Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Archive for the tag “inspiraatiobiisi”

Novellien synty #9: Talviyön tarina

Novellien synty -sarjani viimeiset hetket ovat käsillä: vielä on jäljellä kahden novellin tarinat. Novelli numero yhdeksän on roikkunut bloggausjonossa pitkään, ja osittain eräästä hyvin hämmentävästä syystä. En muista tämän novellin kirjoittamisesta mitään! Miksi ihmeessä en? Ei sen tekemisestä ole kolmeakaan vuotta — tiedostojen päivämäärät todistavat sen. Mutta ei, ei muistikuvia. Kirjoitinko hitaasti, nopeasti, oliko helppoa vai vaikeaa, tökkikö jokin asia? Kirjoitinko kotona vai jossain muualla? Millaisiin oman elämän tapahtumiin / tilanteisiin novelli linkittyy? Mystistä, mutta Talviyön tarinasta minulla ei ole jäänyt mieleen muistojälkiä. On vain se todisteaineisto, mitä koneelta löytyy.

”Talviyön tarina suunnitelmia” -niminen tiedosto, jossa on 7 sivua jotain höpötystä ja jota on viimeksi muutettu 8.6.2014. Ja sitten itse novellitiedosto, jota on viimeksi muutettu 10.6.2014. (Todennäköisesti melko pian kopioin tekstin novellikokoelmatiedostoon, jossa sitten myöhempi työstö on tehty.)

Suunitelmasivuilta löytyy mm. tällaisia huomioita:

Nainen, puoliksi krioni, puoliksi navadi, kulkee pitkin Talvilaaksoa kertomassa tarinoita; pyytää yösijan tarinaa vastaan.

Kolme tarinaa, joista viimeinen on… astetta erikoisempi.

Sydäntalvi. Tähän viimeiseen novelliin KAIKKI TALVESTA, KUVAUS, maagisuus. ONE MORE TIME kaikki talven tunnelmat.

Nämä kiteyttävät novellin sisällön aika hyvin. Kuten yleensäkin kirjoitusprosesseissani, lopputulos vastaa suunnitelmaa ainakin kohtuullisesti. Ilmeisesti juuri talven kuvauksella herkuttelu oli minulla tavoitteena tässä novellissa. (Vaikka ei tämä ihan viimeinen Talvilaaksoon sijoittuva novelli ollutkaan kyllä.) Älä riko pintaa -kokoelmaa varten oli kasassa 5 kesänovellia ja 3 talvinovellia, selkeä epäsuhta siis, ja minun oli vähän pakkokin päästä taas takaisin Talvilaakson tunnelmiin. ”Takaisin” tarkoittaa oikeastaan paluuta niihin tunnelmiin, kun kirjoitin Mustien ruusujen maan ykkösosaa ja vasta hahmottelin Talvilaaksoa… Talviyön tarinassa pointti oli päästä kuvailemaan ikitalvea ja talvisessa metsässä vaeltelua taas kerran. Lisäksi halusin tehdä rakenteellisen kokeilun, jollaista aiemmin en ollut tehnyt. En tiedä, mistä idea oikein lähti, mutta joka tapauksessa novelliin tuli sisäkkäisiä tarinoita ja jonkinlaista metafiktiivisyyttä.

Suunnitelmasivuilta löytyy myös pätkä inspiraatiobiisin sanoista:

story of your life

time of solitude and strife

freedom of the northern road

hoping many miles to go

Kyseinen Tuomas Holopaisen mahtava biisi kertoo tietenkin oikeasti Roope Ankasta. Mutta näin sitä oudosti inspiroituu aina jostain ja yhdistää asioita omalla tavallaan. Tuota biisiä kuunnellessa on superhelppo päästä tunnelmaan ja kuvitella itsensä jonnekin kaukaiseen lumiseen maahan.

Talviyön tarinan muokkausvaiheesta muistan sen verran, että ns. sisäisten tarinoiden pituus ja kiinnostavuus mietitytti minua jonkin verran. Varmaan hiukan novelli tiivistyikin, mutta laaja ja kuvaileva se on edelleen. Suuria muutoksia ei editoinnissa tullut.

Voisi ajatella, että jos tekstin kirjoitusprosessia ei muista, niin ehkäpä juuri se teksti ei sitten ole ollut kovin tärkeä. Mutta ei, en sanoisi niin kuitenkaan. Olen saanut Talviyön tarinasta hyvää palautetta. Olen tyytyväinen valmiiseen novelliin: ainakin mielestäni se talvifiiliksen saavuttaminen onnistui ihan hyvin, ja myös rakenneratkaisun sain toteutettua. Tämä ei ole teksteistä minulle tärkein mutta tärkeä kuitenkin. Tämä oli askel siihen suuntaan, että lähdin haastamaan itseäni vielä enemmän ja kokeilemaan erilaisia ratkaisuja. Ehkä numeron 9/10 kohdalla oli jo aikakin!

On ollut tosi mielenkiintoista lukea ja kuulla arvioita novellikokoelmasta, kun osa lukijoista on pitänyt enemmän talvinovelleista ja osa enemmän kesänovelleista. Keskimäärin talvinovellit ovat niitä uudempia, joten ehkä osa lukijoista on nähnyt niissä kehitystä, osa taas ehkä pitänyt niitä turhan kikkailevina tai liikana yrittämisenä tai… mene ja tiedä. Itse asiassa aivan turhaan viittaan tässä nyt lukijoihin, koska ajatus on omani. Näissä viimeisissä talvinovelleissa näen toisaalta muutosta & kehitystä, toisaalta kikkailua ja liikaa yrittämistä. On vaikeaa yrittää kehittyä ja uudistua, edetä niin että etenisi parempaan suuntaan. Ihan ensimmäisissä kirjoittamissani novelleissa viehättää jonkinlainen aitous ja viattomuus, johon ei enää kirjoittajana oikein enää pääse, koska kaikki on väkisinkin hieman laskelmoivampaa.

En tiedä, saako kukaan tästä ajatuksesta kiinni… Ehkä lopetan tähän.

Kohta on sarja paketissa; LUPAAN kirjoittaa viimeisenkin syntytarinan ihan pian.

Jos seinät voisivat tuntea

Susiveli

Narvaranin linnut

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

 

Mainokset

Kritiikkiä

Ensinnäkin täytyy sanoa, että on tämä hienoa, että meillä on Suomen spefi-kentällä sellaisia lehtiä kuin Portti ja Tähtivaeltaja. Sanomalehtien kirja-arvostelut ilmeisesti vain vähenevät, eikä minunkaan kirjoistani ole ilmestynyt kuin yksi sanomalehtiarvio (LKS:n arvostelu Keskisuomalaisessa). Mutta onneksi ovat ihanat kirjablogit – ja sitten nämä alan pienet lehdet. Esimerkiksi Portissa ilmestyy tosi kattavasti arvosteluja spefiteoksista. Oli ilo avata taas uusi lehti ja bongata sieltä paitsi oman, myös muutamien tuttujen kirjojen arvioita. Hienoa, hienoa.

Mitä oman kirjani kritiikkiin tulee, niin aika kriittinenhän se on. Ja saa ollakin. Jokainen kriitikko kertoo kirjasta omasta näkökulmastaan, ja eri näkemykset täytyy hyväksyä. Wideniuksen arvio Karnin labyrintista ei myöskään ollut mikään ylistävä, mutta kuitenkin arvioija tuo esille sekä hyviä että huonoja puolia. Tämän arvostelijan mielestä kirjani ovat suht kaavamaista nuortenfantasiaa, eikä tämä toki ole tuulesta temmattu väite. Sellaista ”perinteistä fantasiaa” olen tosiaan kirjoittanut. Mukavaa kuitenkin, että vedenalaisen maailman kuvaus saa kehuja, se oli minulle yksi tosi tärkeä juttu kirjoittaessa. Kiva myös, että kirja tuntuu kohdeyleisölle sopivalta.

LKS portti Toivottavasti kuvasta saa (suurennettuna) selvää.

Sellaista. En voi liikaa korostaa, miten hyvältä tuntuu että kirjat ylipäätään saavat arvioita, olipa kyseessä sitten alan lehdet, blogit, kaverien lyhyet kommentit tai ihan mikä vain… Jokaisesta pienestäkin kommentista tulee sellainen fiilis, että kirja on oikeasti olemassa!

Toisaalta se, mikä on jo kirjoitettu ja julkaistu, tuntuu jo yllättävän kaukaiselta menneisyydeltä. Trilogia alkaa vähitellen valmistua, ja ajatukseni ovat hiukan jo muualla – ehkä siksi negatiivisetkaan kommentit Karnin labyrintista ja LKS:sta eivät enää kirpaise niin paljon kuin joskus aiemmin? Mutta kyllä mieli palaa välillä Dinjankin maailmaan, etenkin kun sattuu kuulemaan biisejä, jotka yhdistän siihen. Tässä yksi, joka aikoinaan vei minut aaltojen alle…

Tehtyjä ja tekeillä olevia

Klik, klik. Tiedätte varmaan tunteen, kun joskus tuntuu niiiin hyvältä painaa ”Lähetä”-nappia. Esimerkiksi nyt, kun olen palauttanut oppimistehtäviä oikein urakalla. Ah, sinne menivät! Vapaus! Joululoma! Kirjoittaminen!

Aloitin siis syksyllä uudet opinnot: suomi toisena ja vieraana kielenä -aineopinnot avoimessa yliopistossa. Tarkoitus olisi saada itselle hiukan monipuolisempaa pätevyyttä opettamiseen. Jospa joskus saisi töitä S2-opettajana. Lähdin opiskelemaan innolla, joka on melko hyvin kantanut tähän asti. Olen saanut palautettua jo useamman kurssin tehtävät. Tässä nyt sitten odotellaan uusia suoritusmerkintöjä ja palautteita! Harvinaisen mukavaa.

Ja vaikka itse sanonkin, niin ei tämä ihan ilmaiseksi tullut. Tehtävät eivät olleet helppoja eikä niitä saanut hutaistua parissa päivässä. Olen lukenut, työstänyt teoriaa mielessäni, soveltanut, kirjoittanut… Marraskuussa iski taisteluväsymys ja pimeysahdistus. Aaaaarg, ei jaksa ei jaksa ei jaksa. Kävin tekemässä pientä opetusharjoitteluakin: opintoihin kuuluu tutustumisjakso, jossa käydään seuraamassa S2-opetusta kolmessa eri paikassa ja tehdään omia opetuskokeiluja. Teki erittäin hyvää käydä ihmisten ilmoilla ja lähes oikeissa töissä taas. Ja kuinka monipuoliset tutustumispaikat löysinkään! Oli päiväkoti-ikäisiä lapsia, oli lukiolaisia, oli aikuisia amk:n vaihtareita. Kiitokset vain ystäville ja tutuille, jotka tämän mahdollistivat.

Eikä S2-opiskelu muuten ole ollut turhaa oman kirjoittamisenkaan kannalta. Kun tarkastelee kieltä toisen kielen oppijan näkökulmasta, siinä joutuu kiinnittämään huomiota ihan uusiin asioihin. Tosiaan, miksi suomen kielessä sanotaankin näin tai näin, miksi valitaan vaikkapa tietty sijamuoto? Miksi vesi taipuu veden, mutta lasi taipuu lasin? Voi kuulostaa kuivalta kieliopin tarkastelulta, ja sitä se todellakin välillä on ollut (olen erityisen ylpeä siitä, että sain suomen kielen rakenteeseen liittyvän kurssin suoritettua ja vieläpä ihan ok:lla arvosanalla).

Mutta tuskinpa kirjoittajalle on koskaan haittaa kielen tutkimisesta ja sanojen pyörittelystä. Paitsi ehkä siinä mielessä, että mitä enemmän tekee tällaisia kieliopintoja, sitä enemmän lukiessakin takertuu kaiken maailman kielioppiasioihin ja pilkunviilaamiseen. Ainakin minulle joskus käy näin. Etenkin sen jälkeen, kun on syynännyt ja hionut omaa romaantekstiään sen viisikymmentä kertaa ennen julkaisua… Onko jotenkin vaarallista ja outoa, jos sellainen ”tarkkaluku” jää päälle?

Mutta nyt. Seuraavaksi. On aika laittaa opiskeluhommat hetkeksi syrjään; juuri tätä varten tein niitä nopeammin kuin ehkä olisi tarvinnutkaan. Ainakin muutaman viikon ajan siirrän huomioni Mustien ruusujen maa 3:een. Kunpa teksti nyt lähtisi oikein kunnolla liikkeelle. On sitä jo odotettukin.

Piristi kovasti, kun ihan sattumalta kiinnitin huomiota Sunrise Avenuen uuteen biisiin. Yhtäkkiä sanat tuntuivat kertovan Dinjasta ja Eräästä Hyvin Tärkeästä Henkilöstä… Lähes täydellisesti. Tällaisia biisejä haluan. Sellaisia, jotka löytyvät juuri oikealla hetkellä. Ja jos kuulen ne vuosien päästä, muistan tämän tarinan.

Ps. Karnin labyrintista on ilmestynyt arvostelu Vinttikamarissa-blogissa. Kiitos bloggaajalle!

Post Navigation