Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Archive for the category “Romaanit”

Jätän tämän vain tähän.

Tunnelista aavikon alta löytyy kolme suurta käärmeenmunaa. Äkkipikainen Arry tuhoaa munat Sulwaenin katsellessa avuttomana vieressä. Käärmeitä hallitseva Ninette ei voi antaa petosta anteeksi. Ystävyyteen syntyy kirvelevä railo.

Kun Kharras-Dimiin hyökätään ja kaupunkilaiset alistetaan uuden hallinnon alle, kolmikko joutuu tekemään kaikkensa selviytyäkseen hengissä. Orjat pakotetaan louhimaan Rashaz-jumalalle arvokasta kiveä. Tarvitaan kekseliäisyyttä ja ainutlaatuisia kykyjä, jotta valloitettu kansa saadaan vapaaksi orjuuden ikeestä.

Katri Alatalo tuo suomalaisille lukijoille tutumman keskiaikafantasian rinnalle Tuhannen ja yhden yön tarinoista inspiroituneen aavikkofantasian. Luvassa on runsaasti juonenkäänteitä, häikäilemättömiä ihmissuhdesotkuja ja ajankohtaisia teemoja magian sävyttäminä. Käärmeiden kaupunki henkii samaan aikaan kuumaa eksotiikkaa ja kylmää juonittelua.

Kansi: Laura Noponen

Ilmestyy elokuussa 2017. Ihan pian. Ooooh. Blogini on hiljainen, mutta olen innostunut päivittämään fiiliksiäni Käärmeiden kaupungin omille Facebook-sivuille. Lämpimästi tervetuloa seuraamaan kirjan matkaa ja tätä minun vuoristorataani, jota myös kirjailijan elämäksi voi kutsua. 🙂

Ihanaa kevättä kaikille!! Joskus haaveet toteutuvat. Kerran elämässä, tai jopa useamman kerran.

Wien #2: Töitä

Hups. Viime päivinä on tullut huomattua, että ihan oikeasti olen täällä reissussa töissä. EN lomalla. Olkoonkin, että työ on sitä hauskinta mahdollista. Ja vapaa-aikaakin ehtii välissä viettää reilusti.

Näkymiä Prater-huvipuiston maailmanpyörästä.

Näkymiä Prater-huvipuiston maailmanpyörästä.

Miten työpäivä kirjoittajaresidenssissä sitten sujuu? No, eipä täällä mitään lukujärjestystä ole. Itse luotan kirjoitustyössä nyt rutiiniin (mikä on sinänsä hupaisaa juuri tässä ympäristössä ja tilanteessa, joka on kaikkea muuta kuin rutiininomainen). Kun herään aamulla, keitän teetä ja istun koneen ääreen. Prokrastinaatiossa menee aikansa, mutta lopulta kirjoittamattomuus alkaa ahdistaa sen verran, että aloitan. Kirjoitan yhden luvun eli sellaiset 2-6 liuskaa. KK:ssa nämä luvut ovat olleet tällaisia aika lyhyitä, ja jokaisessa on aina oma näkökulmahenkilönsä. Kun olen kirjoittanut sen, olen tyytyväinen. Ensimmäisenä aamuna täällä heräsin kuudelta ja päivän luku oli jo kirjoitettu kahdeksalta. (!!! Oikeasti en ole mikään aamuvirkku. Noh, silloin tunnin aikaerokin vaikutti vielä.) Normaalisti menee myöhempään.

wpid-20150607_164628.jpg

Sitten kun olen kirjoittanut, lukaisen tekstin pikaisesti ja korjailen jotain pikkujuttuja. Ja sitten siirryn seuraavan päivän luvun suunnitteluun. Tämä on osoittautunut tosi tärkeäksi siinä, että oikeasti saan sitten kirjoitettua joka päivä, hyvässä putkessa. Suunnittelu tapahtuu koneelle, jos maltan vielä istua sisällä, tai sitten muistikirjaan/ruutupapereille ulkona. Olen huomannut, että kahviloissa tms. en osaa vain istuskella ja kirjoittaa rennosti. Sen sijaan Wienin puistot, ah! Täällä on niiin paljon vihreitä paikkoja (veden äärellä tai ilman), että ei urbaani ympäristö pääse liikaa ahdistamaan. Olenkin siis käyttänyt ajan tehokkaasti menetelmällä ”ota aurinkoa + kirjoita”.

Itse suunnittelu lipsahtaa välillä luonnostelun puolelle, mikä ei haittaa minua ollenkaan. Dialoginpätkiä tulee luonnosteltua ikään kuin vahingossa, ja monesti keksin luvun ensimmäiset pari lausetta valmiiksi. Pystyisin kirjoittamaan ilman näitäkin sitten seuraavana päivänä, mutta jotenkin tämä on kai sellaista varmistelua: jos minulla on ainakin jotain jo olemassa, pystyn pakostikin jatkamaan luvun loppuun… Toisinaan taas suunnitelma on vain suunnitelma, muutaman lauseen tiivistys siitä mitä luvussa tapahtuu. Joskus kirjoitan itselleni ajatuksen siitä, mikä on tämän luvun tärkein asia: ehkä jokin juttu joka täytyy näkyä henkilön persoonasta, ehkä jokin tieto, jonka täytyy tulla esille tässä kohdassa. Oli miten oli, suunnitelmia ja luonnoksia kertyy paljon.

Loppupäivä kuluu taiteilijatreffeillä yms. Tällä viikolla huomasin, että taiteilijatreffeissä voi tosin olla sama ongelma kuin siinä, kun lukee ihan superhyvää kirjaa omien epätoivoisten kirjoitusjuttujensa keskellä. Toinen teos on niin vahva, että oma fiilis latistuu väkisinkin… Näin kävi Mad Max -elokuvan kanssa. (Jep, täältä löytyi helposti leffateatteri, jossa pääsi katsomaan originaaliversion.) Krääh.

No. Seuraavana aamuna (myös Mad Maxin jälkeisenä) sitten taas keitän teetä, istun alas ja kirjoitan sen luvun koneelle… Ja sitten taas sama uudestaan.

wpid-20150607_164615.jpg

Olen myös ehtinyt hiukan hahmotella kirjan kokonaisuutta. Tämän kanssahan olen todellakin välillä pulassa, ja välillä epäilen että olen ottanut itselleni liian ison haasteen. Siinä missä Mustien ruusujen maa oli kolmesta kirjasta koostuva trilogia, KK tuntuu välillä siltä kuin yhdessä kirjassa oli kolme kirjaa… Ja silti, hitot, en minä nyt aio luovuttaa ennen kuin näen tämän kertaalleen läpi kirjoitettuna! Nyt olen saanut tehtyä pari olennaista juttua kokonaisuuden kannalta: hahmottelin astetta paremman kartan ja listasin Exceliin tähän mennessä kirjoitetut luvut. Mustien ruusujen maassa tein lukulistan etukäteen ja kirjoitin sen pohjalta. Nyt kirjoitan ja yritän järjestellä rakennetta sen jälkeen… Sain nyt joitakin selkeimpiä ongelmia ratkottua, lukuja siirrettyä ja järjesteltyä kohdilleen. Sain myös merkattua selkeästi ne luvut, jotka pitää kirjoittaa, jotta kirjan 1/3 on jokseenkin kasassa. Jess.

wpid-20150604_134446.jpg

Puistossa. On sitä huonompiakin työmaita ollut.

Eikä työnteko muuten tähän lopu. Itse asiassa nyt en edes ehdi kirjoittaa KK:ta joka päivä. Tällä ja ensi viikolla minulla on yhteensä kolme workshopia paikallisissa kouluissa. Olen valmistellut kaiken, kai, mutta JÄNNITTÄÄ. Eikä vähiten siksi, että koko homma täytyy tietysti vetää englanniksi ja mieluiten niin, että itävaltalaiset teinit ymmärtäisivätkin jotain. Lisäksi edessä on muutama residenssivierailuun liittyvä tapaaminen kirjallisuusihmisten kanssa sekä eräs hyvin pelottava video, jossa minua haastatellaan ja johon pitäisi valita luettava tekstipätkä. Olenko muistanut mainita, että urbaanifantasia-novelli on edelleen suunnitteluasteella ja todellakin jäänyt KK:n jalkoihin? Olin toivonut kirjoittavani sitä täällä. Lisäksi on olemassa vielä Supernova-projekti.

Laiska töitään luettelee, mutta yritän vain kertoa, mistä se puistoissa löhöilyni täällä koostuu. Kirjallisista töistä, joita tekee enemmän kuin mielellään. Toinen toistaan kiehtovimmista. Ja silti, on sellainen pieni kaiherrus, että kun yhteen keskittyy niin toinen jää tekemättä. Päivässä on nyt enemmän kuin riittävästi tunteja, mutta kuitenkin koen, etten voi olla luova 24/7.

(No, olen sentään saanut aikaiseksi enemmän liuskoja kuin huhti-toukokuussa yhteensä!!)

Jos kaikki menee niin kuin on suunniteltu, seuraava postaus on sitten otsikolla ”Huvia”. Stay tuned… 😉

Punainen lanka

Jes! Pääsiäisloma on sujunut toistaiseksi suunnitelmien mukaan. KK etenee tasaisen rauhallisesti, mutta etenee. 100 liuskan raja alkaa lähestyä! (Tosin pitää ottaa huomioon, että suurin osa tekstistä on edelleen vuosilta 2009–11, joten varsinaista uutta tekstiä ei ole syntynyt tappotahdilla.) Vähitellen tuntuma tähän kässäriin alkaa kehittyä, ja kirjoittamisen aloittaminen aamuisin ei ole niin tuskaista kuin aluksi. Samalla kun homma on lähtenyt liikkeelle, on kiehtovaa miettiä, miten erilaisia omat kirjoitusprosessit voivatkaan olla eri tekstien kohdalla. KK ei siis etene todellakaan samalla tyylillä kuin Mustien ruusujen maa!

Mustien ruusujen maassa minulla oli yksi päähenkilö, jonka näkökulmasta kaikki koettiin ja jonka matkaa seurattiin. Ehkä juuri tuon matka-aiheenkin takia tuntui luontevalta kirjoittaa tekstiä kronologisesti alusta loppuun. Suunnittelin koko kirjan sisällön etukäteen karkean ”lukulistan” avulla. Lukulistassa oli esim. 20 lukua listattuna yhdelle liuskalle ja jokaisesta luvusta yhdelle riville mahtuva luonnehdinta ja mahdollisesti luvun työotsikko. Se luonnehdinta saattoi olla tyyliä ”monivaiheista seikkailua merellä” tai siinä saattoi olla ihan tarkasti tiivistettynä se, mitä luvussa tapahtuisi. Kirjoitusvaiheessa osa luvuista yhdistyi ja jotain lukuja leikkasin pois, mutta pääpiirteittäin suunnitelma piti. Tiesin koko ajan, missä olin menossa ja mitä lukuja oli vielä jäljellä. Tekstiin ei jäänyt epämääräisiä aukkoja. Se tunne, kun sai aina viivata yli yhden kirjoittamansa luvun, siististi ja selkeästi listan alusta alkaen. 🙂

Nyt ajattelen, että ”lukulistan” tekemisen mahdollisti se, että kyseessä ei ollut älyttömän laaja kirja ja seurasin tosiaan vain yhden henkilön seikkailua. KK:ssa taas näkökulmahenkilöitä on kolme, ja jokainen heistä on yhtä tärkeä. Lisäksi romaanin rakenne on aika lailla erilainen kuin Mustien ruusujen maassa. Trilogian jokaisessa osassa minulla oli aina noin parikymmentä lukua, kaikki sellaisia n. 7–12 liuskan mittaisia. Romaani jakautui myös kolmeen osaan niin, että yhdessä osassa oli aina sellaiset 7 lukua. Hyvin simppeliä ja suoraviivaista, nyt kun miettii. Rakenteen miettiminen ja sen ”symmetrisyys” ja selkeys on ollut minulle tärkeää.

KK kuitenkin pakottaa minut osittain luopumaan noista rakenteen selkeistä ratkaisuista tällä hetkellä. Koko homma on sen verran laaja, etten PYSTY suunnittelemaan ja hallitsemaan kaikkea etukäteen. Suuret linjat toki ovat minulla mielessä ja paperilla. Mutta jos nyt jäisin suunnittelemaan ja viilaamaan jotain pikkutarkkaa lukulistaa, saisin varmaan tehdä sitä puoli vuotta. Siltä minusta nyt tuntuu. Ainoa keino päästä eteenpäin on kirjoittaa vain ja tutkia, mitä syntyy ja millainen kasa kohtauksia ja lukuja tästä syntyy. Samoin kuin Mustien ruusujen maassakin, olen karkeasti hahmotellut romaanin jaon kolmeen osaan. Se lisää mielenrauhaani, koska voin ajatella, että minulla on jonkinlainen alku, keskikohta ja loppu. Lisäksi olen jakanut tekstiä otsikoituihin lukuihin, joiden alla on vielä alalukuja. Tällä hetkellä näiden alalukujen pituus vaihtelee 2–6 liuskan välillä. Jokaisessa alaluvussa on joku näistä kolmesta näkökulmahenkilöstä. Tällä tyylillä alalukuja tulee huomattavasti enemmän kuin Mustien ruusujen maassa oli lukuja, joten ”lukulistan” kokoaminen olisi monimutkaista ja haastavampaa.

Summa summarum: ei auta kuin kirjoittaa. Ja sitä sentään teen! Lukulistan sijasta minulla on käytössä ”Seuraavaksi”-lista. Se on lista näkökulmahenkilöiden alaluvuista, joita voisin tehdä seuraavaksi. Aina kun saan jonkun listalla olevan luvun tehtyä, viivaan sen yli. Yritän pitää ”Seuraavaksi”-listalla monia vaihtoehtoja, jotta voin aina tarttua siihen, mikä vetää parhaiten. On kivaa ja helpottavaa, kun saa aina valita kolmesta päähenkilöstä sen, kenestä nyt tekisi mieli kirjoittaa. Mustien ruusujen maassa olin periaatteessa aina sidottu siihen yhteen henkilöön ja hänen matkaansa, ja jos joku kohta tökki, sen ylittämisessä saattoi kulua hetki. Nyt kirjoitan ”sieltä täältä”-tekniikalla ja jätän surutta epämääräisiä aukkoja kaikkialle.

Juuri nyt metodini on se, että kirjoitan niitä lukuja, jotka tuntuvat välttämättömiltä. Nyt en ala jahkailemaan missään täyteteksteissä, vaan kirjoitan juuri ne kohdat, joita tarina välttämättä vaatii. Ja vähän siitä ympäriltä. 🙂 Näin toivon, että saan pidettyä kiinni punaisesta langasta.

Mielessäni käytän nimitystä ”avainkohtaus”. Onko tämä pätkä sellainen, että se todella aivan varmasti pitää kirjoittaa auki tarinaan? Miksi juuri tämä kohta pitää kertoa suorasanaisesti lukijalle? Osa näistä avainkohtauksista on todellakin vaikea kirjoittaa. Niihin latautuu paljon. Niihin liittyy paljon odotuksia ja vaatimuksia, ja tosiasia kuitenkin on, että harvoin siitä kirjoitetusta kohtauksesta tulee juuri sellainen kuin etukäteen ajatteli. Avainkohtaukset ovat monesti niitä, joita on miettinyt mielessään ihan sieltä tarinan ideoinnin alkuvaiheista asti. Paineita tulee siis turhan helposti! Nyt aloitin pääsiäisloman kirjoittelut niin, että otin alkuun pari vähän helpompaa lukua. Sellaisia, joita olin jo pyöritellyt mielessäni aika paljon. Ne syntyivät suht kivuttomasti. Nyt on sitten edessä vielä todellinen avainkohtaus, joka minulta on jäänyt vielä kirjoittamatta.

Kyseessä on näistä kolmesta päähenkilöstä se, jonka saappaisiin en ole pitkän kirjoitustauon jälkeen vielä astunut. Olen pyöritellyt noita kahta muuta ja vältellyt tätä. Joskus silloin vuonna 2011 kässäriä kirjoittaessani olen vienyt tämän henkilön ikään kuin avainkohtauksen kynnykselle, mutta jättänyt siihen. Hah!! Sen minkä jättää tekemättä, löytää kyllä edestään!!

Eli tässä nyt ollaan, kynnyksellä. Kävi miten kävi, aion ottaa askeleen. Tämän kohtauksen haluan kirjoittaa, ja ilman tätä kohtausta kirja ei takuulla toimi.

 

10 vaikuttavinta: Pimeyden vasen käsi

No niin. Joo. Näin siinä sitten kävi. Kokosin top 10 -listan kaikkien aikojen tärkeimmistä kirjoista, ja Ursula K. Le Guin vei listalta kaksi paikkaa.

Oikeastaan se ei ollut tarkoitus. Kun pohdiskelin listaa alkuvuodesta, arvoin pitkään Le Guinin ja Robin Hobbin välillä. Lopulta Maameren tarinat pääsi listalle, ja Hobb täytyi jättää pois. Mutta tässä vuoden kuluessa tuli vielä muutoksia. Tiedättekö sen tunteen, kun toisinaan tuntuu, että on lukenut jo niin paljon, ettei mikään enää todella liikuta? Tämä ”vaikuttavimpien kirjojen” listakin kertoo omaa tarinaansa: useimmat listan teokset liittyvät jollain tavalla menneisiin vuosiin, niihin aikoihin, jolloin olin ehkä vielä herkempi vaikutteille. Ehkä esimerkiksi Tuntematon sotilas ja Joutavuuksien jumala sävähdyttivät minua niin paljon juuri siksi, että satuin lukemaan ne oikeaan aikaan? Onko lopulta aika suurelta osin sattumaakin, mitkä teokset päätyvät kaikkien aikojen vaikuttavimmiksi kirjoiksi? Entä jos en olisi lapsena lukenut Kimiä vaan jonkin muun yhtä hyvän seikkailukertomuksen, joka olisi tavallaan tullut sen tilalle?

Mutta. On mieletön fiilis, kun saa huomata, että kyllä uudet lukukokemukset järisyttävät maailmaani yhä edelleen. Että joskus, sentään joskus, tulee vastaan kirja, jonka luen vasta nyt ensimmäistä kertaa ja joka todella vaikuttaa ja pysäyttää. Tänä vuonna tässä onnistui Le Guinin scifi-klassikko The Left Hand of Darkness.

wpid-20141109_134524.jpgLuin vaihteeksi kirjan alkuperäiskielellä. Pokkari oli tarttunut matkaani jo monta vuotta sitten Lontoossa, kun kävin iiisossa ihanassa kirjakaupassa (samalla reissulla, kun haaveilin Kurjat-musikaalin näkemisestä mutta se jäi haaveeksi). Hortoilin scifi- ja fantasiahyllyillä enkä oikeastaan juuri tunnistanut kirjailijoiden nimiä – paitsi Le Guinin.

Onneksi vihdoinkin nyt luin tämän. Ja saman tien hommasin muuten itselleni myös suomennetun version. Haluan lukea senkin ja nähdä, miten esim. tietyt käsitteet on suomennettu ja saanko kenties vielä enemmän irti hommasta suomeksi.

Pimeyden vasen käsi kertoo Genlystä, ihmisestä, joka on lähetetty talviplaneetalle yksinäisenä lähettiläänä. Hänellä on vaikeuksia päästä sisälle vieraaseen kulttuuriin, ja planeetan asukkailla on eräs hyvin erityinen piirre: he eivät ole miehiä eivätkä naisia, vaan heillä on periaatteessa molemmat sukupuolet. Suurimman osan ajasta he ovat ”sukupuolettomia”, mutta noin kerran kuussa he tulevat ikään kuin kiimaan ja voivat tällöin valita itselleen kumman sukupuolen vain.

Light is the left hand of darkness

and darkness the right hand of light.

Two are one, life and death, lying

together like lovers in kemmer,

like hands joined together,

like the end and the way.

Kirjan alku oli itse asiassa aika puuduttava. Päähenkilöstä ei oikein saanut heti otetta, kerronta oli jopa hiukan latteaa. Mutta sitten, vaivihkaa, aloin välittää päähenkilöstä ja jännittää, miten kirja päättyisi. Rakkaustarinahan tämä on, loppujen lopuksi. Todella kaunis ja haikea sellainen. Mitään räjähtävää loppuratkaisua ei oikeastaan tule, ei mitään suuren suurta. Ja silti tämä on todella suuri kirja, joka kertoo ihmisyydestä ja elämästä ja kaikesta. Le Guinin tyyli on jotenkin vaivihkainen, hiljaisella tavalla vaikuttava. Pimeyden vasen käsi on minusta täydellinen esimerkki siitä, mitä science fiction voi parhaimmillaan olla. Kaukaiselle planeetalle etäännytetty tarina kertoo taitavasti jotain meistä kaikista ja antaa lukijalle paljon ajateltavaa (Kuinka paljon sukupuoli määritteleekään elämää meidän maailmassamme? Mitä seuraakaan siitä, kun todella erilaiset kulttuurit törmäävät?)

It is good to have an end to journey towards; but it is the journey that matters, in the end.

Lukemisen jälkeen kirja jätti minut kaipaamaan lisää, ja kirja vaivasi minua vielä monta päivää. Tämä kirja on täynnä ihmeen tuntua ja selittämätöntä ”sitä jotakin”, mikä monista vähemmän vaikuttavista kirjoista puuttuu. Suosittelen kaikille, etenkin niille, jotka scifiä kirjoittavat tai sen kirjoittamisesta haaveilevat.

***

Valmis listaukseni ei ole minkäänlaisessa paremmuusjärkestyksessä. Mutta tässä ne nyt sitten ovat, 10 kaikkien aikojen vaikuttavinta lukukokemustani!

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät

Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba

George R. R. Martin: Tulen ja jään laulu -sarja

Rudyard Kipling: Kim

Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat

Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala

J. R. R. Tolkien: Taru Sormusten herrasta

Victor Hugo: Kurjat

Väinö Linna: Tuntematon sotilas

Näissä merkeissä toivotan kaikille ihanaa ja rentouttavaa joulua, uusia vaikuttavia lukukokemuksia (Kaikkihan me luemme jouluna paljon, eikö niin??) ja herkullisia hetkiä suklaarasioiden ja lahjakirjojen äärellä. Nauttikaa ja tonttuilkaa!

IMG_2421

10 vaikuttavinta: Tulen ja jään laulu

Here we go again! Seuraavana 10 vaikuttavimman kirjan listallani ei ole yksittäinen romaani vaan romaanisarja. Keskeneräinen sellainen. Maailmankuulu, kuuminta hottia tällä hetkellä. Ja eikö olekin hauskaa, kun pääsee jossakin asiassa sanomaan: ”Minähän sanoin!!!”. Joitakin vuosia sitten lueskelin sarjan ensimmäisiä osia, selailin vähän juttuja netistä ja totesin silloiselle poikaystävälleni: Tästä kirjasarjasta on muuten tulossa HBO:n tv-sarja. Siitä tulee ehkä vuosituhannen kovin tv-sarja. Voitte kuvitella miehen reaktion: ”Hmmmmm… Taas noita tuon kirjajuttuja…..”, ja sitten hän varmaan unohti sanomani viiden minuutin kuluttua. Mutta nykyään tiedän kyseisen miehenkin katsovan kyseistä tv-sarjaa. Mitä minä sanoin, hahaa! 😀

Alun perin aloin lukea George R. R. Martinin Tulen ja jään laulua, koska sitä suositeltiin ja siitä keskusteltiin Risingshadow’n keskustelupalstalla. Tästä on aikaa n. 6 vuotta. Risingshadow on edelleen erittäin pätevä paikka etsiä uutta luettavaa! Mutta tosiaan, keskustelupalstan viestien perusteella hakeuduin kirjastoon lainaamaan Valtaistuinpelin. Luin pian loputkin siihen mennessä ilmestyneet osat (Öh… Opiskelijalla oli aikaa ottaa kunnon lukumaratoneja?), ja sitten seurasi pitkä Lohikäärmetanssin odotus.

IMG_2432

Kuten monet muutkin lukijat ympäri maailmaa, minäkin innostuin Martinin sarjasta. Aikuisille suunnattua todella eeppistä fantasiaa, jossa kerronta on realistisen tuntuista, maailma  suorastaan ”täydellinen” (ehjä, kokonainen, monimutkainen) ja henkilöhahmot kiinnostavia.

Kun aloin lukea sarjaa, tämä oli tosiaankin minulle jotain uutta ja ihmeellistä ja vaikutti myös käsityksiini fantasiakirjallisuudesta. Ja omiin kirjoitushaaveisiini myös. Martin edustaa fantasiakirjallisuuden (nimenomaan aikuisille suunnatun) parhaimmistoa juuri nyt, 2010-luvulla. Tulen ja jään laulu on erittäin konkreettinen osoitus siitä, että eeppinen fantasia ON yhä elinvoimasta ja genrellä on yhä annettavaa. Samalla toivon, ettei Martinin sarja vaikuta liikaa omiin teksteihini tai fantasiakirjallisuuteen yleisesti. Onko väärin sanoa, että kyllä, minä pelkään saavani liikaa vaikutteita fanittamistani kirjoista? Minusta tuo asia on hyvä tiedostaa.

Ja joo, Tulen ja jään laulussa on seksiä ja väkivaltaa ja päitä putoilee… Mutta se nyt ei minusta ole se pointti kuitenkaan. Martinin kehittelemä keskiaikaistyyppinen maailma on raaka, mutta kiinnostavaa sarjassa ovat juonikuviot, mysteerit ja henkilöhahmot. Väkivalta ei vedä minua puoleensa mutta toisaalta ei ahdistakaan niin paljon, ettenkö pystyisi lukemaan. Joitakin lukijoita saattaa ärsyttää se, että henkilöitä kuolee niin paljon (vaikea välittää henkilöistä, kun he saattavat kuolla milloin vain). Mutta tuotakaan ärsytystä en ole itse kokenut. Ei minusta tunnu, että Martin listisi keskeisiä henkilöitä ihan tuosta noin vain, ilman että kuolemilla olisi mitään merkitystä. Sitä paitsi, niitä henkilöitä oikeasti on NIIN paljon, että joutaa sieltä muutama poistuakin… Suurella todennäköisyydellä vielä muutama suosikki jää jäljelle. (Ps. omia suosikkejani Arya, Jon, Jaime, Tyrion, Davos…)

IMG_2433

Petri Hiltusen tekemät kansikuvat ovat kertakaikkisen upeita. Muutenkin luen sarjaa mielelläni suomeksi ja odotan suomennosten ilmestymistä. Tämä on sen verran tuhtia tavaraa, että englanniksi kahlaaminen olisi itselleni liian raskas urakka… Ja haluan myös osaltani tukea suomentamista!

Nyt, kun sarjasta on tv-suosion myötä tullut NIIN suuri ilmiö, huomaan oman intoni hiukan hiipuneen. Ei siksi, että minusta olisi jotenkin tylsää fanittaa samaa kirjasarjaa ”kuin kaikki muutkin”. Pöh, minähän olen sitä mieltä, että massat ovat tässä fanituksessa aivan oikeassa. Nettikeskusteluja ym. vain on niin paljon, etten piiiitkään aikaan ole jaksanut niitä seurata. Vaikka joitakin vuosia sitten sarja teki minuun valtavan vaikutuksen, en ole mikään superfani todellakaan. Lohikäärmetanssin lukeminen on nyt hidasta takkuamista. Ehkä minua alkaa ihan hiukkasen kyllästyttää se, miten massiivinen sarja tämä on. Henkilöitä on oikeasti järkyttävä määrä, eikä aivokapasiteettini riitä muistamaan kaikkea edellisissä osissa tapahtunutta. Valtaistuinpeli oli vielä hallittavissa, mutta nyt, loppujen lopuksi, sarja on hieman liian massiivinen ollakseen oikeasti miellyttävä lukea. Näin minä asian koen. Väkivalta ja henkilöiden kuolemat eivät siis minua ärsytä, mutta tämä massiivinen paisuminen kyllä.

Pientä kritiikkiäkin siis, mutta joka tapauksessa Tulen ja jään laulu kuuluu ehdottomasti vaikuttavimpien kirjojen listalleni. Olisi suorastaan valehtelua, jos sanoisin, että se ei ole vaikuttanut minuun ja kirjoittamiseeni.

Sarjan kautta olen kiinnostunut Martinin tuotannosta muutenkin, ja olen lukenut hänen (myös aika massiiviset) novellikokoelmansa/elämäntarinansa Dreamsongs I ja II. Näitä novelleja voi kyllä suositella kaikille!! Martin on todella taitava novellisti, ja muutenkin todellinen kirjoittamisen ammattilainen. Dreamsongsissa hän tosiaan myös kertoo elämästään ja urastaan ja kirjoittamisesta… Mielenkiintoista luettavaa. Varmasti jossain vaiheessa luen vielä lisääkin hänen monipuolista tuotantoaan.

Aiemmin huikealla vaikuttavimpien kirjojen listallani:

Rudyard Kipling: Kim

Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat

Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala

Victor Hugo: Kurjat

J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta

Väinö Linna: Tuntematon sotilas

10 vaikuttavinta: Kim

Aika aloittaa tehospurtti, nimittäin 10 vaikuttavinta -listan käyminen loppuun! Tällä kertaa vuorossa on suuria seikkailuja lapsuudesta. Rudyard Kiplingin Kim (1900) edustaa listallani laajempaa kirjojen ryhmää: kaikkea sitä, mitä tuli luettua ala-asteikäisenä. Viisikot, Annat, Tiinat, Jules Vernen teokset, monet klassiset tyttö- ja poikakirjat… Olisi ollut monia vaihtoehtoja, mutta ehkä vahvimmin mieleen nousi juuri Kim. Kirja kuuluu ”Suuret seikkailut” -sarjaan, mikä kuvastaa erinomaisesti sitä, mikä minua noina aikoina (ja edelleenkin!) kirjoissa kiehtoi. Aidot seikkailut. Kaukaiset maat. Matkanteko, ja siinä sivussa kasvaminen ja filosofiset pohdinnat. Kimissä on ihmeen tuntua, eikä siihen edes tarvita fantasiaa.

IMG_2424

Kim edustaa erinomaisesti myös erästä toista ryhmää: kirjat, joista ei muista juuri mitään! Kyllä, tämä tässä onkin hämäävää. Yksi vaikuttavimmista kirjoista, mutta silti en muista siitä mitään, ööh..? Pointti on, että muistan kirjan tunnelman. Muistan seikkailun tunteen ja päähenkilö Kimin, pojan jota kutsuisin ennen kaikkea selviytyjäksi. Hän on ovela, fiksu, orpo tietenkin, omanlaisensa sankarihahmo. Juuri sellainen, johon nuori lukija mielellään samaistuu.

Muistan myös Intian, joka tapahtumaympäristönä kiehtoi minua paljon. Sijoittuuhan eräs toinenkin top 10 -listallani Intiaan, Arundhati Royn romaani Joutavuuksien jumala. En tiedä, miksi juuri Intia kiinnostaa, mutta etenkin nuorempana tunsin siihen vetoa. En ole koskaan käynyt Intiassa. Tuntuu, että sinne pitäisi sitten matkustaa todella ajan kanssa, enkä haluaisi kokea maata ehkä ihan perusturistin silmin. Ja toisaalta intoni matkustaa pitkiksi ajoiksi toiselle puolelle maailmaa on nyttemmin hiipunut. Mukavempaa on olla kotona ja lukea kirjoja muiden kokemuksista. Kipling varmasti tunsi Intian. Kirjan esipuheen mukaan monilla tarinan henkilöillä oli vastineensa tosielämässä.

Kimin varsinaisesta juonesta ja tapahtumista en kuitenkaan muista paljoa. Turvaudun tässä takakansitekstiin, joka minusta erinomaisesti tiivistää kirjan olemuksen:

Klassisen värikäs seikkailu Intian kuhisevissa kaupungeissa ja jylhissä vuoristoissa. Ylivertaisen lahjakas irtolaispoika Kim on koulittu pärjäämään suuressa vakoilupelissä. Taustalla maan ja kansan mahtava panoraama, josa kihisee elämä kaikessa monimuotoisuudessaan. Väkevää alastonta realismia, romantiikan lumoa, huumoria ja idän salaperäisyyttä.

Kim on kirja, josta muistan häpeällisen vähän, mutta en kuitenkaan uskalla lukea siitä uudestaan. Mieluummin säilytän itselläni jonkinlaisen epämääräisen, innostavan mielikuvan kirjasta. Kun itsekin kirjoitan nuorille, toivoisin teksteihini edes ripauksen siitä seikkailun tunnelmasta, mitä Kimissä on. Ja haluaisin henkilöihin ehkä ripauksen Kimin rohkeaa elämänasennetta.

Vielä sekin on häpeäkseni todettava, että en ole lukenut Kiplingin varmaan tätäkin tunnetumpaa teosta, Viidakkokirjaa. Se täytyisi lisätä lukulistalle.

10 vaikuttavinta -listalleni ovat päässeet myös:

Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala

Väinö Linna: Tuntematon sotilas

J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta

Victor Hugo: Kurjat

Ps. Karnin labyrintista ihan uunituore arvio Calendula-blogissa. Kiitos ja kumarrus!

Mielipiteitäni kirjallisuudesta

Niin. Keskustelua ”kirjallisuutemme tilasta” käydään vähän väliä. Pohditaan viihde- ja korkeakirjallisuutta. Pohditaan arvostusta, ja välillä osa porukasta kokee, että arvostus jää vähäiseksi. Viime aikoina ihmetystä on herättänyt mm. se, että Helsingin Sanomat nimittää esikoiskirjailjoiksi sellaisiakin kirjailijoita, jotka ovat kyllä jo julkaisseet useita kirjoja lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolella. Esim. Ansu Kivekäs ja Mila Teräs tuolta listalta ovat tällaisia. Monta lanu-kirjaa julkaistuna, mutta sitten kun tulee aikuisten romaani, se onkin ”esikoisteos”. Toinen keskustelua herättänyt juttu oli se, kun Taiteen edistämiskeskuksen kirjallisuuden taiteilija-apurahojen yhteydessä julkaistiin tällainen kommentti:

Kirjailijat julkaisevat teoksia entistä tiheämpään tahtiin. Kirjallisuustoimikunta ei halua kannustaa kirjailijoita nopean kirjoittamisen kulttuuriin, sillä se saattaa johtaa siihen, että teokset julkaistaan keskeneräisinä.

Vaikka monet lukijat suosivat sarjakirjallisuutta, kirjallisuustoimikunta haluaa suunnata tukea ennen muuta yksittäisten teosten kirjoittamiseen.

Taustalla on varmasti ajatus, että halutaan tukea mahdollisimman laadukasta, kunnolla ja ajan kanssa tehtyä, hyvää kirjallisuutta. Pyrkimys on varmasti hyvä, enkä halua haukkua ja sormella osoittaa apurahatoimikunnan jäseniä, joilla on varmasti TODELLA vaikea tehtävä apurahojen jaossa. Vain murto-osallehan apurahat riittävät, eikä se toimikunnan syy ole! Sosiaalisessa mediassa hämmennystä kuitenkin herätti se, että julkaisunopeutta kommentoidaan näin – onhan kirjailijoita, joilla on luonnostaan joko hitaampi tai nopeampi kirjoitustahti. Ja sarjakommentti taas särähti aika ikävästi lasten- ja nuortenkirjallisuutta kirjoittavien korviin, koska lanu-puolella sarjoja on paljon.

Mitä tästä kaikesta nyt pitäisi ajatella? Miksei yksinkertaisesti kaikki kirjallisuus voisi saada ansaitsemaansa arvostusta? Tarvitaanko aina tiukkoja lokeroita (lanu/aikuisten, viihde/taide)? Seuraavassa muutama aloittelevan, ö-luokkaan kuuluvan kirjailijan ja äikänopen mielipide.

Minusta KAIKKI kirjallisuus on arvokasta. Omalla tavallaan, omassa genressään, omassa tarkoituksessaan. On täysin ymmärrettävää, että Taiteen edistämiskeskus keskittyy taidekirjallisuuteen – sehän näkyy jo nimessäkin. On varmasti ihan perusteltu olettamus, että noin keskimäärin ajateltuna viihdettä julkaistaan enemmän sarjoina (jännitys, fantasia, huumori), kun taas taidetta julkaistaan enemmän yksittäisinä teoksina. Keskimäärin näin. Siinä mielessä kritiikkini kirjallisuuden arvostuksesta ei nyt tässä liity tuohon Taiken kommenttiin. Mutta ihan yleisesti ottaen minusta olisi tarpeen, että myös viihteellistä kirjallisuutta arvostettaisiin ja pidettäisiin ”oikeana” kirjallisuutena. Moni suomalainen on vaikkapa jännityskirjojen suurkuluttaja eikä juuri harhaile taidekirjojen pariin. Mutta arvokas lukuharrastus se silti on. Ja kynnys tarttua kirjakaupassa johonkin vähän taiteellisempaankin kirjaan on tällaisilla ihmisillä pienempi kuin niillä, jotka eivät ikinä lue yhtään romaania eivätkä ikinä käy kirjakaupassa.  Jos halutaan, että kirjallisuus pysyy elävänä tulevina vuosikymmeninä ja pidemmälle tulevaisuuteen, viihteelle pitää antaa arvonsa. Jos kaikki arvostus rajataan vain sille Oikealle Korkeakulttuuriselle Taiteelle, käy niin että koko kirjallisuus kuihtuu vain hyvin hyvin pienen porukan touhuksi…

…ja näin käy etenkin, jos lanu-kirjallisuutta ei arvosteta eikä tueta. Minusta on hämmästyttävää, että lasten ja nuorten kirjallisuutta ei tuoda enempää esille. Toki on omia apurahoja, palkintoja, Nuorisokirjailijoiden yhdistys – paljon positiivista!! Mutta parantamisen varaa myös. Itse äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana hehkutan tietysti lanu-kirjallisuuden tärkeyttä. Sanotaan, että nuoret eivät lue, mutta se ei kyllä pidä paikkaansa! Minullekin tuli juuri seiskaluokka, jossa on monia todella innokkaita (etenkin fantasian ja sarjakirjojen) lukijoita. Nuoret lukevat yhä, ja toivoa kirjallisuuden suosiosta tulevaisuudessakin on yhä, mutta nuorten lukuintoa täytyy myös pitää yllä. Tarvitaan uusia laadukkaita kirjoja ja kirjasarjoja, myös kotimaisia vaihtoehtoja. Mistä muualta meille kasvaisi uusia taidekirjallisuudenkaan lukijoita?? Tarvitaan varoja kirjastoille, koulukirjastoille, kirjailijavierailuihin, tapahtumiin ym. ym.

Silti lanu-kirjat näkyvät liian harvoin lehtien arvosteluissa, korkealle arvostetuissa kirjallisuuslehdissä (ööh. Parnasso?), keskusteluissa. Etenkin keskusteluissa niiden pitäisi minusta näkyä enemmän. Esimerkiksi kirjoituksissa ”kirjallisuutemme tilasta” ei välttämättä ollenkaan mainita lasten ja nuorten kirjallisuutta. Se ohitetaan, ikään kuin sillä ei olisi väliä. Mutta JUURI sillä on väliä. Joo, osa näistä fantasiaa ja sarjakirjoja lukevista nuorista myös jää ”vain fantasian ja sarjakirjojen” lukijoiksi, mikäli tätä halutaan pitää huonona asiana. (Minun mielestäni se ei ole huono asia, koska kaikki kirjallisuus on arvokasta.) Mutta osa näistä nuorista myös lähtee tekemään kokeiluja muihin genreihin ja aikuisten kirjoihin. Kaikki uudet potentiaaliset lukijat kasvavat näissä nuorissa. Samoin kaikki uudet potentiaaliset kirjoittajat, kaikki tulevaisuuden viihteen, taiteen, kokeilevan runouden ja ihan minkä tahansa kirjoittajat. Olisiko syytä siis myös arvostaa heitä?

Tarvittaisiinko uusi nimitys sellaiselle kirjoittajalle, joka on aiemmin julkaissut nuortenkirjoja ja sitten ensimmäistä kertaa aikuisille suunnatun kirjan? Jos halutaan korostaa, että nyt on uusi kiinnostava nimi aikuisten puolella? Kyllä minä ymmärrän, että Helsingin Sanomat haluaa listata esikoiskirjailijat. Se on kiinnostavaa ja uudet nimet kiinnostavat lukijoita (minuakin), ja monesta kirjailijastakin on varmasti upeaa nähdä oma nimensä ”esikoisteosten” listalla! Lähtökohtaisesti lista on siis hyvä. Minusta vain ”esikoisteos” on hämäävä nimitys tässä, jos kirjailija on jo julkaissut vaikkapa viisi nuortenkirjaa. Minun mielestäni se on väärä nimitys. Siihenhän sisältyy piilo-olettamus, että näin ollen ne nuortenkirjailijat, jotka eivät ole julkaisseet aikuisten kirjaa, eivät myöskään ole julkaisseet ”esikoisteostaan”. Ikään kuin eivät olisi kirjailijoita ollenkaan.

Joskus unohdetaan, että monet rakastetuimmista kirjailijoistamme muistetaan juuri lastenkirjoistaan. Tove Jansson, Kirsi Kunnas, Hannele Huovi… Moni aikuinen, jo iäkäskin lukija voi muistella näiden kirjailijoiden tekstejä omasta lapsuudestaan, nostalgisesti ja lämmöllä. Mutta vanhempien ja isovanhempien nostalgia ei riitä nykylapsille. He haluavat myös omat, uudet kirjansa, joita he voivat muistella 50 vuoden päästä. Onhan pidetty huolta siitä, että meille voi syntyä myös yhä uusia lastenkirjallisuuden tähtiä? On Risto Räppääjät, Ellat, Rosvolat ja muut – ja toivottavasti myös tilaa uusille.

(Lisäksi tiedoksi sille ihmiselle, joka kerran sanoi minulle että ei lue scifiä eikä fantasiaa, koska kummallisiin avaruusolentoihin ei voi samaistua: osaammehan me samaistua muumeihinkin.)

Muuten, spekulatiivisen fiktion kannalta on kiinnostavaa, että syksyn kirjojen luokittelussa on mukana kategoria ”jännitys ja scifi”. Scifi on päässyt listalle tällä tavoin, fantasia ja kauhu eivät. Kauhun tosin voisi ajatella sisältyvän jännitykseen. Varsinaista ”kauhua” tai ”fantasiaa” ei aikuisten romaaneissa meillä juuri ole.

Ja vielä toistan sen, mitä sanoin Finnconin fantasiapaneelissa. On olemassa tämä olettamus, että ”fantasia on vain lasten ja nuorten kirjallisuutta”. Minusta se on ikävästi ajateltu sekä lanu-kirjallisuutta että fantasiaa kohtaan. Eivät ne ole ”vain”. Ne ovat Kirjallisuutta.

Sellainen purkaus. Toivottavasti tätä ei lueta katkeraksi, koska sitä en tarkoittanut. Satun vain olemaan tällainen hölmö idealisti, joka uskoo tasapuolisuuteen ja siihen että maailma voisi joskus olla reilu. 🙂

 

10 vaikuttavinta: Joutavuuksien jumala

Näin Kirjan ja ruusun päivänä ajattelin kertoa eräästä hyvin kauniista kirjasta. Enkä nyt tarkoita Mustien ruusujen maata, vaikka se nimensä puolesta päivään mainiosti sopisikin. 10 vaikuttavinta -sarjani on tässä jo hetkeksi unohtunut, mutta palaan siihen nyt ottamalla käsittelyyn Arundhati Royn Joutavuuksien jumalan (1997).

Kouluaikoina äidinkieli oli luonnollisesti lempiaineeni. Etenkin peruskoulussa nautin aineiden ja tarinoiden kirjoittamisesta. Lukiossa homma muuttui astetta vakavammaksi ja tylsemmäksi: asiatekstejäkö täällä vain kirjoitetaan? Vähitellen huomasin, että myös asiateksteissä pääsi kuitenkin käyttämään luovuuttaan ja nauttimaan kirjoittamisesta. Ja tietenkin lukio tarjosi uusia lukukokemuksia. Yläasteaikaista äikän opettajaani kehuin jo aiemmin, kun hän oli laittanut meidät lukemaan Tuntematonta sotilasta. No, nyt on tasapuolisuuden vuoksi kehuttava erästä lukioaikaista opettajaa. Äidinkielen 5. kurssilla oli tehtävänä lukea kirjallisuutta ”muualta maailmasta”, siis jotain muuta kuin länsimaista. Kun kirjalistaa käytiin läpi, Joutavuuksien jumala kuulosti minusta kiinnostavalta ja valitsin sen. Ja millainen lukuelämys se sitten olikin..!

IMG_2452

Joutavuuksien jumala (alkuperäiseltä nimeltään The God of Small Things) sijoittuu Intiaan, maahan joka kehtoi minua tuohon aikaan ja kiehtoo toki vieläkin (en ole toistaiseksi päässyt Intiassa käymään). Intian maaseudulla syntynyt nainen, Rahel, palaa kotiseudulleen, ja vähitellen kirjassa käydään läpi hänen ja hänen perheensä tarina. Kaikki perheenjäsenet ja sukulaiset ovat kiinnostavia, ainutlaatuisia persoonia, ja erityisen riipaiseva on Rahelin suhde kaksoisveljeensä Esthaan. Kirja tarjoaa todentuntuisen matkan Intian kulttuuriin ja antaa ajateltavaa mm. kastijärjestelmän vaikutuksista.

Mutta ehkä sisältöäkin enemmän tämä kirja järisytti maailmaani sen kielen vuoksi. Muistan kirjoittaneeni kirjaesseen otsikolla ”Maaginen teksti, traaginen tarina”.

”Ayemenemin toukokuu on hautovan helteinen. Päivät pitkiä ja kosteita. Joki kuivuu ja mustat varikset ahmivat kiiltäviä mangoja tomunvihreistä, liikkumattomista puista. Punaiset banaanit kypsyvät. Jackpuun hedelmät puhkeavat. Himokkaat lihakärpäset surisevat älyttömästi hedelmäisessä ilmassa, kunnes taintuvat lennettyään päin kirkkaita ikkunaruutuja ja kuolevat auringonpaisteeseen, turpeina ja hämmentyneinä.”

Royn teksti on täynnä yksityiskohtia, hän kuvailee trooppista ilmastoa, joka on täynnä värejä ja hajuja, niin että lukija hengästyy. Tekstissä näkökulma vaihtelee, mutta oman värinsä kieleen tuo sekin, kun Roy kirjoittaa seitsemänvuotiaan Rahelin näkökulmasta. Lapsen näkökulmaan liittyvät esimerkiksi erilaiset lorut ja sanaväännökset. Kieli on välillä hyvinkin runollista.

”Vilkkukalvo oli hänen muistaakseen sana jota hän ja Estha olivat kerran toistelleet koko päivän. Hän ja Estha ja Sophie Mol.

Vilkkukalvo

ilkkukalvo

kukalvo

ukalvo

kalvo

alvo

vo

o”

Paitsi ympäristöä, myös henkilöitä Roy kuvailee elävästi. Esimerkiksi tässä, missä kuvaillaan ihan vain taustahenkilöä, taksin kuljettajaa:

”Taksi haisi unelle. Vanhoille vaatekääröille. Kosteille pyyhkeille. Kainaloille. Sehän oli taksikuskin koti. Hän asui siinä. Se oli ainoa paikka minne hän saattoi säilöä omat hajunsa. Istuimet oli tapettu. Revitty. Likaisenkeltaista vaahtomuovia oli pursunut ulos takaistuimesta; se tutisi siinä kuin keltatautisen laajentunut maksa. Kuski oli viekas ja valpas kuin pieni jyrsijä. Hänellä oli roomalainen konkkanenä ja pienet Little Richard -viikset. Hän oli niin pieni, että katsoi tietä ohjauspyörän läpi. Ohi ajavista autoista näytti kai siltä kuin taksissa olisi matkustajia mutta ei kuljettajaa. Hän ajoi lujaa ja riidanhaluisesti, syöksyili aukkopaikkoihin ja pakotti toisia autoja vaihtamaan kaistaa.”

Minä, lukion kakkosluokkalainen, en ollut aiemmin kokenut vastaavaa, en tällaista kielenkäyttöä. Voiko näinkin kirjoittaa? En oikeastaan ollut tätä ennen miettinyt kielenkäyttöä kovin tietoisesti, olin keskittynyt kirjoittamisessa juoneen, henkilöihin… siis sisältöön. Hämmentävää, että tällaisen reaktion minussa ensimmäistä kertaa herätti käännöskirja! Mutta Hanna Tarkan suomennos on todella taidokas. Yritin myöhemmin lukea tätä kirjaa englanniksi, mutta se jäi silloin kesken. Koen, että loppujen lopuksi sain tekstistä enemmän irti suomennettuna. Toki voisi kyllä yrittää vielä uudelleen englanniksi. Tämä kirja, jos mikä, on takuulla myös alkuperäiskielellä lukemisen arvoinen.

”Vihreä päiväväri oli hävinnyt puista. Tummat palmunlehvät harittivat kuin riippuvat kammat monsuunitaivasta vasten. Oranssi aurinko solui niiden taipuisien, ahneiden piikkien läpi.

Parvi hedelmälepakkoja syöksyi hämärän poikki.

Rahel kyykki seisovan lammikon reunalla hylätyssä puutarhassa loikovien kääpiöiden ja unohdetun kerubin vahtimana ja katseli rupisammakkojen hyppelyä kuohaiselta kiveltä kivelle. Kauniit rumat rupisammakot.

Limaiset. Syyläiset. Kurnuttavat.

Kaihoisat, suudelmatta jääneet prinssit vankeina niiden sisällä. Saaliina käärmeille jotka vaanivat kesäkuun pitkässä ruohikossa. Rahinaa. Hyökkäys. Eikä ollut enää rupisammakkoa hyppimässä kuohaiselta kiveltä kivelle. Ei enää prinssiä suudeltavaksi.”

Luulen, että tämän kirjan kieli teki minuun sen verran ison vaikutuksen, että sen on myös vaikuttanut omaan kieleeni. Jokin tuossa rehevässä, hengästyttävässä, tukahduttavassakin tropiikin kuvauksessa kiehtoo minua… Ja kun nyt aloin miettiä omia ensimmäisiä novellejani, tropiikkiin sijoittuvia Älä riko pintaa ja Tee minulle syksy, niin on siellä ehkä jotain tällaista vaikutusta näkyvissä. Olkoonkin, että Royn kuvailu on vielä paljon vahvempaa, elävämpää ja yksityiskohtaisempaa!!

Mutta niin. Vaikutuksen teki. Ja pitäisi lukea tämä uudestaankin, ehdottomasti. Suosittelen kaikille, niin kielen kuin tarinankin puolesta.

Aikaisemmat 10 vaikuttavinta -suositukseni:

J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta

Victor Hugo: Kurjat

Väinö Linna: Tuntematon sotilas

 

10 vaikuttavinta: Tuntematon

No niin, nyt voisi olla aika lunastaa annettuja lupauksia. Meninhän sanomaan, että tänä vuonna aion valita 10 vaikuttavinta kirjaa ja blogata jokaisesta. Tästä se lähtee! Ja sanoin myös, että aloittaisin niistä helpoimmista, varmoista valinnoista. Näin siis teen. Ja ensimmäinen, erittäin varma valinta on Väinö Linnan Tuntematon sotilas.

Tuntematon sotilas on minulle hyvin, hyvin tärkeä kirja. Ja saan kiittää tästä yläasteen äidinkielen opettajaani. Hänellä oli tapana luetuttaa kaikilla 9.-luokkalaisilla Tuntematon sotilas. Se oli iso luku-urakka sen ikäisille. (Vaihtoehtona oli kyllä lukea jokin muu Suomen sotiin liittyvä teos, jos Tuntematon tuntui kerta kaikkiaan liian raskaalta. Mutta periaatteessa oletus pienessä koulussamme oli, että ysillä luetaan Tuntematon sotilas.) Monissa kouluissa suositaan ehkä enemmän Seitsemää veljestä tai jotain muuta hiukan lyhyempää klassikkoa, mutta mielestäni Tuntematon sotilas on kyllä helppolukuisempi paketti kuin Seitsemän veljestä.

Ensimmäiset sata sivua olivat hankalia, lukeminen takkuili, murteet vaativat totuttelua, poliittinen höpötys ei oikein kiinnostanut. Mutta sitten, sitten… Tarina imaisi minut mukaansa. Olin rakastunut.

Oma Tuntematon sotilaani ei ole se tyypillisin punavalkokantinen. Tämä on ilmestynyt Suuren Suomalaisen Kirjakerhon 25-vuotisjuhlakirjana, ja nappasin sen mukaan lapsuudenkodistani.

Oma Tuntematon sotilaani ei ole se tyypillisin punavalkokantinen. Tämä on ilmestynyt Suuren Suomalaisen Kirjakerhon 25-vuotisjuhlakirjana, ja nappasin sen mukaan lapsuudenkodistani.

Taisin rakastua ennen kaikkea Tuntemattoman henkilöhahmoihin ja siihen, miten hahmojen välisiä suhteita oli kuvattu. Myös huumori upposi. Suomen sotahistoriaa tai muuta laajempaa teemaa en oikein silloin osannut ajatella. Mutta kun äikän tunneilla sitten keskusteltiin teoksen vastaanotosta ja merkityksestä, kiinnostuin entistä enemmän. Jonkinlainen kirjallinen tehtäväkin meillä teoksesta oli, ja muistan kirjoittaneeni siitä kuinka täydellinen sankarihahmo Rokka on, ja siitä kuinka Koskela on sankarihahmo omalla tavallaan. Luulen, että Tuntematon sotilas on opettanut minulle jotain sankareista.

Painos on kuvitettu suomalaisen taiteen klassikoilla.

Painos on kuvitettu suomalaisen taiteen klassikoilla.

Pakollisen tehtävän jälkeen halusin jatkaa kirjan parissa, ja niinpä päädyin tekemään 9.-luokan äikän ”lopputyön” eli eräänlaisen tutkielman Väinö Linnasta. Tässä vaiheessa katsoin elokuvat, luin alkuperäisen Sotaromaanin ja Pohjantähti-trilogian ykkösosan. Opettajani huomasi tietysti innostukseni ja oli varsin kannustava. En tiedä onko liioiteltua sanoa, että Tuntematon sotilas ehkä ihan hiukan vaikutti siihen, että lopulta itse lähdin opiskelemaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi. Ainakin se oli ensimmäinen kirja, jota innostuin jollain tavalla ”tutkimaan”.

Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmojen tarkastelussa muuten kiinnostava on Ilkka Malmbergin Helsingin Sanomiin kirjoittama artikkelisarja Tuntemattomat sotilaat, joka on ilmestynyt myös kirjana. Siitä olen itsekin joskus luetuttanut juttuja oppilailla, samalla kun on tarkasteltu joitakin lempikohtauksiani kirjasta. Tällaisia ovat vaikkapa kohtaukset, joissa Lammio joutuu napit vastakkain miesten kanssa tavalla tai toisella.

Kuka Tuntemattomista sotilaista on sinun lempihahmosi?

Suunnittelustrategioita

Oho, tulipas otsikosta sanahirviö.

Kuten olen aiemminkin tässä blogissa maininnut, olen kirjoittajana suunnittelija. Uskon, että hyvin suunniteltu on oikeasti myös puoliksi tehty. Koen, että suunnitelmallisuus on minun vahvuuteni kirjoittana. Toisaalta se on myös heikkous siinä mielessä, että takerrun suunnitteluun ehkä liikaakin ja harvoin uskallan ryhtyä kirjoittamaan ”tuosta noin vain”. Kaikille suunnittelu ei sovi; tai he suunnittelevat kirjoittamalla, alkavat kirjoittaa ja antavat suunnitelman muodostua sitä mukaa. Ajattelin tässä hiukan avata omaa tyyliäni, tai sitä millaiseksi se on muodostunut ainakin nyt tämän yhden tarinan kanssa. Mustien ruusujen maan.

Karnin labyrinttia kirjoittaessani suunnittelustrategiani vielä haki muotoaan. Siitä on jo aika monta vuotta, ja olin silloin paljon kokemattomampi kuin nyt. Kuitenkin jo silloin minulla oli joitakin samoja keinoja kuin nykyään: minulla oli lukulista. Ruutupaperille tehty lista romaanin luvuista, mahdollisesti lukujen työotsikot tai sitten lyhyt kuvaus sisällöstä (ei välttämättä sen tarkemmin kuin ”7.luku, matkantekoa” tms. Ruutupapereille, kansioon, syntyi muutenkin monenlaisia suunnitelmia ja hahmotelmia. Kirjoitin asioita muistiin maailmasta, henkilöistä, henkilöiden välisistä suhteista ja juonesta. Lukulista muokkautui hiukan matkan varrella, pari kertaa tein siitä päivitetyn version. Oli ihanaa ruksata luvun perään, että se luku oli kirjoitettu. Kirjoitin järjestyksessä, alusta loppuun. Se tuntui (ja tuntuu edelleen) sopivan tähän tarinaan, kun kirjoitan ainoastaan Dinjan näkökulmasta ja seuraan hänen matkansa vaiheita. Joitakin muita tekstejä olen kyllä kirjoittanut tyylillä ”pätkiä sieltä täältä”, ja pidän siitäkin tavasta.

Kun aloin tarkemmin suunnitella Laulua kadonneesta saaresta ja nyt kolmososaa, kehitin suunnitteluani hiukan. Nyt se on mennyt suurin piirtein näin: ensin kirjoitan (tietokoneella) hyvin vapaasti sitä, mitä kirjassa tapahtuu. Luettelen juonenkäänteitä, pohdin tunnelmia, kirjoitan kaiken sen, mitä päässäni on ehtinyt syntyä. Se ei välttämättä aluksi ole paljon, mutta lisäilen sitä vähitellen, niin että tiedosto alkaa paisua. Vähitellen alan erottaa tarinasta jonkinlaisia vaiheita, ja jaan romaanin karkeasti esimerkiksi viiteen osaan. Sitten jatkan näiden osien kehittelyä. Avaan omat tiedostot myös henkilöille, kansoille, miljöölle… Mitä tietoa nyt kirjassa sattuukaan tarvitsemaan. Suunnitteluni on kuitenkin aika juonikeskeistä, ehkä siksi että kirjoitan aika perinteistä seikkailua. Ja myös siksi, että henkilöt ovat hahmottuneet vähitellen mielessäni vuosien aikana, he ovat ehkä minulle jo melko tuttuja ja olemassaolevia. Heistä minun ei tarvitse kirjoittaa niin paljon paperille.

Kun juoni alkaa olla kasassa, avaan taas uuden tiedoston, esimerkiksi otsikolla ”Laulu kadonneesta saaresta, luvut”. Ensimmäiselle sivulle tulee lukulista — se mahtuu juuri yhdelle A4:lle. Rakenteen hahmottamiseksi olen myös jakanut tarinan kolmeen osaan, jotta minulla on alku, keskikohta ja loppu. Luvut jakautuvat näihin melko tasan. Yhdelle riville pitää mahtua kuvaus luvusta ja mahdollisesti sen työotsikko. Ei enempää. Kun lista on valmis, minulla on romaanin runko olemassa, ja pystyn hahmottamaan koko kirjan jollain tavalla katsomalla ainoastaan tätä yhtä sivua. Tässä vaiheessa voin hiukan huokaista helpotuksesta. Suunnitelma alkaa olla selvillä. Toki lukulista saa muuttua ja muokkautuukin matkan varrella. Lukuja voi tulla lisää tai jäädä pois, tapahtumat voivat siirtyä eri kohtaan tai muuttua. En missään tapauksessa halua kahlita itseäni tällä listalla, se ei ole tarkoitus. Mutta lista oikeasti auttaa minua pitämään homman kasassa.

Kun lukulista on tehty, jatkan samaa tiedostoa vielä niin, että teen jokaiselle luvulle oman sivun. Tälle sivulle voi suunnitella tarkemmin aina yksittäisen luvun tapahtumia. Ja toisinaan, jos kirjoittaminen tökkii, teen suunnitelmia tai kirjoitan tajunnanvirtaa myös ruutupaperille. En ole hylännyt ruutupaperikansiota, mutta se on nykyään vähän tuossa sivussa, ei ihan niin tärkeä kuin koneella olevat tiedostot.

Periaatteessa kun lukulista on tehty, voin alkaa kirjoittaa. Siihen minun ei tarvitse mennä, että suunnittelisin joka ikisen luvun tarkasti, ennen kuin alan kirjoittaa. Onneksi. Mutta kun lista on olemassa, saan tarpeeksi varmuutta siitä, että tiedän minne olen menossa. Sitten tarvitseekin enää vain kirjoittaa..! Kappale kerrallaan, alaluku kerrallaan, sitten kokonainen luku, kolmasosa kirjasta… Välietapit ovat tärkeitä. Ensin suunnittelen ykköslukua, sitten kirjoitan sen. Sitten suunnittelen kakkoslukua, sitten kirjoitan sen.

Tyylini voi kuulosta tylsän rutinoituneelta, ja sitä se ehkä onkin, mutta ainakin se saa minut kirjoittamaan. Usein teen itselleni myös aikarajan: ”tämä luku tällä viikolla”, ja mikäli mahdollista, kirjoitan aina aamupäivällä. Saatan myös katsoa kalenterista etukäteen, miltä tuleva viikko näyttää, ja päättää että ”kirjoitan tuohon ja tuohon aikaan keskiviikkona ja perjantaina”. Sillä tavalla tarina pyörii mielessäni, ja kun keskiviikko lähestyy, alan olla valmis kirjoittamaan. Olen huomannut, että tällä tavalla saan tekstiä aikaiseksi — jollekin toiselle saattaa sopia täysin erilainen tapa. Enkä myöskään usko, että tulen tekemään samalla tyylillä kaikki tulevat romaaninikin (ÖH, siis mitkä KAIKKI tulevat romaanit? Kröhm, nyt ollaan taas ehkä hiukan liian optimistisia. Hyvänen aika, kun selviäisi tästä nykyisestä projektista.) Mutta juu, kannatan vaihtelua, kokeilua ja omien tapojen etsimistä. Sen miettimistä, mikä sopii juuri minulle ja juuri tälle tarinalle.

Olisi myös kiinnostavaa kuulla muiden mahdollisesti hyvin erilaisista suunnittelutavoista!

 

Post Navigation