara, Johanna Sinisalo…). Totta kai nämä muutkin lukemani kotimaiset spefinovellikokoelmat ovat olleet minulle todella merkittäviä. Ne antoivat aloittelevalle kirjoittajalle hiukan hajua siitä, millaista spefiä Suomessa kirjoitetaan ja kuinka paljon ja laadukasta novellistiikkaa Suomesta tosiaan löytyy. Mutta ensikosketus tähän novellimaailmaan sattui olemaan Jääskeläisen kokoelma, ja se oli kyllä ihan nappivalinta.

Heti ensimmäinen pitkä novelli, kokoelman niminovelli Missä junat kääntyvät, vei minut mukanaan. Novelli muuttui loppua kohti aina vain oudommaksi, idea oli todella persoonallinen ja yllättävä. Pitkässä novellissa oli tilaa rakentaa kokonainen kiehtova mysteeri. Itse olin aiemmin kirjoittanut lähinnä romaanikäsikirjoituksia (Öhöm. Tai jotain sen suuntaisia räpellyksiä), olin ajatellut itseäni pitkien juonellisten tarinoiden kirjoittajana, enkä kokenut lyhyttä novellimittaa itselleni ominaisena. Vähitellen, luettuani juuri nämä Jääskeläisen novellit ja sitten muita, aloin itsekin kunnolla kiinnostua novellien kirjoittamisesta ja löysin itsestäni novellistin.

Kokoelma ei todellakaan huonontunut ensimmäisen novellin jälkeen. Novelli novellilta uppouduin syvemmälle outoihin tarinoihin, joissa oli usein jotain (hyvällä tavalla) häiritsevää, joka jäi mietityttämään. Jääskeläisen tekstit eivät todellakaan ole mitään helppoa, valmiiksi pureskeltua luettavaa. Välillä niitä lukiessa aivot menevät solmuun, mutta ainakin ne tarjoavat haastetta. Tarinat huokuvat kummallisuuksia ja ihmeen tuntua. Jos tahtoo tutustua suomikumman mahdollisuuksiin, Jääskeläisen tuotanto on tosiaankin hyvä paikka aloittaa.

Suomikumma-pohdiskeluni jatkuivat kesällä 2010, kun ensimmäistä kertaa vierailin Finnconissa (kyllä, siitä on vasta niin vähän aikaa…) Con oli täällä Jyväskylässä, mikä madalsi kynnystäni lähteä paikan päälle. En tuntenut ketään ja hortoilin paikan päällä jonkin aikaa, mutta silti tunsin epämääräisellä tavalla kuuluvani joukkoon… Kävin kuuntelemassa paneelin, jossa Jääskeläinen, Tiina Raevaara, J. Pekka Mäkelä ja J-P Koskinen puhuivat reaalifantasiasta. Oli kiinnostavaa kuulla kirjailijoiden näkemyksiä genreistä ja kuulla hiukan myös heidän kirjoitusprosesseistaan. Mahtavaa myös huomata, että vaikka tuolloin osa panelisteista oli minulle hyvinkin tuntemattomia, tähän päivään mennessä olen lukenut jokaiselta vähintään yhden teoksen. Näin tutkimusretkeni kotimaiseen spefiin on siis jatkunut, mutta ei suinkaan loppunut…

Jääskeläiseltä olen lukenut myös romaanit Lumikko ja yhdeksän muuta sekä Harjukaupungin salakäytävät, joista pidin kovasti. Uusin romaani, Sielut kulkevat sateessa, on vielä lukematta. Missä junat kääntyvät -kokoelman pohjalta taas on tehty uudistettu ja muokattu versio, Taivaalta pudonnut eläintarha, joka odottelee hyllyssäni. Sattumoisin olen kuitenkin lukenut tuosta uudesta teoksesta jo joitakin osia: sen esipuhe on aivan mahtava (Lukekaa!!! Ei se oikeastaan ole esipuhe vaan novelli.) ja Morfeuksen kolikot -nimistä novellia olen käyttänyt useasti opetusmateriaalina. Ehkä vielä jonain päivänä luen kyseisen kokoelman kokonaan, mutta sitä ennen pitäisi kyllä lukea uudestaan Missä junat kääntyvät, koska haluaisin tarkastella novelleihin tehtyjä muutoksia.

Tätä nykyä Jääskeläisen tekstit valloittavat jo maailmaa, eikä ole ihme, että finnish weirdistä on innostuttu maamme rajojen ulkopuolellakin.

Siinäpä se, ja nyt enää yksi kirja puuttuu top 10 -listaltani. Mikä se onkaan??? Vastaus hykerryttävän jännittävään kysymykseen selviää vielä ennen joulua…

Listalla aiemmin:

Sirkka Turkka: Tule takaisin pikku Sheba

George R. R. Martin: Tulen ja jään laulu

Rudyard Kipling: Kim

Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat

Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala

J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta

Victor Hugo: Kurjat

Väinö Linna: Tuntematon sotilas

 

10 vaikuttavinta: Maameren tarinat

Oi tätä iloa, kirjoittaminen on lähtenyt taas etenemään! Ainakin jotenkin. Olen editoinut yhtä novellia, joka on ollut minulle tosi haasteellinen, ja nyt LUULISIN, että editointi muuttaa sitä paremmaksi… Kai. Ja olen kirjoittanut uutta Talvilaakso-novellia jo yli 10 liuskaa. Koska nämä etenevät, ei tällä viikolla ole ollut niin suurta innostusta kirjoitella tänne blogiin. Ajattelin nyt vaihteeksi palata tähän ”10 vaikuttavinta” -sarjaani, joka on viimeinkin päässyt puoliväliin asti. Ja tässä vaiheessa olisi aika sukeltaa Maameren maisemiin.

Osat 1-3 taisin ostaa ihan kirjakaupasta, ja muut bongasin huuto.netistä. Tämä on sellainen sarja, jonka aion varmasti pitää kirjahyllyssäni loppuun asti...

Osat 1-3 taisin ostaa ihan kirjakaupasta, ja muut bongasin huuto.netistä. Tämä on sellainen sarja, jonka aion varmasti pitää kirjahyllyssäni loppuun asti… Joo tiedän, ne tulivat kuvaan väärässä järjestyksessä. 😀

Minun on aina ollut vaikea nimetä lempikirjailijoita. Enemmänkin minulla on ollut juuri näitä lempikirjoja, enkä niinkään ole ollut uskollinen yhdelle kirjailijalle. Mutta Ursula K. Le Guin on varmaan yksi poikkeus. Hän on ollut minulle todella tärkeä kirjailija. Le Guinin tuotannostakin minulla on silti vielä paljon lukematta… Mutta jonkin verran olen lukenut, ja Maameri-sarja oli se mistä aloitin. Luin sen kymmenisen vuotta sitten, kun aloin tosissani innostua fantasiasta ja kotiutua tähän genreen. Ja viimeistään tämän jälkeen taisi tulla varmistus siitä, että olin löytänyt kotiin.

Le Guinin tyyli on minulle ehkä sitä kaikkein ominta fantasiaa (ja yhtä lailla pidän hänen tyylistään scifissäkin). Hänen fantasiansa on yhdistelmä kaunista kieltä, pohdintaa, aitoja henkilöhahmoja ja kiehtovia tarinoita. Siis juonellisia tarinoita, joissa on aina myös jotakin syvällisempää. Maameri-sarja sopii yhtä hyvin nuorille kuin aikuisille. Tämä edustaa mielestäni perinteistä korkeafantasiaa parhaimmillaan. Kiistaton klassikko. Ja olen muuten sitä mieltä, että fantasian aidoimmat lohikäärmeet löytyvät juuri Maamereltä.

Aloitusosa, Maameren velho (1968), kertoo Gedin kasvutarinan nuoresta pojasta velhoksi. Atuanin holvihaudat (1971) taas esittelee Gedin rinnalle toisen vahvan hahmon, Tenarin. Ehkä juuri Atuanin holvihaudat oli minusta kiinnostavin osa tarinaa, se oli niin mielenkiintoisesti rakennettu teos. Ged on lukijalle tuttu hahmo jo edellisestä osasta, lukija välittää Gedistä jo valmiiksi (ja Ged on ihanan miellyttävä hahmo, hyvä ja rauhallinen mies, vaikka onkin tehnyt myös virheitä ennen viisastumistaan..). Mutta toinen romaani onkin kirjoitettu Tenarin näkökulmasta: Tenar on nuori papitar, jonka tehtävä on vartioida temppelin pimeiden holvihautojen aarteita. Ged saapuu paikalle tunkeilijana, muukalaisena ja varkaana Tenarin näkökulmasta katsottuna. He kohtaavat holvihautojen labyrintin pimeydessä.  Kumpikaan ei silloin vielä käytä oikeaa nimeään. Tenar laittaa Gedin kahleisiin. Sitten aika kuluu, ja he puhuvat ja tutustuvat…

”Kuuntele, Tenar! Minä tulin tänne varkaana, vihollisena, sinun vastustajanasi. Ja sinä olit minulle armelias ja luotit minuun. Minä olen luottanut sinuun siitä hetkestä kun näin ensi kerran vilaukselta kasvosi Holvihaudassa, ja sinä olit kaunis pimeässäkin. Sinä olet todistanut luottamuksesi minuun. Enkä minä ole antanut mitään vastalahjaa. Mutta nyt tahdon lahjoittaa sinulle sen mikä kuuluu sinulle. Minun tosinimeni on Ged. Olkoon se myös sinun salaisuutesi.”

Jokainen sarjan kirjoista tuo tarinaan jotakin uutta, uusia henkilöitä ja uutta sisältöä. Kuten usein käy, ns. alkuperäinen trilogia on tässäkin sarjassa toimivin ja hienoin kokonaisuus. Myöhemmin ilmestyneet jatko-osat,  Tehanu (1990), novellikokoelma Kertomuksia Maamereltä (2001) ja Toinen tuuli (2001) täydentävät kokonaisuutta ja vievät Maameren tarinaa askeleen pidemmälle, mutta minusta ne eivät ole ihan niin kiehtovia kuin ensimmäiset kirjat.

Hayao Miyazakin pojan Gorō Miyazakin ohjaama leffa oli ihan ok mutta ei tajunnanräjäyttävä. Leffassa on yhdistelty kirjasarjan sisältöä vähän sieltä täältä ja yritetty tehdä omanlainen kokonaisuus, mikä sinänsä on ihan kiinnostava yritys, mutta ... Leffan suosio taisi jäädä aika vähäiseksi.

Hayao Miyazakin pojan Gorō Miyazakin ohjaama leffa oli ihan ok mutta ei tajunnanräjäyttävä. Leffassa on yhdistelty kirjasarjan sisältöä vähän sieltä täältä ja yritetty tehdä omanlainen kokonaisuus, mikä sinänsä on ihan kiinnostava yritys, mutta … Leffan suosio taisi jäädä aika vähäiseksi.

Miten Maameren tarinat on sitten vaikuttanut omaan kirjoittamiseeni, kun nyt vaikuttavuudesta puhutaan? No, vaikea lähteä erittelemään suoria vaikutteita. Halutessaan voi kyllä nähdä aika isonkin yhtäläisyyden siinä, että Maameri on ollut yksi suosikeistani, ja sitten itselläni on fantasiamaailma nimeltä Kesäsaaret… Hups. Mutta noh, on sitä muitakin merimaailmoja olemassa. Mutta kuten sanottua, Le Guinin tyyli on tuntunut itselleni läheiseltä ja kotoisalta. Jos siitä hitusen olisi sattunut tarttumaan omaankin tekstiini, en olisi ollenkaan pahoillani. Ja jos pitäisi suositella luettavaa sellaiselle lukijalle, jolle korkeafantasia ei vielä ole tuttu genre, niin varmaan juuri Maameri-sarja olisi ensimmäisten joukossa. Tämä kun on huomattavasti kevyempi ja helpommin lähestyttävä kuin TSH. Varmasti tämä sarja on osaltaan vaikuttanut siihen, että olen kiinnostunut yhä enemmän juuri perinteisestä eeppisestä fantasiasta.

Lopuksi täytyy todeta, että top 10 -listaa suunnitellessani kävin tiukkaa sisäistä taistoa siitä, kumpi pääsee listalle: Hobb vai Le Guin, Hobb vai Le Guin, Hobb vai Le Guin… Ääääh!

Aiemmin kaikkien aikojen Vaikuttavimpien Teosten listalla:

Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala

J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta

Victor Hugo: Kurjat

Väinö Linna: Tuntematon sotilas

Post Navigation