Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Novellien synty #7: Susiveli

Satun luetut -kirjablogissa on ilmestynyt uusi arvio Älä riko pintaa -kokoelmasta. Suuret kiitokset sinne!

Ja tästä onkin ilo jatkaa novellien taustatarinoihin!

Toisinaan tekstin takaa löytyy hyvinkin selkeästi jokin inspiroiva lukukokemus, joka on vaikuttanut oman tekstin syntyyn. Suoranaisen pastissin tai intertekstuaalisten viittausten sijaan kyse voi olla jostain hienovaraisemmasta, tai jostain minkä huomaa vain kirjoittaja itse. Susiveli-novellista en ole saanut vielä kauhesti kommentteja, joten en osaa varmaksi sanoa, mitä lukija siinä näkee. Mutta paljastettakoon nyt, että tuon novellin takaa löytyy eräs erittäin vaikuttava lukukokemus. Yhtenä työnimenä minulla pyöri vaihtoehto Susia ja ihmisiä… Jep, nyt puhutaan John Steinbeckin klassikosta Hiiriä ja ihmisiä.

Luin sen joskus lukioikäisenä.

Itkin aivan järkyttävästi.

En halua spoilata kirjaa, jos sen juoni ei ole tuttu. Sanonpahan vain, että tässä on klassikko, jonka lukemista kannattaa kokeilla. On mahdollista, että se vaikuttaa ja koskettaa. Jopa suuresti. Ainakin omaan mieleeni romaanin loppuratkaisu on piirtynyt aika tarkkaan. Ja tämä on harvinaista, koska usein minulle jää kirjoista mieleen vain tietynlainen fiilis tai tunnelma, ei niinkään juoni / tapahtumat / yksityiskohdat. Hiiriä ja ihmisiä on jäänyt päähäni sekä tapahtumien että tunnelman kautta.

Hiiriä ja ihmisiä -kirjan ohella Susiveljeen vaikutti myös jokin uni, josta en muista enää kyllä mitään, mutta ehkä siinä vilahti kaksi veljestä ja jonkinlainen ihmissusiajatus. Talvella 2013 minulla oli kasassa 4 kesänovellia ja 2 talvinovellia, eli edelleen oli kovasti tarvetta keksiä talveen sijoitettavia tarinoita. Susijuttu sijoittui sinne mukavasti. Samalla koetin tuoda esille hiukan eri puolia Talvilaaksosta kuin Mustien ruusujen maa -sarjassa ja toisaalta myös sitoa tekstiä Mustien ruusujen maahan tuomalla esille samoja paikannimiä, eri ”rotujen” nimiä jne. Tätä tuli kyllä tehtyä Kesäsaarille sijoittuvissa novelleissakin. Halusin ehdottomasti tehdä novellit itsenäisiksi kokonaisuuksiksi, jotka eivät vaadi romaanisarjan lukemista mitenkään. Mutta jos joku lukija sattuu lukemaan näitä kaikkia, niin hän kuitenkin tunnistaisi kokonaisuuden ja ehkä joitakin hienovaraisia vihjeitä/keskustelua novellikokoelman ja sarjan välillä.  (Sanon tästä pari sanaa lisää Talviyön tarina -novellin kohdalla, jos muistan.)

Kirjoitin Susiveljen samaan aikaan, kun oli menossa trilogian kakkososan kirjoittaminen & editointi. Novelli toimi siis vaihteluna ja välipalana romaanin ohessa. Muistaakseni sen kirjoittaminen oli suhteellisen vaivatonta. Ei tuskaa ja ahdistusta, mutta ei aivan huippuhetkiäkään. Jotain siltä väliltä.

Pidän Susiveljessä nykyään siitä, että siinä on melko maltillinen ja toteava kerrontatyyli. Näkökulmahenkilö Jaani ei ehkä ole ihan niin räiskyvän tunteellinen kuin jotkut muut hahmoni, ja siksi kielikin on toteavampaa. Kokoelma tarvitsee mielestäni tämän novellin, jotta ne kielellisesti leikittelevämmät / koukeroisemmat pääsevät sitten esille.

Kustannustoimittajani piti Susiveljestä kovasti. Novelli päätyi lopulta paraatipaikalle eli aloittamaan koko kokoelman. Oikeastaan siihen ykköspaikalle oli jossain vaiheessa ehdokkaana laaja ja kielellisesti ym. koukeroisempi Unien puutarhat, mutta tuo novelli taas olisi ollut niin pitkä, että ehkä novellikokoelman aloittava lukija olisi väsähtänyt alkuunsa. Niinpä ajattelen Susiveljeä nyt tietynlaisena introna. Se on lyhyehkö ja hahmottelee Talvilaakson miljöötä, antaa tietynlaisia raameja sille mitä tulee jatkossa.

***

Goodreadsissa tykätyin sitaatti Hiiriä ja ihmisiä -romaanista näkyy olevan tämä:

“Maybe ever’body in the whole damn world is scared of each other.”

Mutta toiseksi tykätyin on ehkä mukavampi ja kertoo ystävyyden voimasta:

“I got you to look after me, and you got me to look after you, and that’s why.”

***

Aiemmat novellinsyntytarinat:

Narvaranin linnut

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

 

Lokakuun hulinat: noin puoliväli

Wuhuu, syksyn hauskuudet (ja kiireet!!) jatkuvat edelleen. Harvassa ovat sellaiset viikot, että sitä vain kaikessa rauhassa olisi kotona. No, ei kai sellaisia kenelläkään ole.

Turun kirjamessut olivat ja menivät. Seuraavaksi vuorossa on ensi lauantaina Jyväskylässä Lokacon, koska nyt on viikko 42. Tällä viikolla Jyväskylän Science Fiction Seura 42 järkkää jälleen perinteisen pienen ja mukavan conin, jossa on ohjelmaa ihan mukavasti. Olen mukana novellikokoelma-paneelissa.

LAUANTAI 22.10.

10.00 Ovet auki
10.15-11.00 World Hobbit Project Survey -debriiffaus
11.00-11.45 Esitelmä: Raita Jauhiainen
11.45-12.15 TAUKO
12.15-13.00 Esitelmä: Juho Salo: Miksi supersankarit ovat tylsiä?
13.00-13.45 Tuonen tahto – kauhuromaani perhekriisistä. Kustannustoimittaja Anni Nupponen haastattelee esikoiskirjailija Hanna Morrea
13.45-14.15 TAUKO
14.15-15.00 Esitelmä: Jukka Särkijärvi: Sad Puppies – The Electric Boogaloo.
15.00-15.45 Pienproosaa pakettiin – kuinka novellikokoelma syntyy? Hanna Morre Matilainen (pj), Erkka Leppänen, Anni Nupponen ja Katri Alatalo

Lokaconin Fb-sivut täällä ja kotisivut täällä. Niin ja paikkanahan on Jyväskylän kaupunginkirjasto.

Viikon päästä siitä taas täytyy käväistä Helsingin kirjamessuilla. Omalla kohdallani tässä on kaksi olennaista juttua. Ensinnäkin Stk:n syyskokous Pasilan kirjastossa messulauantaina klo 13. Lämpimästi tervetuloa sinne kaikki spefityypit!! Ja toiseksi minulla on elämäni ensimmäistä kertaa esiintyminen Helsingin messuilla. Perjantaiaamuna. Jospa paikalle eksyisi vaikkapa äikänopettajia tai muita kiinnostuneita? Harmillisesti samaan aikaan menee kyllä päällekkäin yksi toinenkin spefiaiheinen keskustelu, mutta aina ei voi voittaa.

Kirjallisuudenopetus ja vaihtoehtoiset maailmat

Spekulatiivinen fiktio, esimerkiksi fantasia- ja tieteiskirjallisuus, paitsi ruokkivat mielikuvitusta, myös tarjoavat vaihtoehtomaailmoillaan loputtomasti pohdiskeltavaa ja vertailukohtia nykymaailman ilmiöihin. Miten tätä potentiaalia voisi entistä paremmin hyödyntää kirjallisuudenopetuksessa? Kirjailija-opettajat Taru Kumara-Moisio, Katri Alatalo ja Hanna Matilainen avaavat näkökulmia sekä spefi-kirjallisuuden erityispiirteisiin että kirjallisuudenopetukseen.

Aika 28.10.2016, 10.30. Paikka Minna Canth

Hetki sitten tuli käväistyä Helsingissä myös Nuorisokirjailijoiden 70-v. juhlilla. Juhlapaikkana oli Teatterimuseo, jonka varaston uumenista löytyi kaikkea kummallista päälle pantavaa, kuten kuvista näkyy. Kivaa oli ja se(kin) päivä meni nopeasti.

161008-13

Magdalena Hai, Anne Leinonen ja minä. Kuva: Petri Jauhiainen

161008-9

Elisabet Aho, minä ja Marjut Hjelt. Kuva: Petri Jauhiainen

Joo. Kaikesta tästä voisi päätellä, että menohan on pelkkää juhlaa koko ajan. No ei nyt ihan niinkään. Oikeasti tuntuu, että välillä viettäisi taas mieluusti enemmän aikaa kotisohvalla ja vähemmän junassa. Ehtisi esimerkiksi välillä siivota tai käydä koiran kanssa lenkillä tai jotain yhtä normaalia. Messuhulinat ovat kuitenkin kohta taas onneksi ohi. Ilokseni voin todeta, että muiden kiireiden seassa projekti C on kuitenkin edennyt. Puuttuu enää muutama luku, ja nyt kirjoitan jonkinlaisella loppukiri-meiningillä, haluan vain saada homman kasaan, jotta kässäri on jollain lailla ehjä kokonaisuus ennen joulua. Luonnostelen siis. Todellakin kerrankin luonnostelen. Jos muu ei auta, niin projektin oma soittolista soimaan tai pomodoro-ajastin päälle tai ihan mitä vain. Kaikki keinot ovat sallittuja sodassa ja rakkaudessa ja kirjoittamisessa.

Se biisi, josta kaikki melkeinpä lähti liikkeelle, tai no tärkein inspiraatiobiisi, on muuten tämä. Kolahti joskus kovaa ja iskee edelleen. Nyt on vain puskettava eteenpäin ja loppuun. Näissä fiiliksissä. Vaikka jo vähän väsyttäisi / kyllästyttäisi / ei ole enää ihan niin helppo saada kiinni siitä alkuinnostuksesta, jolla tähän tarinaan aikoinaan lähti. Jotenkin tämä on vain jaksettava, ja sitten pääsee toivottavasti pian luetuttamaan esilukijoilla ja kuulemaan heidän tuomionsa.

 

Älä unohda goottia

Goottiantologiaa nimittäin. Jonnekin tämä syksy hupenee, mutta vielä on pari viikkoa aikaa lähettää novelli tarjolle goottiantologiaan! Antologian julkaisee Vaskikirjat ensi vuoden syksyllä, ja minä häärin toimittajana. Novelleja on jo tullut, mutta odotan innolla, että vielä se kuuluisa viime hetken ryntäys tulee. Sitten marraskuun pimeydessä minulla onkin ohjelmassa ahkeraa goottinovellien lukemista.

Kutsu löytyy Vaskikirjojen sivuilta, mutta postataanpa se nyt tähänkin vielä. Deadline 31.10. Nyt siis hyötykäyttöön mm. kirjamessujen junamatkat ja muut sellaiset, ja ideat paperille pikaisesti!

***

Vaskikirjat hakee kirjoittajia uusien goottilaisten novellien antologiaan. Goottifiktio on erityisen hyvin edustettuna angloamerikkalaisessa kirjallisuudessa, mutta epäilemättä myös suomalaiset spefikirjoittajat hallitsevat synkän romantiikan fantasian, kauhun tai maagisen realismin sävyillä.

Antologiaan halutaan siis novelleja, jotka kunnioittavat gotiikan kirjallisia perinteitä. Tyypillisesti goottinovellien ympäristönä on synkkä linna, kartano tai muu eristäytynyt, syrjäinen paikka. Goottifiktiossa on lukuisia ikonisia hahmoja, kuten Dracula, Dorian Gray, Heathcliff, Frankensteinin hirviö, Jane Eyre, Oopperan kummitus, Tri Jekyll sivupersoonineen jne. Perinteisiin ei kuitenkaan tarvitse kahliutua, ja kirjoittajilta toivotaan monipuolisesti näkökulmia goottiteemaan. Ihanan lurjuksen, dekadentin byronilaisen sankarin ei tarvitse olla mies, ja tapahtumapaikkana voi yhtä hyvin olla Kainuun tai Pohjois-Karjalan korvet kuin Englannin nummet tai Yhdysvaltojen syvä etelä. Novelli voi sijoittua myös nykyaikaan ja vaikkapa synkkään urbaaniin miljööseen.

Novelleja voi lähettää Vaskikirjoille sähköpostitse osoitteeseen info@vaskikirjat.fi 31.10.2016 mennessä. Samasta osoitteesta voi myös tiedustella lisätietoja. Novellien pituudeksi toivotaan 10–20 liuskaa, mutta tässä voidaan joustaa. Novellien valinnan jälkeen niitä työstetään eteenpäin, ja kirja julkaistaan 2017 syksyllä. Julkaistavista novelleista maksetaan 50 euron palkkio. Kirjan toimittaa Katri Alatalo yhteistyössä Vaskikirjojen kanssa.

Novellit voi lähettää esim. rtf-, pdf- tai doc(x)-muodossa. Novellien fontin, rivivälin ym. teknisten yksityiskohtien suhteen ei olla tarkkoja. Pääasia, että teksti on lukukelpoista.

Novellien tulee olla suomenkielisiä ja ennen julkaisemattomia. Lähetä novellit siten, että tiedostossa ei näy sen kirjoittajaa, koska tarkoitus on toimittaa novellit kustannustoimittajalle aluksi anonyymisti.

Voit tarjota useampaakin novellia, mutta hyvin todennäköisesti kultakin kirjoittajalta julkaistaan antologiassa vain yksi.

Julkaistavat novellit valitaan vasta sitten kun aikaraja päättyy lokakuun lopussa. Valitut ja valitsematta jääneet ilmoitetaan kirjoittajille marras-joulukuussa.

Tätä kutsua saa mielellään jakaa eteenpäin.

Lokakuun hulinat

Jess, kohta junaan ja Turun kirjamessuja kohti! Lauantaina jossain vaiheessa päivää minut voi bongata Osuuskumman myyntipöydän takaa. Sunnuntaina taas on luvassa pari esiintymistä Nuorisokirjailijoiden osastolla. Tällä kertaa ei perus-paneelia vaan ihan jotain muuta. Kirjailijatreffit + livekirjoittamista osastolla. Kääks! Tulkaa katsomaan, saanko sanaakaan paperille ( = näytölle).

ohjelma-su_orig

Vaskikirjojen kirjoja löytyy myynnistä aina yhtä mainiolta turkulaisten scifi-seurojen yhteisosastolta (huom. spefiaiheinen rekvisiitta -> helppo tunnistaa!). Siellä on siis saatavilla mm. Älä riko pintaa -kokoelmaa.

Tästä lokakuun reissut & tapahtumat sitten vasta alkavatkin. Jossain vaiheessa odotin ”reissuputkea” vähän kauhulla, mutta nyt ilmassa on oikeastaan vain innostusta. Kiva päästä taas ihmisten ilmoille ja Turkuun. Myöhemmin kuun loppupuolella sitten Lokacon täällä Jyväskylässä ja sitten puolestaan Hesan kirjamessuille.

Mukavaa messuilua kaikille, jotka ovat näihin hulinoihin tulossa!

Novellien synty #6: Narvaranin linnut

No lopultakin! Nyt päästiin Narvaranin lintuihin ja kevääseen 2012. Silloin nimittäin tapahtui jotain merkittävää, suoranainen käänne novellikokoelmani kirjoitusprosessissa. Hain lopultakin kunnolla palautetta tekstistä! Hyvä minä. Viimeinkin tajusin.

Toki aiemminkaan en täysin tynnyrissä ollut tekstejä kirjoitellut. Olin saanut arvokasta ja perusteellista palautetta joistakin teksteistä Avoimen yliopistojen opintojen kautta. Mutta silloinkin vain yhdeltä ihmiseltä, opettajalta. Keväällä 2012 en vielä ollut julkaissut yhtäkään kirjaa. Kokemukseni tekstien toimitustyöstä oli varsin rajallinen, ja ymmärrys kirjoittamisen ”sosiaalisesta luonteesta” oli vasta kehittymässä. Itse asiassa kipuilin aika paljon esikoiskirjan toimitusprosessin kanssa, koska se vain oli niin uutta enkä osannut oikein suhtautua vielä ammattimaisesti.

Toukokuussa 2012 osallistuin Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien järjestämään tekstien tuunauspajaan Jyväskylässä. Enpä muuten arvannut, että nyt 4 vuotta myöhemmin istuisin onnellisena kyseisen yhdistyksen hallituksessa! Sellaista ei osannut kuvitellakaan, koska novellin tuunauksessa oli jo ihan tarpeeksi miettimistä. Sain hyvää palautetta ja erilaisia, ristiriitaisiakin kommentteja eri lukijoilta. Se oli hyvää harjoitusta: erilaisia näkemyksiä tulee aina, ja palautetta pitää prosessoida itse. Novellin perusidea ei palautteen pohjalta muuttunut, mutta muutin ja lisäsin tiettyjä tärkeitä yksityiskohtia. Koin myös saavani kannustusta ja rohkaisua: novellistani oli tykätty.

Yksityiskohtien hiominen toimi, ja Narvaranin linnut sai Portissa kunniamaininnan ja pääsi sitten melko pian julkaisuunkin. Kyseessä oli siihenastisista jutuistani ehdottomasti synkin. Työnimi ihan alussa oli ollut ”Kaikki mustan sävyt”, ja olin lähtenyt kirjoittamaan, koska halusin pohtia perheväkivaltaan liittyviä kysymyksiä. Mukaan tuli sitten hieman yllättävääkin twistiä, ja Portin palkintojenjaossa ymmärsin, että juuri tuo twisti oli keskeinen siinä, että teksti oli pärjännyt kisassa.

Novelli Portissa 2/2013. Kuvitus J. Murtosaari.

Novelli Portissa 2/2013. Kuvitus J. Murtosaari.

Hauskaa kyseisessä lehdessä muuten on, että heti minun synkkääkin synkemmän novellini perään on sijoitettu Shimo Suntilan kertakaikkisen mainio Milla ja Meri: kahden hieman erikoislaatuisen tytön ja heidän isänsä päivästä kertova novelli, jota lukiessa on vaikea olla nauramatta ääneen. Tässä on siis novellien sijoittelulla saatu ainakin kontrastia aikaiseksi. 😀

Narvaranin linnut on novelli, josta olen edelleen aika ylpeä. Siinä on muutamia mielestäni onnistuneita kohtia. Useammankin kerran, kun jonnekin on tarvittu tosi lyhyttä tekstinäytettä, sellainen on löytynyt Narvaranin linnuista.

***

Kerran kuulaana pakkaspäivänä, kun maa oli huurteen peitossa ja vasta haaveili lumesta, minä juoksin pihamaalla paljain jaloin. Olin jo liian vanha sellaisiin leikkeihin, mutta juoksentelin kuitenkin – minun jalkani odottivat lunta, ihan kuten maakin.

Linnut tulivat. Kuulin ensin niiden etäisen laulun, rääkymisen; sitten tunsin ilmassa väreilyn, kun ne lähestyivät. Lopetin juoksemisen ja katsoin etelään, odotin, että ne ilmestyivät puiden takaa.

Kun linnut tulivat, isäkin tuli. Hän asteli tuvasta metsästysjousen kanssa. Hän tähtäsi parveen ja ampui, ampui, ampui. Parvi oli suuri, ja isä ehti ampua monta viuhahtavaa nuolta. Huusin. Äiti ja Lameena tarttuivat käsiini ja yrittivät painaa minut maahan. Huusin, mutta isä ei lopettanut.

Isä naulasi kuolleet linnut suurilla rautanauloilla ovemme yläpuolelle. Torjumaan pahoja henkiä, hän väitti. Karkottamaan pahuuden. Mutta ei se toiminut. Pahuus tuli minusta ulos suurina kyyneleinä, kun katsoin lintujen pysähtyneitä silmiä ja runneltuja ruumiita. Putoaminen oli katkaissut niiden siivet; nuolet ja rautanaulat olivat ruhjoneet niiden sisälmyksiä. Kurkotin ylös ja silitin niiden mustanharmaita sulkia. Ne tuntuivat karheilta ja viileiltä sormissani.

 Yöllä mökki heräsi huutoihin, iskuihin. Takan hiilloksen valossa erottuivat taas seinällä kamppailevat varjot. Kaksi hahmoa kyyhötti pöydän alla ja takertui toisiinsa. Kuolleet, lävistetyt linnut roikkuivat ulko-oven yllä eivätkä estäneet mitään.

***

Huhhuh, syyskuu lähenee uhkaavasti loppuaan ja lokakuun hulinat lähestyvät… Bloggaan siitä vielä uudemman kerran ennen viikonloppua, kunhan kerkeän!

Tarinoita muiden novellien synnystä:

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

 

Novellien synty #5: Ei poikasi ole kuollut

Novellikokoelman syntytarina jatkuu, nyt päästiin sentään jo puoliväliin. Kesällä 2011 minulla oli kasassa jo 4 novellia — ja kaikki ne sijoittuivat Kesäsaarille. Entä Talvilaakso, fantasiamaailman toinen puolikas? Haaveilemani novellikokoelman piti jakautua puoliksi talvi- ja kesätarinoihin. Jostain syystä ideat vain olivat tähän asti sopineet juuri Kesäsaarille. Varmaankin isona syynä oli se, miten Mustien ruusujen maa -trilogian kirjoitusprosessi eteni tässä taustalla. Olin jo kirjoittanut trilogian ensimmäisen osan, joka sijoittui Talvilaaksoon. Edessä oli vielä paljon seikkailuja Kesäsaarilla, joten Kesäsaarten miljöö oli vielä minulle vieraampi. Ja yleensä se, mikä on vielä vierasta ja vaiheessa, on myös kiinnostavampaa. Novellit olivat tärkeitä juuri siksi, että niissä pääsin testaamaan ja kehittelemään tuota uutta miljöötä.

Neljän kesänovellin jälkeen piti kuitenkin päästä käsiksi talvijuttuihin. Muuten minulla olisi kohta ollut käsissä kokoelmallinen Kesäsaari-novelleja, eikä muuta.

Ei poikasi ole kuollut syntyi tähän tarpeeseen. Se on siitä harvinainen novelli, että onnistuin kehittelemään sen aika suoraan unen pohjalta. Yleensä unia tulee ja menee, niistä ei ehdi ottaa hyötyä irti. Tai sitten uni-ideat ovat oikeasti niin tolkuttomia, että kun on kunnolla herännyt ja ajattelee järjellä, on pakko hylätä ne saman tien. Kerran näin kuitenkin unta epämääräisistä mustista kauhuolennoista, jotka tulivat maan pinnalle jäisten vuorien sisuksista. Ajattelin, että no okei, tässä on kauhutarinan ainekset.

Sitten tarvitsi enää vain sijoittaa tarina Talvilaakson ja kehitellä melko simppeli juoni. Hyödynsin tarinassa sadun aineksia: tietyt asiat esimerkiksi tapahtuu tai sanotaan kolme kertaa. Kauhusatu genrenä alkoi kiinnostaa. Samalla halusin vähän kikkailla kielellä ja tunnelmalla, ei niinkään sillä juonella. Ei poikasi ole kuollut onkin siitä poikkeuksellinen novellini, että se on oikeasti lyhyt. Varmaan lyhyin kaikista kirjoittamistani teksteistä, jotain viitisen liuskaa. Sekin sopii satuajatukseen; kauhusadun piti olla melko tiivis kokonaisuus. Eikä se unikaan antanut aineksia ihan tolkuttoman monipolvisiin juttuihin.

Ei poikasi ole kuollut on siis lyhyehkö tunnelmapala, joka kaiken lisäksi syntyi tavallaan ”välinovellina” isompien projektien välissä. Olin juuri saanut valmiiksi laajan Rubiinilaivan — se tuli viimeisteltyä yhdessä kesälukiossa opettaessani, ja toisen kesälukion aikaan sitten kirjoitin nopeasti tämän uuden tarinan. En kuitenkaan missään tapauksessa koe, että Ei poikasi ole kuollut olisi jäänyt jotenkin turhaksi välipalaksi! Se on ollut hyvin käyttökelpoinen esim. silloin, kun on tarvittu jokin tarpeeksi lyhyt teksti vaikkapa ääneen luettavaksi. Se myös sai Talvilaaksoon sijoittuvien novellien kirjoittamisen liikkeelle. Pääsipä se jopa Atorox-äänestyksen lyhytlistalle (mutta ei top 10:een). Ehkä jokin kauhusatu- ja unitunnelmassa on siis viehättänyt lukijoitakin.

usvakansi112

Novelli julkaistiin Usvassa 1/2012. Jos siis haluaa lukea pienen intron Älä riko pintaa -kokoelmasta, niin tämän novellin voi käydä ilmaiseksi lukemassa Usvan arkistosta! Novellikokoelmaan tuo novelli päätyi aika lailla sellaisenaan, samanlaisena kuin se oli jo lehdessäkin ollut.

Aiemmin sarjassa:

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

Kirja marketissa

Näin siinä pääsi käymään, että syys-marraskuun ajan Älä riko pintaa löytyy myynnistä Jyväskylän Keljon Prismasta! Tämä saattaa kuulostaa pieneltä lisältä kirjamyyntiin, mutta oikeasti tämä on Iso Juttu. Pienkunstantamon kirja ei noin vain pääse kivijalkakaupan valikoimiin, saati sitten markettimyyntiin. Ja juuri marketeista ihmiset yhä enemmän kirjoja ostavat. Tästä uudesta kokeilusta saa kiittää Suomi lukee -sivustoa. Sivuston käyttäjät saivat äänestää tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista suosikkinsa, joista eniten ääniä keränneet pääsivät Prismaan kirjatorniin.

Suomi lukee -kirjatorni näyttää hyvältä.

Suomi lukee -kirjatorni näyttää hyvältä.

Mukaan pääsi nimenomaan pienten kustantamojen kirjoja — isompia nimiä on Prisman hyllyssä jo muutenkin. Kirjatorni tekee valikoiman monipuolisemmaksi. Paljon kirjallisuutta kun nykyään ilmestyy pieniltäkin kustantamoilta, mutta satunnainen lukija niitä harvemmin nettikauppojen syövereistä sattuu löytämään. Kirjatornin ideassa keskeistä on myös se, että kirjat valitaan äänestyksellä, eli lukijat itse saavat vaikuttaa kaupan valikoimaan. Jos nyt valittu valikoima ei itseä miellytä, kannattaa siis käydä vaikuttamassa jatkossa.

Niin, jatko… No, se riippuu siitä, miten hyvin kirjoja menee kaupaksi Keljossa nyt tämän kokeilun aikana. Itselleni kyseinen kauppa sattuu olemaan melkeinpä lähikauppa, joten totta kai on tullut käytyä tornin luona jo parikin kertaa tässä ruokaostoksia tehdessä! 😀 Joten rakkaat jyväskyläläiset (tai miksei kauempaakin tulevat), jos olette kirjoja vailla niin käykääpä ihmeessä vilkaisemassa tämä tarjonta. Marraskuussa voi ostella jo joululahjojakin…

Jos kokeilu onnistuu eli kirjoja ostetaan, homma voi laajentua jopa valtakunnalliseksi ja tulla pysyväksi toiminnaksi.

Jee, fantasiahylly.

Jee, fantasiahylly.

Kaiken kaikkiaan mukana on kirjoja näiltä kustantamoilta: Vaskikirjat, Reuna, SKS, Pieni Karhu, Osuuskumma, Myllylahti, Haamu, Amusantti, Robustos, Jalava, Aarni, Art House, Poesia ja PS-kustannus. Tietokirjoja, proosaa, runoja, kaikenlaista.

Lisää aiheesta (ja taustoista, kirjamyynnistä laajemminkin) voi lukea tästä Keskisuomalaisen artikkelista. Minäkin menin siellä jotain mielipiteitäni lausumaan.

Kiitos omasta puolestani  Suomi lukee -sivustolle, kirjani äänestäjille sekä kustantamolleni, joka lähti tähän mukaan! Jee!

Novellien synty #4: Rubiinilaiva

Ensinnäkin: Aavetaajuudella on äskettäin julkaistu arvostelu novellikokoelmasta. Siinä käydään kivasti läpi kommentteja jokaisesta novellista. Kiitokset arvioijalle!

Ja nyt jatkan omaa läpikäyntiäni…

Hempeilymusiikkivaroitus! Jostain syystä, en muista miksi, tästä biisistä tuli minulle Rubiinilaivan tunnari. Viittaukset  uskonnollisuuteen eivät sovi novelliin ollenkaan, mutta jotenkin näin vain pääsi käymään. Keväällä ja kesällä 2011 kirjoitin tätä novellia, ja kuuntelin kyllä muutakin, mutta tämä jäi mieleen.

Tammikuussa 2011 aloitin ensimmäiset työt valmistumisen jälkeen: pääsin kevätlukukaudeksi opettamaan yläkouluun. Olin innostunut, opin paljon, mutta tuo kevät oli myös todella, todella raskas. Opetusta oli paljon, ja vaikka se näkyi mukavasti palkkapussissakin, niin aikataulu oli lopulta aika mahdoton. Ravasin viikonloput kotona, viikot toisella paikkakunnalla, ja hevonenkin olisi jotenkin pitänyt hoitaa. Yläkoulussa opettaminen osoittautui minulle vaikeaksi. Don’t get me wrong, teinit ovat aivan mahtavia ja fiksuja ja ihania ihmisiä!!! Mutta siinä on syynsä, miksi yliopisto-opettaminen sopii minulle paremmin. Olen todella onnellinen, jos voin kirjoittaa nuorille, kertoa tarinoita, ja kohdata heitä kirjailijana. Auktoriteettina, opettajan roolissa osaan huonommin olla.

Mutta siis — se kevät oli loppujen lopuksi tosi raskasta aikaa. En kirjoittanut mitään moneen kuukauteen. Toukokuun tienoilla Rubiinilaiva alkoi syntyä. Se oli minulle toivon pilkahdus, ripaus omaa aikaa ja omaa juttua. Kirjoittamiselle varastettua aikaa. Kirjoittamisesta olen aina saanut voimaa ja silloin erityisesti. Kerta kaikkiaan tarvitsin sitä novellia silloin. Kirjoitin sen loppuun kesäkuussa, ja silloinkaan en ollut lomalla vaan opetin eräässä kesälukiossa. Asuin asuntolassa lukiopaikan yhteydessä, opetuksen jälkeen jäi tyhjää ja yksinäistä aikaa ja sehän sopi minulle silloin.

Rubiinilaivassa käytin kokemuksiani purjelaivareissulta, kuten Kulkijassakin. Siitä tuli jonkinmoinen kauhuseikkailutarina. Mutta erityisesti seikkailutarina, omassa mielessäni ainakin. Sen kirjoittaminen edusti minulle vapautta ja seikkailua. Se pääsi novellikokoelmaan kunniapaikalle eli viimeiseksi, koska itse halusin sen siihen. Mutta voi hyvinkin olla, että se miten tärkeä tämä novelli minulle oli ja miten nautinnollista sen kirjoittaminen (oikeasti! Se tuli helposti ja niiiin nautinnollisesti!!!), ei välttämättä välitykään lukijalle. En tiedä, en ole juurikaan kuullut vielä kommentteja juuri tästä novellista. Olen vain huomannut kirjoittajana, että joskus hämäävästi käy näin: ne, joiden kirjoittaminen oli itselle tuskaa, ovatkin lukijalle parhaita, ja ne jotka itselle olivat yhtä riemua, eivät nin hyvin pärjääkään.

Mistä syntyi novellin idea? Mistä kaikki lähti? No, mitä tulee ideoiden kierrättämiseen ja vanhojen ideoiden kaiveluun (pohdin näitä edellisen novellin kohdalla), niin sama homma jatkuu Rubiinilaivassakin… Niin, tässä novellissahan siis rakennetaan rubiinilaivaa. Joskus vuonna 2007 tai 2008 löhösin sohvalla ja katsoin Willow-elokuvaa (!!??!!), kun yhtäkkiä mieleeni tuli alkukuva. Tyyppi herää/makaa maassa, katsoo ylös ja näkee punaisen rubiinilaivan. Aloin suunnitella, siitä olisi pitänyt tulla osa Mustien ruusujen maa -sarjaa, periaatteessa Mustien ruusujen maahan keskelle ylimääräinen osa. Mutta sitten suunnitelmat muuttuivat, henkilöt vaihtuivat, ja Rubiinilaivasta tuli juuri sellainen itsenäinen tarina kuin siitä oikeasti pitikin tulla.

Syksyllä 2011 lähetin novellin sekä Portin kisaan että jälleen avoimen yliopiston kirjoittamisen opettajalle. Muistaakseni juuri tuolloin kokosin itsenäistä kurssia varten eräänlaisen ”kokoelman” eli siihenastiset novellit, ja sain sitten kokoelmasta palautetta. Valitettavasti en ollut taaskaan osannut aikatauluttaa hommaa kunnolla, vaan siis lähetin novellin kilpailuun ennen kuin olin saanut siitä palautteen. Rubiinilaiva pääsi bubbling under -listalle mutta ei löytänyt julkaisupaikkaa. Alkuperäinen novelli oli lähelle 50 liuskaa pitkä, ja siitä se tiivistyi hiukan, useammassa vaiheessa palautteen ja kustannustoimituksen kautta. Pitkä se on silti edelleen. 😀 Liian pitkä? Sytyttääkö lukijoita yhtään niin kuin minua kirjoittajana? Se jää nähtäväksi. Voi olla, että sijoittuminen kokoelman loppuun myös syö novellista jotain; en ole varma, tuoko se oikeasti lisää uutta kokoelmaan, vai onko osa jutuista tullut jo eri muodoissa käsiteltyä muuallakin.

Oli miten oli, Rubiinilaiva on minulle yksi kokoelman tärkeimmistä novelleista. Koska purjelaivareissu. Ja koska oli se muun elämän tuska kirjoittamisen aikana, ja koska tämän novellin kirjoittaminen oli vain yksinkertaisesti niin kivaa ja hauskaa. Vastaavaa nautinnontunnetta odotellessa……

Aiemmin novellien synty -sarjassa:

Kulkija

Älä riko pintaa

Tee minulle syksy

Tauko on parasta aikaa

Toisinaan tauko on kirjoittamisen parasta aikaa. Tauko on se, mikä tuo kirjaan viimeisen silauksen tai selkiyttää kaaosmaista kässäriä. Tauko on juuri se, mitä kipeästi tarvitaan. Mitä kässäri suorastaan vaatii. Superhypertehokkuusnopeus-maailmassa sitä ei aina muista. Jos erehtyy kuvittelemaan, että kaiken pitää tapahtua tappotahdilla ja heti. Viime aikoina olen ensinnäkin alkanut merkitä kalenteriin sanoja ”vapaapäivä” ja ”lepo”. Näiden merkitsemisen pitäisi olla täysin loogista, koska lukeehan kalenterissa myös kaikki se, mitä pitää tehdä. Viime kevään opetus- ja kirjoitushulina opetti, että myös vapaalle pitää ihan oikeasti varata aikaa, tai muuten homma sortuu ennemmin tai myöhemmin. Koko ajan tämä ajankäyttö on opettelemista ja tasapainottelua. Kun vain haluaisi tehdä niin paljon!!! Etenkin kirjoittamisen alueella.

Mutta tauko, niin. Nyt elokuussa en ole pitänyt kirjoittamisesta taukoa, mutta olen pitänyt taukoa kässäristä C. Jätin sen kuukaudeksi lepäämään ja kesktyin ihan muihin juttuihin eli lähinnä urbaanifantasiahässäkkään, jota varovaisesti voisi kutsua nimellä projekti M. Siitä lisää toivottavasti ihan pian. (Naurettavaa tämä kirjainkoodien käyttö, ehkä joo!???! Mutta kun ei vain jotenkin pysty julkistamaan tiettyjä asioita. Silloin kun itse vielä hahmottelee ja haahuilee.)

No, ”projekti C” hyötyi tauosta mainiosti. Kirjoitin sitä oikeastaan hullun lailla, tappotahdilla toukokuusta heinäkuun loppuun. Lähes 200 liuskaa. Vielä kesken, mutta selkeästi voiton puolella. Luin tekstin läpi nyt tauon jälkeen. Huikeaa lukea omaa tekstiään, kun ihan oikeasti ei edes muista, mitä siellä tarkalleen on. Nyt ollaan vielä niin ihanan kaukana siitä viimeistely- ja oikolukuvaiheen tuskasta, kun jokaisen sanan suunnilleen jo tietää ja hohhoijaa!!!! Nyt on vielä vapautta ja yllätyksiä. Intensiivisen kirjoitusjakson aikana aloin tuskastua ja kyllästyä koko juttuun. Mutta nyt tauon jälkeen, no, tekstihän vaikuttaakin ihan OK:lta. Tämä saattaa olla vain harhaa, joka korjaantuu taas seuraavalla lukukerralla kun teksti yhtäkkiä tuntuukin surkealta. Mutta nyt, tämä lukukerta oli oikein kiva. Tuli merkkailtua kässäriin tällaisia autenttisia kommentteja 😀

Ps. Tämä ei ole surkeaa. (sivulla 28)

Sä OOT saanut tähän aitoa TUNNELMAA (sivulla 38)

Kieli EI ärsytä ainakaan vielä. (sivulla 46)

KÄYKÖ TYLSÄKSI? (sivulla 150)

Ehkäpä siis tiivistämisen varaa (sivulla 167)

Hehee. Sellaista keskustelua oman kässärin kanssa tällä kertaa. En ryntää tekemään muutoksia enkä kirjoittamaan jatkoa heti huomenna, mutta herättelen ajatuksia taas vähitellen. Tauon jälkeen täytyy orientoitua uudestaan. Täytyy kääntää taas joku vipu off-asentoon ja toinen päälle. (Miten tämä postaus alkaa kuulostaa koko ajan vain häiriintyneemmältä. Että siellä se tyyppi keskustelee itsensä ja kässärinsä kanssa ja kääntelee vipuja päässään. Mutta joo.) En kirjoita eri projekteja rinnakkain vaan nimenomaan lomittain, vuorotellen, ja yleensä tarkan suunnitelman mukaan että mitä milloinkin.

Syksyssä ei harmita mikään muu kuin se että läheskään kaikille projekteille ei ole aikaa.

Tästä lähtien C on taas top priority ja on niin kauan että kässärin eka versio on valmis!!

Keskisuomalaisessa 26.8. on arvioitu Älä riko pintaa, löytyy myös verkkoversiosta, jee!

 

Novellien synty #3: Tee minulle syksy

Taas se on tulossa, syksy. Siinä missä novellikokoelmani on jaettu ns. kesänovelleihin ja talvinovelleihin, ”Tee minulle syksy” on hivenen hämäävästikin kesästä syksyyn kallellaan. Siinä toinen päähenkilöistä, Neyna, on kotoisin maasta, jossa syksy tulee joka vuosi. Hän on matkustanut ympäri Kesäsaaria (vaellushalu ja matkanteko toistuvat novelleissa usein) ja koettaa asettua aloilleen, mutta kaipaa syksyä. Tiedättehän. Syksy on muutoksen aikaa. Tunnelmallista. Se on kuoleman ja asioiden päättymisen aikaa. Mutta myös uusien alkujen ja lähtemisen aikaa. Vaikka elokuun viimeiset päivät vaikuttavat nyt jopa lupaavan aurinkoisilta, niin sieltä se syksy on ihan juuri tulossa, joten mikäpä olisi parempi hetki palata tämän novellin pariin?

Kirjoitin ”Tee minulle syksy” -novellin keväällä ja kesällä 2010. Ihan tarkassa muistissa tuo prosessi ei enää ole. Muistan ainakin, että kirjoitin novellia uudessa kämpässäni, ja välineenä oli iänkaikkisen vanha pöytäkone, jonka olin saanut äitini työpaikalta hylättyjen koneiden joukosta. Onneksi kirjoittaminen ei ole välineurheilua. Novelli oli fiiliksiltään aika hyvin jatkoa kahdelle edelliselle: kesänovelli, ja vielä edellisiä enemmän ihmissuhdenovelli. Siitä tuli yli 20-sivuinen, ja pituuden puolesta se sopi erinomaisesti erään kurssin suoritukseksi avoimen yliopiston kirjoittamisen opinnoissa. Laitoin novellin siis itsenäisen kurssin suoritukseksi, ja sain siitä mukavasti ja kattavasti palautetta (josta tosin enää en muista juuri mitään — on se jossain tuolla koneen syövereissä). Myöhemmin sama opettaja antoi minulle palautetta myös laajemmasta tekstikokoelmasta, jossa oli mukana jo iso osa Älä riko pintaa -kokoelman novelleista; sain siis hyödynnettyä avoimen opintoja kokoelman tekemisessä erittäin hyvin.

Tässä vaiheessa en kuitenkaan (vieläkään) osannut hakea palautetta muualta. Saattoi käydä jopa niin, että samalla kun vasta odotin palautetta avoimesta, lähetin jo novellin Portin kisaan. En oikein muista. Mutta Porttiin se siis meni. Olinhan aiemmin samana vuonna sijoittunut Novassa, joten jonkinlaisella aloittelijan tuurilla ja logiikalla ajattelin, että seuraavaksi tietenkin Porttiin. Ensimmäinen yritykseni Portin kisassa, ja ihme kyllä se onnistui! Tee minulle syksy sai kunniamaininnan. Harmittaa, etten päässyt muiden menojen takia osallistumaan palkintojenjakotilaisuuteen joulukuussa. (Minulla ei edelleenkään ollut mitään hajua siitä, kuinka tärkeää olisi tavata muita kirjoittajia ja verkostoitua, vaikka avoimen kursseilla olinkin muihin kirjoittajiin jo törmäillyt.) Myöhempinä vuosina on käynyt selväksi, ettei Portissa sijoittuminen todellakaan ole ihan niin helppoa.

Novellin kuvitusta Portissa 2/2011, J.Murtosaari.

Novellin kuvitusta Portissa 2/2011, J.Murtosaari.

Voin sanoa suoraan, että Tee minulle syksy EI ole oma suosikkinovellini kokoelmasta. Kokonaisuuden osana sillä on ehdottomasti paikkansa, ja yksi asia mistä nautin sitä kirjoittaessa, oli kuuman ja rehevän viidakon kuvailu mahdollisimman värikkäästi (kuvituskin ehkä kertoo jotain siitä). Myös erilaisen rakenneratkaisun kokeileminen tuolloin (vaihtelevat näkökulmat ja aikatasot) oli hyödyllistä. Mutta näin jälkeenpäin novelli ei tosiaan minulle ole se kaikkein tärkein. Ehkä hivenen liikaa ihmissuhteita ja hivenen liian vähän fantasiaa (eikä oikeastaan ollenkaan kauhua) omaan makuuni. 😀

Yksi juttu tuli vielä mieleen tästä novellista  – liittyy tarinoiden kierrätykseen. En voi paljastaa novellin loppukohtausta tässä, mutta joka tapauksessa se loppukohtaus ei alun perin ollut tarkoitettu tähän novelliin eikä näille henkilöille. Minulla oli jo joskus 15 vuotta sitten eräs laaja tarina-aihio, ja olin suunnitellut tuota kohtausta jonnekin sarjan jatko-osaan, siis ihan vain pieneksi osaksi iiiisoa tarinaa. Tuo sarja kuoli sitten omaan mahdottomuuteensa, mutta olen säästänyt ja kierrättänyt sieltä monenlaista… Ja koko Tee minulle syksy -novelli itse asiassa syntyi tuon yhden vanhan, käyttämättömän idean ympärille.

Mikään kirjoittaminen ei ole ”turhaa”, mm. siksi, että julkaisemattomia tekstejä voi pilkkoa osiin ja kierrättää ja käyttää muualla. Eikä kirjoittaja minun kokemukseni mukaan tarvitsee miljoonia ideoita. Olen kirjoittanut paljon ihan vain kierrättämällä vanhoja, ottamalla käyttämättömiä elementtejä sieltä täältä. Ja yksi perusidea tai alkukuva riittää yllättävän pitkälle, kun sen antaa muhia ja kasvaa ja antaa muiden pienten ideoiden tarttua siihen.

Siinäpä kaikki, mitä minulla on sanottavaa Tee minulle syksystä! Aiemmin sarjassa olen kirjoittanut näistä:

Älä riko pintaa

Kulkija

***

Ensimmäisiä arvioita ja kommentteja kokoelmasta on vähitellen alkanut tulla. Dysphoria-blogissa tykättiin kokoelmasta! Erityisesti minua ilahdutti kommentti henkilöhahmoista, koska olen aina ollut jotenkin juonivetoinen kirjoittaja ja henkilöiden luominen ”väkisin” on vaikeaa, henkilöt joko onnistuvat tai eivät. ”Novellien henkilöhahmot ovat uskottavia, miellyttäviä ja miljöön kuvaus uskomattoman kaunista ja elävää. ” Oooh! Kiitos bloggaajalle!

Post Navigation