Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Archive for the category “Projekti ”KK””

Jätän tämän vain tähän.

Tunnelista aavikon alta löytyy kolme suurta käärmeenmunaa. Äkkipikainen Arry tuhoaa munat Sulwaenin katsellessa avuttomana vieressä. Käärmeitä hallitseva Ninette ei voi antaa petosta anteeksi. Ystävyyteen syntyy kirvelevä railo.

Kun Kharras-Dimiin hyökätään ja kaupunkilaiset alistetaan uuden hallinnon alle, kolmikko joutuu tekemään kaikkensa selviytyäkseen hengissä. Orjat pakotetaan louhimaan Rashaz-jumalalle arvokasta kiveä. Tarvitaan kekseliäisyyttä ja ainutlaatuisia kykyjä, jotta valloitettu kansa saadaan vapaaksi orjuuden ikeestä.

Katri Alatalo tuo suomalaisille lukijoille tutumman keskiaikafantasian rinnalle Tuhannen ja yhden yön tarinoista inspiroituneen aavikkofantasian. Luvassa on runsaasti juonenkäänteitä, häikäilemättömiä ihmissuhdesotkuja ja ajankohtaisia teemoja magian sävyttäminä. Käärmeiden kaupunki henkii samaan aikaan kuumaa eksotiikkaa ja kylmää juonittelua.

Kansi: Laura Noponen

Ilmestyy elokuussa 2017. Ihan pian. Ooooh. Blogini on hiljainen, mutta olen innostunut päivittämään fiiliksiäni Käärmeiden kaupungin omille Facebook-sivuille. Lämpimästi tervetuloa seuraamaan kirjan matkaa ja tätä minun vuoristorataani, jota myös kirjailijan elämäksi voi kutsua. 🙂

Ihanaa kevättä kaikille!! Joskus haaveet toteutuvat. Kerran elämässä, tai jopa useamman kerran.

Mainokset

Kirjoitan

— tosin en blogia. Näyttäisi siltä, että edellisestä pikapäivityksestä on kokonainen kuukausi. Nyt täytyy myöntää, että energiaa ja intoa blogin kirjoittamiseen ei ole tällä  hetkellä. Hiljaisuutta jatkunee vielä jonkin aikaa, mutta varmasti palaan vielä linjoille. Aion myös vähintäänkin käyttää blogia ajankohtaisten juttujen ilmoittamiseen, kuten nyt tänäänkin.

Tällä hetkellä kirjoitan sitä, mitä minun oikeasti kuuluukin kirjoittaa. KK:ta. Romaanikässäri on nyt ykkönen, ja sivumäärä sen kun jatkaa paisumistaan. Tekstiä syntyy, ja välillä olen todella uppoutuneena kirjan maailmaan. Huikea tunne! Välillä on isoja epätoivon hetkiä myös. Pelkoja ja epävarmuutta siitä, onko tässä yhtään mitään järkeä jne. Tästä huolimatta pusken kuitenkin eteenpäin. Olen alkanut arvostaa itsepäisyyttäni, vaikka on siinä tietysti negatiivisetkin puolensa. Välillä kässäri luistaa eteenpäin jopa helpon tuntuisesti, uusia oivalluksia tulee. Paljon kirjoittamista on vielä jäljellä, mutta ehkä vähitellen alkaa tulla sellainen fiilis, että tämä loppuukin joskus. Kun vain paahtaa eteenpäin, niin hiljalleen alkaa erottua se lopetus, jota kohti on koko ajan ollut menossa. (Itse loppuratkaisu ja ns. ”lopputaistelu” on ollut minulla pääpiirteittäin selvillä jo tosi kauan, mutta se pääseminen sinne ja kaikki yksityiskohdat…)

Mutta juu. Jotenkin intoa blogin kirjoittamiseen ei enää sitten ole ollut, kun sitä ”varsinaista tekstiä” on päivän aikana jo syntynyt. Ehkä niin paljon blogin kirjoitusaiheitakaan ei ole pyörinyt päässä, koska romaanikässärin kokoinen maailma kummasti vie tilaa pääkopasta.  Siksi hiljaisuus — ja pahoitteluni siitä, ettei muidenkaan blogeja oikein ole nyt tullut seurattua. Olen nyt upoksissa siellä jossain, mutta enköhän vielä havahdu takaisin tähän maailmaan. (Minulla on ihan hiukan opetustöitä tässä syksyn aikana. Ei joka viikko, mutta kuitenkin. Niiden kautta saa kivasti pidettyä otetta reaalimaailmaan.)

Ne ilmoitusasiat sitten. Ensi viikolla suuntaan Turun kirjamessuille. Tavoitteeni on itse asiassa saada KK:sta yksi iso kokonaisuus valmiiksi ennen messuviikonloppua ja rentoutua siellä sitten kirjatouhujen ja ehkäpä uuden inspiroitumisen merkeissä. Perjantaina aamulla klo 10.45–11.30 minut voi löytää Nuorisokirjailijoiden osastolta paneelikeskustelusta:

”Paljon muutakin kuin suippokorvia”

Kirjailijat Magdalena Hai pj, Siiri Enoranta, J. S. Meresmaa ja Katri Alatalo keskustelevat kirjoittamisesta, taustatutkimuksen tekemisestä ja fantasiakirjallisuudesta.

Jee, kannattaa siis olla liikenteessä jo aamupäivällä. Nuorisokirjailijoiden osaston (A18) koko ohjelma on nähtävissä täällä.

Toinen ilouutinen koskee Supernova-antologiaa eli Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien uusien kirjoittajien antologiaa. Olen yksi antologian neljästä toimittajasta, ja tässä oikeastaan viimeisen vuoden aikana olen päässyt harjoittelemaan kaikkea sitä, mitä kirjan toimittaminen vaatii. Olen siis ensimmäistä kertaa ollut varsinaisesti toimittajan roolissa. Huikeasta matkasta on luvassa lisätietoja myöhemmin, mutta meidän työmme on nyt tehty ja kirja on tällä hetkellä painossa.

Kansi: Arren Zherbin ja Venja Suntila

Kansi: Arren Zherbin ja Venja Suntila

”Se oli kuin valtava varjo ja se kulki vihellellen. Tuuli seurasi sitä kuin koira, ja lumi lauloi sille.”

Näissä novelleissa venytetään todellisuuksien rajoja ja koetaan eriskummallisia kohtaamisia. Aamu- ja iltaihmiset elävät kahdessa eri ajassa ja kohtaavat toisensa vain tiettyyn aikaan päivästä. Kirpeänä pakkasyönä mies ajaa moottorikelkallaan todellisuuteen, jonka vain harvat näkevät. Kissa kulkee rinnakkaisten maailmojen välillä ja houkuttelee ihmisiä mukaansa. Tutkija tähyilee Lapin yötaivaalle eikä tiedä, että jokin taivaalla tähyilee puolestaan häntä.

Supernova on Stk:n uusien kirjoittajien antologia. Nyt estradille nousee kotimaisen spekulatiivisen fiktion tulevaisuuden tekijöitä, jotka tarjoavat lukijoille tuoreita ideoita ja monipuolisen lukuelämyksen: hersyvää huumoria, puhuttelevaa dystopiaa ja mielikuvituksellista scifiä. Kun kotitonttu toimii höyryvoimalla, taideteoksen biomassa herää henkiin ja jättiläishämähäkit ovat kammottavampia kuin koskaan, voi todella sanoa, että spefissä kaikki on mahdollista.

Sisältää novellit:

Marko Järvinen: Tuuleton taivas, seisovat vedet
Liisa Näsi: Koiratalo
Santeri Lanér: Limiaika
Rami Helosmaa: Huomaamaton kohtaaminen
Pyry Palermo: Kuolemantanssi
Mikko Rauhala: Höyryväki
Hanna Hohenthal: Kuolleena syntynyt
Aino-Kaisa Koistinen: Tullivirkailija
Anna Salonen: Kahdeksanjalkaisia
Mia Myllymäki: Talven lapset

Toim. Mia Myllymäki, Katri Alatalo, Leila Paananen & Shimo Suntila

Wien #4: Sadetta, käärmeitä ja ”arkea”

Päivät ovat kadonneet jonnekin, tai oikeammin, päivät ovat edelleen olleet täynnä kirjoittamista sekä kaikenlaisia mielenkiintoisia ja jännittäviäkin juttuja. Pidin viimeiset workshopit kouluissa (hyvin meni!), tapasin monia uusia ihmisiä, kävin siellä ja täällä… Sitten iski väsymys. Tajusin, että olin ehkä yrittänyt tehdä täällä liikaakin (ei kai kukaan jaksa olla kuukautta turistina). Workshopeissa ym. huomasin myös, kuinka aivoja rasittavaa voikaan olla vaihdella kielestä toiseen! Englanti opetuskielenä, suomea kääntäjän kanssa (hän oli paikalla kertomassa kääntämisestä ja lukemassa katkelman LKS:sta saksaksi :)), ja tietysti koko ajan saksaa, jota yritän ymmärtää edes hiukkasen… Tuo muuten väsyttää aivoissani joitain piuhoja, jotka yleensä eivät joudu niin suurelle rasitukselle! Ei mennyt kauaakaan, kun jo vahingossa aloin puhua kääntäjälle englantia, kun piti puhua suomea.

wpid-20150618_184147.jpgIski sellainen jännä mielihalu, että halusin viettää vähän normaalimpaa arkea. Ainakin jotain arkeen viittavaa. Helteetkin katosivat täältä jonnekin ja tuli jopa sadepäiviä, joten oli täydellinen keli ihan vain möllöttää asunnolla. Kävin myös uudestaan elokuvissa, tällä kertaa katsomassa Jurassic Worldin. Leffassa käymisessä on jotain ihanan tavallista ja arkimaista. Huomasin, että kaiken kaikkiaan vierailustani Wienissä on tullut omannäköiseni. Juu, olen käynyt museoissa, olen nähnyt mm. todella inspiroivaa ja ihmeellistä videotaidetta (Pipilotti Rist), mutta toisaalta olen tehnyt kaikkea ei-niin-korkeakulttuuriin liittyvää. Kuten normaalistikin.

wpid-20150621_154914.jpg

Viimeisen viikon aikana olen vielä havahtunut tekemään taustatyötä, koska huomasin, että täältä löytyy äärettömän hyviä mahdollisuuksia siihen. Niin, mitä nämä käärmekuvat oikein ovat olevinaan? KK liittyy mm. käärmeisiin ja aavikoihin. Tehokkana taustatyön tekijänä (ja varsinaisen kirjoittamisen välttelijänä) kävin jopa kahdessa eri eläintarhassa kurkkimassa käärmeitä. Toiseen menin tarkoituksella ruokinta-aikaan. Nyt olen sitten livenäkin nähnyt käärmeiden nielaisevan hiiriä, jos siitä vaikkapa jotain iloa olisi kirjoittamiselle. Huvittavaa kyllä, alan jo jopa tunnistaa muutamia käärmelajeja. Asioita, joihin en ikinä olisi uskonut perehtyväni, mutta kirjoittaminen… 🙂

wpid-20150618_183844.jpg

Anakonda lojuu vedessä mutta hengittelee pinnalla.

wpid-20150618_183205.jpg

Pytonit läjässä.

wpid-20150618_183338.jpg

Vihreä mamba on jotenkin aika… voiko sanoa kaunis? 😀 Oikeasti, sellainen sulavalinjainen ja tyylikäs käärme. Ilmeisesti kosketusetäisyydelle ei kannata mennä.

Nam nam.

Nam nam.

Käärmeiden tutkailun ohessa tuli muutenkin pyörittyä Schönbrunnin eläintarhassa, josta löytyi toki monenlaisia karvaisia ja karvattomia otuksia. Schönbrunnin aluetta voin muutenkin ehdottomasti suositella Wienissä vierailevalle. Linna nyt on sellainen linna, mutta puutarha ja puisto ovat se juttu. Ei kannata mennä keskellä päivää, kun turisteja on miljoona, vaan mielummin jonain aurinkoisena iltapäivänä / illalla, kun paikka rauhoittuu ja sinne tulee turistimassojen sijaan lenkkeilijöitä.

Yksihaarainen kieli? Ei, hiiren häntä.

Yksihaarainen kieli? Ei, hiiren häntä.

Tämä kaveri haukotteli leveästi ja tyytyväisesti syömisen jälkeen. Kyllä! Ja useamman kerran.

Tämä kaveri haukotteli leveästi ja tyytyväisesti syömisen jälkeen. Kyllä! Ja useamman kerran.

Schönbrunnissa kävin myös ”Desert housessa” tutkailemassa kaktuksia, aavikon kasveja, pikkueläimiä yms. Ja sen vastakohtana ”Palm housessa”, jonka trooppiseen huoneeseen olisin voinut jäädä asumaan. Sademetsät!! Olisipa sitä ollut enemmän kuin joitakin kymmeniä neliöitä.

Kaktuksetkin kiemurtelevat.

Kaktuksetkin kiemurtelevat.

Ruokailkaa vain rauhassa, pikku sirkuttajat. Olkaa onnellisia, ettei ole mamboja lähistöllä.

Ruokailkaa vain rauhassa, pikku sirkuttajat. Olkaa onnellisia, ettei ole mamboja lähistöllä.

Lisäksi tuli käytyä museossa, jossa oli esille Australian aboriginaalien taidetta. Siinä on jotain todella kiehtovaa. Ja niin, aboriginaaleilla on aika kiinnostava myytti sateenkaarikäärmeestä... ”Sateenkaarikäärme on yksi tarinoiden keskeisiä hahmoja. Sen kulkiessa ympäri Australian kuivaa ja polttavan kuumaa mannerta syntyivät joet, purot ja järvet. Käärme myös suojelee maata ja sen asukkaita.”

Käärmeet, nuo piiloutumisen mestarit.

Käärmeet, nuo piiloutumisen mestarit.

Siellä se vaanii.

Siellä se vaanii.

Kaiken kaikkiaan, jonkinlaisesta matkaväsymyksestä huolimatta, nämäkin päivät ovat siis olleet hyvin elämyksellisiä. Kohta kotiin sitten! Olen kirjoittanut ~50 liuskaa tekstiä ja suunnitellut jatkoa. En tiedä, onko se muille kirjoittajille paljon tai vähän, mutta minulle se on paljon. Se on enemmän kuin esimerkiksi tänä vuonna tammi-toukokuun aikana kirjoitin yhteensä… Residenssikuukausi on täyttänyt tarkoituksensa ehdottomasti. Ja ihan tämän viimeisen viikonlopun kokemuksista yritän muistaa vielä blogata. Kotiinpaluuta odotellessa siis… Onneksi se aurinko aina jossain vaiheessa paistaa sateen jälkeen. Niin täällä kuin siellä Suomessakin!!

wpid-20150624_202301.jpg

Wien #3: Huvia

Tällä kertaa kuvia riittää. Ystäväni Suomesta oli käymässä Wienissä, ja vietimme tehokasta turistielämää kävellen ympäriinsä, käymällä nähtävyyksissä, shoppailen ja (erityisesti) syöden paljon. Vietin ihan oikeaa Lomaa eli lomaa myös kirjoittamisesta.

Ensinnäkin tutustuimme erääseen ”pakolliseen” turistinähtävyyteen Schönbrunnin linnaan sekä puistoon. Löytyi isoja mahtipontisia juttuja sekä pieniä suloisia oravia.

wpid-20150611_162923.jpgwpid-20150611_164935.jpgwpid-20150611_164247.jpg

wpid-20150611_164220.jpg

Perjantaina selvisin ensimmäisestä workshopista aika hyvin. Kaiken sen jännittämisen jälkeen homma sujui kuin sujuikin jonkinlaisella opetustyön antamalla rutiinilla. Huhhuh! Palkitsin itseäni vierailulla Wienin espanjalaiseen ratsastuskouluun, joka on kiinnostanut minua aina. Varmaan joskus pienenä heppatyttönä ensimmäistä kertaa luin Hevoshullusta jotain tästä ainutlaatuisesta paikasta. Tallissa ei valitettevasti saanut ottaa kuvia, mutta todella suloisia valkoisia lihaskimppujahan ne orit siellä olivat. Tässä kuvia varusteista (mm. hiukan erikoisemmista valkoisista satuloista, mikähän mahtaa olla aina yhden sveitsissä tilaustyönä tehdyn satulan hinta…), ratsastushallista sekä ulkokentästä, jota ympäröi astetta suurempi kävelykone. Hevosten ei tarvitse kävellä pelkkää ympyrää, kun kävelykone kiertää koko kentän. Tarhausmahdollisuutta Wienin keskustassa ei näyttänyt olevan. Välillä hevoset pääsevät kuitenkin maalle ja laitumelle.

wpid-20150612_162022.jpgwpid-20150612_165640.jpgwpid-20150612_163157.jpgwpid-20150612_163624.jpg

Viime viikon kohokohta oli sitten ehdottomasti lauantai. Teimme koko päivän reissun Wachaun laaksoon, jonne oli n. tunnin junamatka Wienistä. Aivan mielettömiä maisemia Tonavan rannalla, vuoria, joki, viinitarhoja, pieniä kyliä, keskiaikaisia rauniolinnoja… Huh, huh, oli aivan liian hienoa. Päivä kului kiivetessä linnoituksille ja maistellessa paikallisia viinejä ja aprikoosiherkkuja. Ilma oli kuuma, suorastaan trooppinen, ja yhdessä vaiheessa iltapäivällä saimmekin nauttia ukkosen jyrinästä, samalla kun nousimme hiljaista polkua pitkin linnalle… Todella, todella tunnelmallista. Tämä oli paras irtiotto aikoihin.

wpid-20150613_103314.jpg

wpid-20150613_131614.jpgwpid-20150613_110523.jpgwpid-20150613_141901.jpgwpid-20150613_111137.jpgwpid-20150613_110025.jpgwpid-20150613_111850.jpg

Viinitarha ja oma linna… Siinähän olisi kaikki, mitä ihminen voi tarvita.wpid-20150613_142926.jpgwpid-20150613_143233.jpgwpid-20150613_144103.jpgwpid-20150613_144154.jpgwpid-20150613_143803.jpg

wpid-20150613_144451.jpg

Seuraaviin päiviin mahtui vielä yksi mahtava yllätys. Oikeasti, on ihan älytöntä, mitä kaikkea täällä tulee vastaan, vaikka vain kävelisi päämäärättömästi paikasta toiseen… Menimme kaupungissa katsomaan erästä puistoa, jossa on kasvitieteellinen puutarha. En odottanut kummempia. Kunnes… Kokonainen alue täynnä mitä oudompia kaktuksia ja aavikon kasveja! Niin, siis, ei tämä nyt muuten kiinnostaisi niin suuresti, mutta KK:ssa juuri aavikkomaailma sattuu olemaan olennainen. Nyt oltiin asian ytimessä. Taustatyötä parhaimmillaan.

wpid-20150614_114932.jpgwpid-20150614_115148.jpgwpid-20150614_115821.jpgwpid-20150614_115113.jpgwpid-20150614_115758.jpgwpid-20150614_114646.jpgSunnuntaina kävimme vielä yhdessä taidemuseossa. Minulle alkoi tulla sellainen olo, että en pystynyt ottamaan sisään enää yhtään enempää ärsykkeitä. Hassu tunne, kun inspiraatiota, kokemuksia ja kaikkea nähtävää ja tehtävää on niin paljon, että lopulta tuntuu että se pursuaa yli. Käynti Wachaussa oli äärimmäisen rentouttava, koska pääsin kaupungista hetkeksi pois (totta kai kaupunki hiukan ahdistaa tällaista maalaisjunttia, mutta Wien ei paljon, koska vihreitä alueita riittää). Nyt on taas ehdottomasti sellainen fiilis, että voisi sulkeutua kirjoituskammioon muutamaksi päiväksi.

Puolet residenssistä takana, puolet vielä kokematta.

Wien #2: Töitä

Hups. Viime päivinä on tullut huomattua, että ihan oikeasti olen täällä reissussa töissä. EN lomalla. Olkoonkin, että työ on sitä hauskinta mahdollista. Ja vapaa-aikaakin ehtii välissä viettää reilusti.

Näkymiä Prater-huvipuiston maailmanpyörästä.

Näkymiä Prater-huvipuiston maailmanpyörästä.

Miten työpäivä kirjoittajaresidenssissä sitten sujuu? No, eipä täällä mitään lukujärjestystä ole. Itse luotan kirjoitustyössä nyt rutiiniin (mikä on sinänsä hupaisaa juuri tässä ympäristössä ja tilanteessa, joka on kaikkea muuta kuin rutiininomainen). Kun herään aamulla, keitän teetä ja istun koneen ääreen. Prokrastinaatiossa menee aikansa, mutta lopulta kirjoittamattomuus alkaa ahdistaa sen verran, että aloitan. Kirjoitan yhden luvun eli sellaiset 2-6 liuskaa. KK:ssa nämä luvut ovat olleet tällaisia aika lyhyitä, ja jokaisessa on aina oma näkökulmahenkilönsä. Kun olen kirjoittanut sen, olen tyytyväinen. Ensimmäisenä aamuna täällä heräsin kuudelta ja päivän luku oli jo kirjoitettu kahdeksalta. (!!! Oikeasti en ole mikään aamuvirkku. Noh, silloin tunnin aikaerokin vaikutti vielä.) Normaalisti menee myöhempään.

wpid-20150607_164628.jpg

Sitten kun olen kirjoittanut, lukaisen tekstin pikaisesti ja korjailen jotain pikkujuttuja. Ja sitten siirryn seuraavan päivän luvun suunnitteluun. Tämä on osoittautunut tosi tärkeäksi siinä, että oikeasti saan sitten kirjoitettua joka päivä, hyvässä putkessa. Suunnittelu tapahtuu koneelle, jos maltan vielä istua sisällä, tai sitten muistikirjaan/ruutupapereille ulkona. Olen huomannut, että kahviloissa tms. en osaa vain istuskella ja kirjoittaa rennosti. Sen sijaan Wienin puistot, ah! Täällä on niiin paljon vihreitä paikkoja (veden äärellä tai ilman), että ei urbaani ympäristö pääse liikaa ahdistamaan. Olenkin siis käyttänyt ajan tehokkaasti menetelmällä ”ota aurinkoa + kirjoita”.

Itse suunnittelu lipsahtaa välillä luonnostelun puolelle, mikä ei haittaa minua ollenkaan. Dialoginpätkiä tulee luonnosteltua ikään kuin vahingossa, ja monesti keksin luvun ensimmäiset pari lausetta valmiiksi. Pystyisin kirjoittamaan ilman näitäkin sitten seuraavana päivänä, mutta jotenkin tämä on kai sellaista varmistelua: jos minulla on ainakin jotain jo olemassa, pystyn pakostikin jatkamaan luvun loppuun… Toisinaan taas suunnitelma on vain suunnitelma, muutaman lauseen tiivistys siitä mitä luvussa tapahtuu. Joskus kirjoitan itselleni ajatuksen siitä, mikä on tämän luvun tärkein asia: ehkä jokin juttu joka täytyy näkyä henkilön persoonasta, ehkä jokin tieto, jonka täytyy tulla esille tässä kohdassa. Oli miten oli, suunnitelmia ja luonnoksia kertyy paljon.

Loppupäivä kuluu taiteilijatreffeillä yms. Tällä viikolla huomasin, että taiteilijatreffeissä voi tosin olla sama ongelma kuin siinä, kun lukee ihan superhyvää kirjaa omien epätoivoisten kirjoitusjuttujensa keskellä. Toinen teos on niin vahva, että oma fiilis latistuu väkisinkin… Näin kävi Mad Max -elokuvan kanssa. (Jep, täältä löytyi helposti leffateatteri, jossa pääsi katsomaan originaaliversion.) Krääh.

No. Seuraavana aamuna (myös Mad Maxin jälkeisenä) sitten taas keitän teetä, istun alas ja kirjoitan sen luvun koneelle… Ja sitten taas sama uudestaan.

wpid-20150607_164615.jpg

Olen myös ehtinyt hiukan hahmotella kirjan kokonaisuutta. Tämän kanssahan olen todellakin välillä pulassa, ja välillä epäilen että olen ottanut itselleni liian ison haasteen. Siinä missä Mustien ruusujen maa oli kolmesta kirjasta koostuva trilogia, KK tuntuu välillä siltä kuin yhdessä kirjassa oli kolme kirjaa… Ja silti, hitot, en minä nyt aio luovuttaa ennen kuin näen tämän kertaalleen läpi kirjoitettuna! Nyt olen saanut tehtyä pari olennaista juttua kokonaisuuden kannalta: hahmottelin astetta paremman kartan ja listasin Exceliin tähän mennessä kirjoitetut luvut. Mustien ruusujen maassa tein lukulistan etukäteen ja kirjoitin sen pohjalta. Nyt kirjoitan ja yritän järjestellä rakennetta sen jälkeen… Sain nyt joitakin selkeimpiä ongelmia ratkottua, lukuja siirrettyä ja järjesteltyä kohdilleen. Sain myös merkattua selkeästi ne luvut, jotka pitää kirjoittaa, jotta kirjan 1/3 on jokseenkin kasassa. Jess.

wpid-20150604_134446.jpg

Puistossa. On sitä huonompiakin työmaita ollut.

Eikä työnteko muuten tähän lopu. Itse asiassa nyt en edes ehdi kirjoittaa KK:ta joka päivä. Tällä ja ensi viikolla minulla on yhteensä kolme workshopia paikallisissa kouluissa. Olen valmistellut kaiken, kai, mutta JÄNNITTÄÄ. Eikä vähiten siksi, että koko homma täytyy tietysti vetää englanniksi ja mieluiten niin, että itävaltalaiset teinit ymmärtäisivätkin jotain. Lisäksi edessä on muutama residenssivierailuun liittyvä tapaaminen kirjallisuusihmisten kanssa sekä eräs hyvin pelottava video, jossa minua haastatellaan ja johon pitäisi valita luettava tekstipätkä. Olenko muistanut mainita, että urbaanifantasia-novelli on edelleen suunnitteluasteella ja todellakin jäänyt KK:n jalkoihin? Olin toivonut kirjoittavani sitä täällä. Lisäksi on olemassa vielä Supernova-projekti.

Laiska töitään luettelee, mutta yritän vain kertoa, mistä se puistoissa löhöilyni täällä koostuu. Kirjallisista töistä, joita tekee enemmän kuin mielellään. Toinen toistaan kiehtovimmista. Ja silti, on sellainen pieni kaiherrus, että kun yhteen keskittyy niin toinen jää tekemättä. Päivässä on nyt enemmän kuin riittävästi tunteja, mutta kuitenkin koen, etten voi olla luova 24/7.

(No, olen sentään saanut aikaiseksi enemmän liuskoja kuin huhti-toukokuussa yhteensä!!)

Jos kaikki menee niin kuin on suunniteltu, seuraava postaus on sitten otsikolla ”Huvia”. Stay tuned… 😉

Neljä…

Whaat! Tiedän, että tämä kuulostaa äärimmäisen kliseiseltä, mutta sanonpa nyt kuitenkin: aika on mennyt aivan käsittämättömän nopeasti. Tämä vuosi (siis lukuvuosi; opettajan ajanlaskun mukaan) on suorastaan hujahtanut. Vastahan olin alkusyksystä siinä jännittävän kutkuttavassa tilanteessa, että aloitin opetustyöt useammassakin työpaikassa yhtä aikaa. Syksyn mittaan töitä tuli vähän kerrallaan enemmän, mutta ehdin kuitenkin kirjoittaa samalla. Sitten joulun jälkeen tahti kiihtyi, ja tässä sitä nyt ollaan. Mihin viimeiset viisi kuukautta elämästäni juuri katosivat??

Olen lukenut tekstejä. Paljon. Olen uppoutunut tieteellisenkin kirjoittamisen maailmaan enemmän kuin koskaan ennen. Olen opettanut ihan ensimmäisestä kertaa myös luovan kirjoittamisen kurssia. Olen toimittanut (ihan ensimmäistä kertaa) muiden kirjoittajien novelleja. Palautteita, toimituskommentteja, keskusteluja muiden toimittajien kanssa, pohdintaa opettamisesta muiden opettajien kanssa… Kaikki on ollut supermielenkiintoista, mutta samalla minua on hiukan vaivannut se, että olen ollut enemmän opettaja kuin kirjailija. Kirjoitin KK:ta viimeksi vappuviikonloppuna. Kyllä, vappuloma oli täydellistä laatuaikaa viettää yksin kässärin seurassa. Ja kun kirjoittamiseen tulee näin pitkiä taukoja… Noh, en ole ihan parhaimmalla tuulellani.

Tänä vuonna olen huomannut, että kolme eri työpaikkaa yhtä aikaa on vähän liikaa. Että IHAN kaikkeen kiinnostavaan ja kivaan ei vain voi tarttua yhtä aikaa. Olen myös huomannut, että vaikka hommia jossain kohtaa haalisikin liikaa, niin kyllä siitä selviää. Lukuvuosi kuluu loppuun. Ja yhtäkkiä huomenna on Suvivirsi (Jota muuten en vastusta. Ajattelen sitä perinteenä.). Taas kerran pitää sanoa heipat, lähteä jostain, lähteä jonnekin. Olen huomannut, että lähteminen muuttuu jotenkin hankalammaksi ja haikeammaksi, kun näitä joutuu tekemään useamman kerran. (Moni opettaja tekee pätkätöitä eli sijaisuuksia, yksi vuosi yhdessä koulussa ja sitten taas muualle, ei se mitenkään erityisen kivaa ole.)

Mutta, tällä kertaa, lähteminen on myös oma päätökseni. Seuraavat kuukaudet vietän enimmäkseen kirjailijana ja vain vähän opettajana. Tuntuu epätodelliselta ajatella, millainen vapaus Suvivirren jälkeen tällä kertaa koittaa. Kirjoitan. Tosissani. Ja kuitenkin leikilläni, koska kirjoittaminen on aina leikkiä.

Siis kuinka hullua oikeasti on, että olen saanut tällaisen mahdollisuuden: 4 yötä enää, ja olen Wienissä. Kirjoittamassa, kuukauden. On joku taho ja ihmisiä, jotka mahdollistavat minulle tällaisen — jotta minä voisin kirjoittaa raivostuttavan rönsyilevää ja silti niin ihanaa fantasiaseikkailuani. Woow.

Nyt voisi alkaa pakata.

Punainen lanka

Jes! Pääsiäisloma on sujunut toistaiseksi suunnitelmien mukaan. KK etenee tasaisen rauhallisesti, mutta etenee. 100 liuskan raja alkaa lähestyä! (Tosin pitää ottaa huomioon, että suurin osa tekstistä on edelleen vuosilta 2009–11, joten varsinaista uutta tekstiä ei ole syntynyt tappotahdilla.) Vähitellen tuntuma tähän kässäriin alkaa kehittyä, ja kirjoittamisen aloittaminen aamuisin ei ole niin tuskaista kuin aluksi. Samalla kun homma on lähtenyt liikkeelle, on kiehtovaa miettiä, miten erilaisia omat kirjoitusprosessit voivatkaan olla eri tekstien kohdalla. KK ei siis etene todellakaan samalla tyylillä kuin Mustien ruusujen maa!

Mustien ruusujen maassa minulla oli yksi päähenkilö, jonka näkökulmasta kaikki koettiin ja jonka matkaa seurattiin. Ehkä juuri tuon matka-aiheenkin takia tuntui luontevalta kirjoittaa tekstiä kronologisesti alusta loppuun. Suunnittelin koko kirjan sisällön etukäteen karkean ”lukulistan” avulla. Lukulistassa oli esim. 20 lukua listattuna yhdelle liuskalle ja jokaisesta luvusta yhdelle riville mahtuva luonnehdinta ja mahdollisesti luvun työotsikko. Se luonnehdinta saattoi olla tyyliä ”monivaiheista seikkailua merellä” tai siinä saattoi olla ihan tarkasti tiivistettynä se, mitä luvussa tapahtuisi. Kirjoitusvaiheessa osa luvuista yhdistyi ja jotain lukuja leikkasin pois, mutta pääpiirteittäin suunnitelma piti. Tiesin koko ajan, missä olin menossa ja mitä lukuja oli vielä jäljellä. Tekstiin ei jäänyt epämääräisiä aukkoja. Se tunne, kun sai aina viivata yli yhden kirjoittamansa luvun, siististi ja selkeästi listan alusta alkaen. 🙂

Nyt ajattelen, että ”lukulistan” tekemisen mahdollisti se, että kyseessä ei ollut älyttömän laaja kirja ja seurasin tosiaan vain yhden henkilön seikkailua. KK:ssa taas näkökulmahenkilöitä on kolme, ja jokainen heistä on yhtä tärkeä. Lisäksi romaanin rakenne on aika lailla erilainen kuin Mustien ruusujen maassa. Trilogian jokaisessa osassa minulla oli aina noin parikymmentä lukua, kaikki sellaisia n. 7–12 liuskan mittaisia. Romaani jakautui myös kolmeen osaan niin, että yhdessä osassa oli aina sellaiset 7 lukua. Hyvin simppeliä ja suoraviivaista, nyt kun miettii. Rakenteen miettiminen ja sen ”symmetrisyys” ja selkeys on ollut minulle tärkeää.

KK kuitenkin pakottaa minut osittain luopumaan noista rakenteen selkeistä ratkaisuista tällä hetkellä. Koko homma on sen verran laaja, etten PYSTY suunnittelemaan ja hallitsemaan kaikkea etukäteen. Suuret linjat toki ovat minulla mielessä ja paperilla. Mutta jos nyt jäisin suunnittelemaan ja viilaamaan jotain pikkutarkkaa lukulistaa, saisin varmaan tehdä sitä puoli vuotta. Siltä minusta nyt tuntuu. Ainoa keino päästä eteenpäin on kirjoittaa vain ja tutkia, mitä syntyy ja millainen kasa kohtauksia ja lukuja tästä syntyy. Samoin kuin Mustien ruusujen maassakin, olen karkeasti hahmotellut romaanin jaon kolmeen osaan. Se lisää mielenrauhaani, koska voin ajatella, että minulla on jonkinlainen alku, keskikohta ja loppu. Lisäksi olen jakanut tekstiä otsikoituihin lukuihin, joiden alla on vielä alalukuja. Tällä hetkellä näiden alalukujen pituus vaihtelee 2–6 liuskan välillä. Jokaisessa alaluvussa on joku näistä kolmesta näkökulmahenkilöstä. Tällä tyylillä alalukuja tulee huomattavasti enemmän kuin Mustien ruusujen maassa oli lukuja, joten ”lukulistan” kokoaminen olisi monimutkaista ja haastavampaa.

Summa summarum: ei auta kuin kirjoittaa. Ja sitä sentään teen! Lukulistan sijasta minulla on käytössä ”Seuraavaksi”-lista. Se on lista näkökulmahenkilöiden alaluvuista, joita voisin tehdä seuraavaksi. Aina kun saan jonkun listalla olevan luvun tehtyä, viivaan sen yli. Yritän pitää ”Seuraavaksi”-listalla monia vaihtoehtoja, jotta voin aina tarttua siihen, mikä vetää parhaiten. On kivaa ja helpottavaa, kun saa aina valita kolmesta päähenkilöstä sen, kenestä nyt tekisi mieli kirjoittaa. Mustien ruusujen maassa olin periaatteessa aina sidottu siihen yhteen henkilöön ja hänen matkaansa, ja jos joku kohta tökki, sen ylittämisessä saattoi kulua hetki. Nyt kirjoitan ”sieltä täältä”-tekniikalla ja jätän surutta epämääräisiä aukkoja kaikkialle.

Juuri nyt metodini on se, että kirjoitan niitä lukuja, jotka tuntuvat välttämättömiltä. Nyt en ala jahkailemaan missään täyteteksteissä, vaan kirjoitan juuri ne kohdat, joita tarina välttämättä vaatii. Ja vähän siitä ympäriltä. 🙂 Näin toivon, että saan pidettyä kiinni punaisesta langasta.

Mielessäni käytän nimitystä ”avainkohtaus”. Onko tämä pätkä sellainen, että se todella aivan varmasti pitää kirjoittaa auki tarinaan? Miksi juuri tämä kohta pitää kertoa suorasanaisesti lukijalle? Osa näistä avainkohtauksista on todellakin vaikea kirjoittaa. Niihin latautuu paljon. Niihin liittyy paljon odotuksia ja vaatimuksia, ja tosiasia kuitenkin on, että harvoin siitä kirjoitetusta kohtauksesta tulee juuri sellainen kuin etukäteen ajatteli. Avainkohtaukset ovat monesti niitä, joita on miettinyt mielessään ihan sieltä tarinan ideoinnin alkuvaiheista asti. Paineita tulee siis turhan helposti! Nyt aloitin pääsiäisloman kirjoittelut niin, että otin alkuun pari vähän helpompaa lukua. Sellaisia, joita olin jo pyöritellyt mielessäni aika paljon. Ne syntyivät suht kivuttomasti. Nyt on sitten edessä vielä todellinen avainkohtaus, joka minulta on jäänyt vielä kirjoittamatta.

Kyseessä on näistä kolmesta päähenkilöstä se, jonka saappaisiin en ole pitkän kirjoitustauon jälkeen vielä astunut. Olen pyöritellyt noita kahta muuta ja vältellyt tätä. Joskus silloin vuonna 2011 kässäriä kirjoittaessani olen vienyt tämän henkilön ikään kuin avainkohtauksen kynnykselle, mutta jättänyt siihen. Hah!! Sen minkä jättää tekemättä, löytää kyllä edestään!!

Eli tässä nyt ollaan, kynnyksellä. Kävi miten kävi, aion ottaa askeleen. Tämän kohtauksen haluan kirjoittaa, ja ilman tätä kohtausta kirja ei takuulla toimi.

 

Maaginen askel

Viimeisten muutaman päivän aikana on tapahtunut jotain sellaista, mikä on hyvin pieni askel ihmiskunnalle mutta suuri minulle. Olen kirjoittanut ensimmäiset liuskat jatkoa KK:n kässäriin. Siis ensimmäiset vuoden 2011 jälkeen.

Tällaisessa ajassa kirjoittamisen jatkamiselle oli muodostunut jo kunnollinen kynnys. Täytyy myöntää, että minun täytyi ottaa kaikki keinot käyttöön, jotta sain astuttua tuon kynnyksen yli. On ollut käytössä niin musiikki, inspiroivat kuvat (uusi tietokoneen taustakuva muun muassa) kuin aiheeseen liittyvät kirjat ym. ym. Hain rohkaisua kirjoittamiselle romaanileiriltä, jossa sain kullanarvoista palautetta tekstistäni. Ja kaiken huipuksi nyt on hiihtoloma, ja olin jo hyvissä ajoin päättänyt, että hiihtolomalla alan kirjoittaa, oli mikä oli. Erinäisen vetkuttelun, siivoamisen yms. jälkeen sain sunnuntaina tehtyä ekat sivut, ja tänään lisää.

Olen superonnellinen, ja stressitasoni on laskenut noin 95 %:lla. Nyt, kun tämä askel on otettu, tiedän että pystyn jatkamaankin. Ihan kuin jokin kirous olisi poistunut kässärin yltä.

Eikä siinä vielä kaikki. Inspiraatiomusiikista puheen ollen — tänään saapui uutinen, että ensi kesänä Linkin Park esiintyy suurin piirtein tuossa naapurissa. Sinne on pakko päästä! Mustien ruusujen maata kirjoittaessa soi mm. tämä:

Taustatyötä

Viime aikoina olen löytänyt ihan uuden suosikin kirjoittamisprosessin vaiheista. Siinä missä varsinainen kirjoittaminen tuntuu nyt kaukaiselta ja välttelen sitä, kaikenlainen taustatyö houkuttelee. Eikä taustatyö tässä tapauksessa ole pelkästään kirjoittamisen välttelyä vaan oikeastikin tärkeää projektin kannalta. Aloitin KK:n kirjoittamisen joitakin vuosia sitten ilman minkäänlaista kunnollista taustatyötä, mutta joitakin ajatuksia minulla silloinkin oli: tuosta pitäisi ottaa selvää, ja tuosta ja tuosta… Silloin kärsivällisyys ei riittänyt taustatyöhön, oli intoa kirjottaa heti, ja tästä asiasta olen nyt hyvin onnellinen. Minulla ON raakamateriaalia, jonkinlaista tekstiä olemassa, juuri siksi että en jumittunut mihinkään taustajuttuihin vaan aloin kirjoittaa heti.

Nyt, kun olen tarttunut projektiin uudestaan ja kunnolla (tosin muiden kiireiden takia en vielä kovin intensiivisesti…), on taustatyön aika. Nyt haluan selvitellä niitä asioita, jotka aiemmin kirjoittaessani ohitin nopeasti. Nyt haluan syventää, pohtia taustoja, kehitellä fantasiamaailmaa ja rakennella kaikkea pikkuhiljaa.

Olen selaillut nettiä, googlettanut, katsonut Youtube-videoita ja lueskellut tekstipätkiä sieltä täältä. Olen tallentanut joitakin katkelmia omaan tiedostoon ja kirjoittanut muistiinpanoja videoista. Olen kuunnellut biisejä, kerännyt talteen niitä jotka kuuluvat KK:n soundtrackiin. Biisit ovat harmillisen vanhoja, niitä jotka minulla oli jo muutama vuosi sitten. Kaipaan myös uusia, mutta etsin vielä. Olen löytänyt muutamia inspiroivia kuvia netistä. Olen myös tehnyt jotain, mitä suunnittelin jo vuosia sitten: menin kirjastoon ihan vain hortoilemaan ja selailemaan ja katsomaan, mitä hyllyistä löytyy. Niin tieto- kuin kaunokirjallisuudenkin puolelta. Kaikkea sellaista, mikä voisi auttaa maailman ja tiettyjen keskeisten juttujen suunnittelussa. Saaliista tuli ihan hyvä, niin paljon kuin sain kannettua, vaikka paljon jäi vielä kirjastoonkin. Olen alkanut lueskella pinoa. Olen päättänyt, että käytän tähän projektiin niin paljon aikaa kuin minulla vain on, ja mikään työ sen eteen ei ole turhaa. Mutta luen myös taloudellisesti: en todellakaan kaikkea sanasta sanaan, vaan selaillen ja etsien tärkeimpiä juttuja. Vain keskeiset lähteet kokonaan.

En ole aiemmin tehnyt taustatyötä yhtä laajasti. Mustien ruusujen maan kohdalla aloitin ilman kummempia taustatöitä – tuntui, että eihän täysin keksityn fantasiamaailman kanssa tarvitse liikaa tuskailla faktojen kanssa, vaan kaiken saa keksiä. Matkan varrella tuli sitten vastaan pieniä asioita siellä täällä, joihin hain tietoakin. Laulu kadonneesta saaresta oli jo ihan eri juttu, koska sitä varten perehdyin merelliseen kirjallisuuteen (bloggaukset täällä ja täällä) ja tein taustatyötä hyvinkin tietoisesti. Novelleja varten en ole yleensä tehnyt paljoa taustatyötä, mutta joskus olen tarvinnut tarkkaa tietoa. Eräs vielä julkaisematon / työn alla oleva novelli liittyy sairauteen, josta hain tietoa netistä ja katsoin aiheeseen liittyviä elokuvia. Jota Viimatar etsii -novellia varten taas selailin mm. Päijänteen järvikarttaa.

Vähitellen, näiden aiempien pienien taustatutkimusten vuoksi, olen nyt innostunut taustatyöstä. Nautin siitä, että pääsen jotenkin eteenpäin, vaikka en vielä oikeasti kirjoitakaan. Siinä missä kirjoitusvireen löytäminen on hankalaa (ja usein onnistuu parhaiten tiettyyn aikaan päivästä jne.), taustatyötä voin tehdä ihan milloin ja missä tilanteessa ja mielentilassa vain. Se ei vaadi sillä tavalla ponnistelua kuin uuden tekstin luominen.

Lukeminen ja tutkiminen on mielenkiintoista. Kyllä, tunnen itseni ikään kuin tutkijaksi. Kuten oikeakin tutkija, en tarkkaan vielä tiedä, mitä tulen löytämään. Mutta tutkimisen edetessä tulee vastaan pieniä ja isompia juttuja, joita voi sitten varsinaisessa työssä hyödyntää. Ehkä, jos olen onnekas, vastaan voi tulla jotain sellaista, joka antaa minulle isojakin oivalluksia.

Nykyään olen eri mieltä kuin nuorempi minä oli fantasiamaailman suunnittelusta: kyllä taustatyöstä hyötyä on, vaikka maailma olisi kuinka itse keksitty. Jonkinlainen todellisuuspohja, eri lähteistä saadut vaikutteet jne. voivat tuoda maailmaan syvyyttä ja antaa aineksia mielenkiintoisen maailman kehittelyyn. Esimerkiksi kelpaa Scott Lynchin Locke Lamoran valheet, jonka maaginen kaupunki muistuttaa muinaista Venetsiaa. On monta tapaa ottaa tästä maailmasta ja tämän maailman historiasta todellisia aineksia ja käyttää niitä omassa fantasiamaailmassa.

Joidenkin kirjailijoiden toimintaan verrattuna oma taustatyöni on kuitenkin vain pientä puuhastelua. Jeff VanderMeerin ihanassa Wonderbookissa on Lauren Beukesin artikkeli, jossa Beukes kertoo taustatyön tekemisestä. Hän on vaaleaihoinen nainen, joka on kirjoittanut Etelä-Afrikkaan sijoittuvan kirjan Zoo City, jossa päähenkilönä on tummaihoinen tyttö Zinzi – hyvin erilainen henkilö kuin kirjailija itse.

Saadakseen kirjaansa todentuntuisuutta Beukes teki mm. seuraavia asioita: puhui ihmisille, kulki ympri Johannesburgia, luki kirjoja, katsoi dokumentteja ja elokuvia, kysyi Twitteristä yksityiskohtia kaupungista (esim. missä olisi hyvä paikka piilottaa ruumis). Puhui musiikkituottajien ja toimittajien kanssa ymmärtääkseen eteläafrikkalaista musiikkibisnestä, haastatteli pakolaisia kuullakseen heidän kokemuksistaan, kävi kirkossa jossa pakolaisia majoittui surkeissa olosuhteissa. Kävi jonkinlaisen afrikkalaisen ennustajan luona, haastatteli perinteisiä afrikkalaisia parantajia sekä vietti viikon kävellen ympäri tiettyä kaupunginosaa puhuen ihmisille.

Beukesin neuvo kirjoittajille: ”People are different. There are things we don’t get about each other. Usually it’s because we haven’t asked. So ask. And then write.”

Mietin vain: työskenteliköhän Beukes vapaana kirjoittajana silloin, kun teki tuota taustatyötä? Miten kenelläkään voi olla aikaa tuollaiseen? 😀 Tosin, itse asiassa luulen, että omalla kohdallani aika ei olisi varsinainen este tuollaiselle toiminnalle, vaan ujous. En minä kyllä osaisi kävellä ympäriinsä haastattelemassa ihmisiä. Pitäisikö?

Ainakin toistaiseksi pysyttelen yksin, rauhassa kirjojen ja muistiinpanojen äärellä. Ja nautiskelen. Löytyykö muita taustatyöhön hurahtaneita?

Ei olisi pitänyt lukea

Nyt sen tein, en voinut lykätäkään enää. Luin sen, mitä olen kirjoittanut KK:sta ennen kässärin jättämistä tauolle. Tekstin. Raakatekstin. Tai voiko tuota tekstiksi kutsua ollenkaan? Sehän on surkeaa..!

Olen kirjoittanut tuon muutama vuosi sitten, mutta tuntuu kuin siitä olisi paljon pidempi aika. Tässä ajassa Mustien ruusujen maa on ehtinyt ilmestyä. Olen kehittynyt kirjoittajana, varmasti olen. Ja siksi tuo tuntuu nyt niin epätoivoiselta räpellykseltä. Ja näiden muutaman vuoden aikana olen saanut KK:hon liittyviä keskeisiä oivalluksia, jotka nyt eivät vielä näy tekstissä. Olen kirjoittanut päähenkilöiden elämästä, mutta tuntuu että olen kirjoittanut paljon epäolennaisuuksia. Pääjuoni, jutun juju, ei ole ollut minulla vielä hallussa.

Tämä teksti tulee vaatimaan paljon, paljon muokkausta. Se tuntuu lapselliselta, liikaa kliseitä, liikaa sattumia, liikaa kohtia, joissa mutkat on vedetty suoriksi…

Ja kuitenkin… En aio luovuttaa, ei kävisi mielessäkään. On niin paljon, mitä haluaisin tämän tekstin olevan, jos vain osaisin sen muokata. On niin paljon asioita, mitä haluaisin tähän lisätä, niitä keskeisiä ideoita. Ja ehkä se tärkein juttu, mikä estää minua luovuttamasta: tämä tarina vaivaa minua! Haluan löytää oikean tarinan tämä sekasotkun takaa. Jos tarina on arkeologinen löydös, joka paljastuu maasta vähitellen ( Niin kuin King on sanonut), haluan kaivaa tämän esille vaikka väkisin.

Tällä hetkellä ainoa kohta, johon olen todella tyytyväinen, on prologi. Se oli alun perin ihan ensimmäisenä kirjoittamani juttu, ja se on mielestäni edelleen asian ytimessä. Prologi on ikään kuin tukipilari, johon voin nytkin nojautua. On pakko olla iloinen siitä, kun muita ilon aiheita ei juuri ole.

Houkutus alkaa muokkaamaan ja säätämään on nyt aika iso, mutta ehkä on nyt parempi jättää tämä räpellys toistaiseksi rauhaan. Ehkä korjata vain räikeimmät kohdat. Luulen, että tärkeintä olisi edetä, kirjoittaa lisää. Se on ainoa keino saada massiivinen urakka vähitellen vaikuttamaan pienemmältä. Vaikka pitääkin samalla huijata itseään (Ei sinun tarvitse kirjoittaa tätä kaikkea uusiksi… HAHAHA eipä..!). Tiedän jo nyt, että kirjoitusprosessi on ja tulee olemaan hyvin erilainen kuin Mustien ruusujen maan (jonka ensin suunnittelin ja sitten kirjoitin).

Tämä päivä oli aika huono päivä. Mutta ehkä hyvä, että luin. Tiedänpähän nyt, missä mennään. Kai on parempi järkyttyä heti kuin myöhemmin.

Post Navigation