Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Archive for the category “Novellit”

Novellien synty #10: Unien puutarhat

Viimeisin, mutta ei vähäisin. Unien puutarhat -novellista tuli Älä riko pintaa -kokoelman viimeinen ja laajin novelli. Sen tekeminen on aika tuoreesti muistissa, ja prosessi oli varsin mielenkiintoinen ja opettavainen. Tämän novellin kautta opin muun muassa, että…

…olen laajojen tekstien kirjoittaja. Kyllä. Portti-novelleihin sallitut sivumäärät sopivat minulle erinomaisesti, raapaleet sen sijaan äärimmäisen huonosti. Unien puutarhat ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinen teksti, jonka kanssa minulla kävi näin: aina kun suunnittelen jostain kohtauksesta vaikka kahta sivua, siitä tulee neljä. Ensimmäinen versio oli nelisenkymmentä liuskaa, ja jos en ihan väärin muista, se saattoi editoidessa vielä paisuakin. Tällaisten tekstien kanssa on aina vaarana, että homma leviää käsiin ja punainen lanka katoaa.

…näkökulmatekniikka on vaikea. Unien puutarhoissa on viisi eri ääntä (kaikkia ei varsinaisesti voi kutsua henkilöiksi). Näkökulmanovelleja ei kokoelmassani muuten ole, joten pitihän tätäkin päästä kokeilemaan. Saman tien sitten viidellä, joten ei kai ole yllätyskään, jos teksti samalla paisuu. Näkökulmien kanssa haastavaa oli erityisesti se, miten eri äänet erottuvat toisistaan ja miten jokaisen hahmon saisi tuntumaan kokonaiselta. Tavallaan viisinkertainen työ, jota kärsimätön ihminen ei oikein meinaa jaksaa tehdä kunnolla. Jonkin verran oli sitä ongelmaa, että henkilöt kuulostivat liian samalta. Editointivaiheessa koetin muokata tätä kikkailemalla mm. virkerakenteilla, mutta tosiaan en tiedä, jäikö se lopulta juuri kikkailuksi.

…joskus on ihan OK jättää teksti kesken. Tätä tapahtuu minulle ihan ääääärimmäisen harvoin, jos koskaan. Minä saan uusia ideoita niin harvoin, että hitto vieköön jos jokin idea tulee, niin useimmiten siihen myös tartun. Ja koska olen suunnittelijapersoona, menee aina aikaa ja vaivaa suunnitteluun ennen varsinaisen tekstin aloittamista. Joten jos jotain aloitan, niin kyllä sen myös vien loppuun asti. Paitsi Unien puutarhojen ensimmäisen novelliversion kanssa. Sen nimenä oli ”Puutarhuri” ja se sijoittui Kesäsaarille. Muutaman sivun mittainen aloitus on minulla edelleen tallessa. Siinä minun oli tarkoitus palata eräisiin muodonmuuttajahahmoihin, jotka hiukan vilahtavat Mustien ruusujen maa -trilogiassa. Novellissa oli puutarhuri-isä, isästä etääntynyt tytär ja isän ”vihollinen”. Tarinasta oli tulossa kai aika simppeli kauhujuttu, jossa tämä vihollinen joutuu eläväksi muuttuneiden kasvien syömäksi tai jotain vastaavaa. Mutta ei, se ei vain lähtenyt vetämään. Voisi ajatella, että puutarhurijutun sijoittaminen Kesäsaarille olisi loogisempaa kuin Talvilaaksoon, mutta siirsinpä sen sittenkin Talvilaaksoon. Mustien ruusujen maan ykkösosassa päähenkilö Dinja vaeltaa Unilaakson ohi, katselee kaukaisia tuntureita, mutta ei itse matkusta tuonne kuumien lähteiden ja soiden valtaamaan ja jollain tapaa hämyiseen laaksoon. Lopulta sijoitin Unien puutarhat sinne, koska halusin ottaa käyttämättömän miljöön käyttöön. Isä, tytär ja ”vihollinen” jossain muodossa säilyivät, ja näiden lisäksi tuli 2 muuta ääntä.

…joskus kirjoittaa jotain eikä ole lopulta ihan varma, mitä kirjoitti. Niin. Tarkoitan nyt sitä, että jos minun pitäisi tiivistää Unien puutarhojen sisältö, juoni ja teema jotenkin järkevästi, niin en osaisi. Ehkä siksi tämän bloggauksen kirjoittaminen oli erityisen vaikeaa eikä teksti ehkä aukeakaan ulospäin kauhean hyvin. Unien puutarhoissa on… monia teemoja. Tavoitteeni siinä oli kokeilla erilaista tyyliä kuin mitä aiemmin olin kirjoittanut. Halusin leikitellä niin kielellä, rakenteella kuin tarinallakin. Lopputulokseen olen tyytyväinen, ja toisaalta. Se jätti minut myös janoamaan jotain lisää: ehkä minun pitäisi kirjoittaa kokonainen romaani juuri tällä tyylillä.

Saa nähdä tuleeko siitä mitään.

Mutta ainakin Älä riko pintaa on nyt onnellisesti valmis (tai no ollut jo kauan), ja nyt tämä novellien syntysarjakin on valmis. Kirjailijana rakastan asioiden valmistumista. Kiitos ja kumarrus kaikille näitä juttuja lukeneille.

Aiemmat osat:

Talviyön tarina

Jos seinät voisivat tuntea

Susiveli

Narvaranin linnut

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija.

Novellien synty #9: Talviyön tarina

Novellien synty -sarjani viimeiset hetket ovat käsillä: vielä on jäljellä kahden novellin tarinat. Novelli numero yhdeksän on roikkunut bloggausjonossa pitkään, ja osittain eräästä hyvin hämmentävästä syystä. En muista tämän novellin kirjoittamisesta mitään! Miksi ihmeessä en? Ei sen tekemisestä ole kolmeakaan vuotta — tiedostojen päivämäärät todistavat sen. Mutta ei, ei muistikuvia. Kirjoitinko hitaasti, nopeasti, oliko helppoa vai vaikeaa, tökkikö jokin asia? Kirjoitinko kotona vai jossain muualla? Millaisiin oman elämän tapahtumiin / tilanteisiin novelli linkittyy? Mystistä, mutta Talviyön tarinasta minulla ei ole jäänyt mieleen muistojälkiä. On vain se todisteaineisto, mitä koneelta löytyy.

”Talviyön tarina suunnitelmia” -niminen tiedosto, jossa on 7 sivua jotain höpötystä ja jota on viimeksi muutettu 8.6.2014. Ja sitten itse novellitiedosto, jota on viimeksi muutettu 10.6.2014. (Todennäköisesti melko pian kopioin tekstin novellikokoelmatiedostoon, jossa sitten myöhempi työstö on tehty.)

Suunitelmasivuilta löytyy mm. tällaisia huomioita:

Nainen, puoliksi krioni, puoliksi navadi, kulkee pitkin Talvilaaksoa kertomassa tarinoita; pyytää yösijan tarinaa vastaan.

Kolme tarinaa, joista viimeinen on… astetta erikoisempi.

Sydäntalvi. Tähän viimeiseen novelliin KAIKKI TALVESTA, KUVAUS, maagisuus. ONE MORE TIME kaikki talven tunnelmat.

Nämä kiteyttävät novellin sisällön aika hyvin. Kuten yleensäkin kirjoitusprosesseissani, lopputulos vastaa suunnitelmaa ainakin kohtuullisesti. Ilmeisesti juuri talven kuvauksella herkuttelu oli minulla tavoitteena tässä novellissa. (Vaikka ei tämä ihan viimeinen Talvilaaksoon sijoittuva novelli ollutkaan kyllä.) Älä riko pintaa -kokoelmaa varten oli kasassa 5 kesänovellia ja 3 talvinovellia, selkeä epäsuhta siis, ja minun oli vähän pakkokin päästä taas takaisin Talvilaakson tunnelmiin. ”Takaisin” tarkoittaa oikeastaan paluuta niihin tunnelmiin, kun kirjoitin Mustien ruusujen maan ykkösosaa ja vasta hahmottelin Talvilaaksoa… Talviyön tarinassa pointti oli päästä kuvailemaan ikitalvea ja talvisessa metsässä vaeltelua taas kerran. Lisäksi halusin tehdä rakenteellisen kokeilun, jollaista aiemmin en ollut tehnyt. En tiedä, mistä idea oikein lähti, mutta joka tapauksessa novelliin tuli sisäkkäisiä tarinoita ja jonkinlaista metafiktiivisyyttä.

Suunnitelmasivuilta löytyy myös pätkä inspiraatiobiisin sanoista:

story of your life

time of solitude and strife

freedom of the northern road

hoping many miles to go

Kyseinen Tuomas Holopaisen mahtava biisi kertoo tietenkin oikeasti Roope Ankasta. Mutta näin sitä oudosti inspiroituu aina jostain ja yhdistää asioita omalla tavallaan. Tuota biisiä kuunnellessa on superhelppo päästä tunnelmaan ja kuvitella itsensä jonnekin kaukaiseen lumiseen maahan.

Talviyön tarinan muokkausvaiheesta muistan sen verran, että ns. sisäisten tarinoiden pituus ja kiinnostavuus mietitytti minua jonkin verran. Varmaan hiukan novelli tiivistyikin, mutta laaja ja kuvaileva se on edelleen. Suuria muutoksia ei editoinnissa tullut.

Voisi ajatella, että jos tekstin kirjoitusprosessia ei muista, niin ehkäpä juuri se teksti ei sitten ole ollut kovin tärkeä. Mutta ei, en sanoisi niin kuitenkaan. Olen saanut Talviyön tarinasta hyvää palautetta. Olen tyytyväinen valmiiseen novelliin: ainakin mielestäni se talvifiiliksen saavuttaminen onnistui ihan hyvin, ja myös rakenneratkaisun sain toteutettua. Tämä ei ole teksteistä minulle tärkein mutta tärkeä kuitenkin. Tämä oli askel siihen suuntaan, että lähdin haastamaan itseäni vielä enemmän ja kokeilemaan erilaisia ratkaisuja. Ehkä numeron 9/10 kohdalla oli jo aikakin!

On ollut tosi mielenkiintoista lukea ja kuulla arvioita novellikokoelmasta, kun osa lukijoista on pitänyt enemmän talvinovelleista ja osa enemmän kesänovelleista. Keskimäärin talvinovellit ovat niitä uudempia, joten ehkä osa lukijoista on nähnyt niissä kehitystä, osa taas ehkä pitänyt niitä turhan kikkailevina tai liikana yrittämisenä tai… mene ja tiedä. Itse asiassa aivan turhaan viittaan tässä nyt lukijoihin, koska ajatus on omani. Näissä viimeisissä talvinovelleissa näen toisaalta muutosta & kehitystä, toisaalta kikkailua ja liikaa yrittämistä. On vaikeaa yrittää kehittyä ja uudistua, edetä niin että etenisi parempaan suuntaan. Ihan ensimmäisissä kirjoittamissani novelleissa viehättää jonkinlainen aitous ja viattomuus, johon ei enää kirjoittajana oikein enää pääse, koska kaikki on väkisinkin hieman laskelmoivampaa.

En tiedä, saako kukaan tästä ajatuksesta kiinni… Ehkä lopetan tähän.

Kohta on sarja paketissa; LUPAAN kirjoittaa viimeisenkin syntytarinan ihan pian.

Jos seinät voisivat tuntea

Susiveli

Narvaranin linnut

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

 

Novellien synty #7: Susiveli

Satun luetut -kirjablogissa on ilmestynyt uusi arvio Älä riko pintaa -kokoelmasta. Suuret kiitokset sinne!

Ja tästä onkin ilo jatkaa novellien taustatarinoihin!

Toisinaan tekstin takaa löytyy hyvinkin selkeästi jokin inspiroiva lukukokemus, joka on vaikuttanut oman tekstin syntyyn. Suoranaisen pastissin tai intertekstuaalisten viittausten sijaan kyse voi olla jostain hienovaraisemmasta, tai jostain minkä huomaa vain kirjoittaja itse. Susiveli-novellista en ole saanut vielä kauhesti kommentteja, joten en osaa varmaksi sanoa, mitä lukija siinä näkee. Mutta paljastettakoon nyt, että tuon novellin takaa löytyy eräs erittäin vaikuttava lukukokemus. Yhtenä työnimenä minulla pyöri vaihtoehto Susia ja ihmisiä… Jep, nyt puhutaan John Steinbeckin klassikosta Hiiriä ja ihmisiä.

Luin sen joskus lukioikäisenä.

Itkin aivan järkyttävästi.

En halua spoilata kirjaa, jos sen juoni ei ole tuttu. Sanonpahan vain, että tässä on klassikko, jonka lukemista kannattaa kokeilla. On mahdollista, että se vaikuttaa ja koskettaa. Jopa suuresti. Ainakin omaan mieleeni romaanin loppuratkaisu on piirtynyt aika tarkkaan. Ja tämä on harvinaista, koska usein minulle jää kirjoista mieleen vain tietynlainen fiilis tai tunnelma, ei niinkään juoni / tapahtumat / yksityiskohdat. Hiiriä ja ihmisiä on jäänyt päähäni sekä tapahtumien että tunnelman kautta.

Hiiriä ja ihmisiä -kirjan ohella Susiveljeen vaikutti myös jokin uni, josta en muista enää kyllä mitään, mutta ehkä siinä vilahti kaksi veljestä ja jonkinlainen ihmissusiajatus. Talvella 2013 minulla oli kasassa 4 kesänovellia ja 2 talvinovellia, eli edelleen oli kovasti tarvetta keksiä talveen sijoitettavia tarinoita. Susijuttu sijoittui sinne mukavasti. Samalla koetin tuoda esille hiukan eri puolia Talvilaaksosta kuin Mustien ruusujen maa -sarjassa ja toisaalta myös sitoa tekstiä Mustien ruusujen maahan tuomalla esille samoja paikannimiä, eri ”rotujen” nimiä jne. Tätä tuli kyllä tehtyä Kesäsaarille sijoittuvissa novelleissakin. Halusin ehdottomasti tehdä novellit itsenäisiksi kokonaisuuksiksi, jotka eivät vaadi romaanisarjan lukemista mitenkään. Mutta jos joku lukija sattuu lukemaan näitä kaikkia, niin hän kuitenkin tunnistaisi kokonaisuuden ja ehkä joitakin hienovaraisia vihjeitä/keskustelua novellikokoelman ja sarjan välillä.  (Sanon tästä pari sanaa lisää Talviyön tarina -novellin kohdalla, jos muistan.)

Kirjoitin Susiveljen samaan aikaan, kun oli menossa trilogian kakkososan kirjoittaminen & editointi. Novelli toimi siis vaihteluna ja välipalana romaanin ohessa. Muistaakseni sen kirjoittaminen oli suhteellisen vaivatonta. Ei tuskaa ja ahdistusta, mutta ei aivan huippuhetkiäkään. Jotain siltä väliltä.

Pidän Susiveljessä nykyään siitä, että siinä on melko maltillinen ja toteava kerrontatyyli. Näkökulmahenkilö Jaani ei ehkä ole ihan niin räiskyvän tunteellinen kuin jotkut muut hahmoni, ja siksi kielikin on toteavampaa. Kokoelma tarvitsee mielestäni tämän novellin, jotta ne kielellisesti leikittelevämmät / koukeroisemmat pääsevät sitten esille.

Kustannustoimittajani piti Susiveljestä kovasti. Novelli päätyi lopulta paraatipaikalle eli aloittamaan koko kokoelman. Oikeastaan siihen ykköspaikalle oli jossain vaiheessa ehdokkaana laaja ja kielellisesti ym. koukeroisempi Unien puutarhat, mutta tuo novelli taas olisi ollut niin pitkä, että ehkä novellikokoelman aloittava lukija olisi väsähtänyt alkuunsa. Niinpä ajattelen Susiveljeä nyt tietynlaisena introna. Se on lyhyehkö ja hahmottelee Talvilaakson miljöötä, antaa tietynlaisia raameja sille mitä tulee jatkossa.

***

Goodreadsissa tykätyin sitaatti Hiiriä ja ihmisiä -romaanista näkyy olevan tämä:

“Maybe ever’body in the whole damn world is scared of each other.”

Mutta toiseksi tykätyin on ehkä mukavampi ja kertoo ystävyyden voimasta:

“I got you to look after me, and you got me to look after you, and that’s why.”

***

Aiemmat novellinsyntytarinat:

Narvaranin linnut

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

 

Novellien synty #3: Tee minulle syksy

Taas se on tulossa, syksy. Siinä missä novellikokoelmani on jaettu ns. kesänovelleihin ja talvinovelleihin, ”Tee minulle syksy” on hivenen hämäävästikin kesästä syksyyn kallellaan. Siinä toinen päähenkilöistä, Neyna, on kotoisin maasta, jossa syksy tulee joka vuosi. Hän on matkustanut ympäri Kesäsaaria (vaellushalu ja matkanteko toistuvat novelleissa usein) ja koettaa asettua aloilleen, mutta kaipaa syksyä. Tiedättehän. Syksy on muutoksen aikaa. Tunnelmallista. Se on kuoleman ja asioiden päättymisen aikaa. Mutta myös uusien alkujen ja lähtemisen aikaa. Vaikka elokuun viimeiset päivät vaikuttavat nyt jopa lupaavan aurinkoisilta, niin sieltä se syksy on ihan juuri tulossa, joten mikäpä olisi parempi hetki palata tämän novellin pariin?

Kirjoitin ”Tee minulle syksy” -novellin keväällä ja kesällä 2010. Ihan tarkassa muistissa tuo prosessi ei enää ole. Muistan ainakin, että kirjoitin novellia uudessa kämpässäni, ja välineenä oli iänkaikkisen vanha pöytäkone, jonka olin saanut äitini työpaikalta hylättyjen koneiden joukosta. Onneksi kirjoittaminen ei ole välineurheilua. Novelli oli fiiliksiltään aika hyvin jatkoa kahdelle edelliselle: kesänovelli, ja vielä edellisiä enemmän ihmissuhdenovelli. Siitä tuli yli 20-sivuinen, ja pituuden puolesta se sopi erinomaisesti erään kurssin suoritukseksi avoimen yliopiston kirjoittamisen opinnoissa. Laitoin novellin siis itsenäisen kurssin suoritukseksi, ja sain siitä mukavasti ja kattavasti palautetta (josta tosin enää en muista juuri mitään — on se jossain tuolla koneen syövereissä). Myöhemmin sama opettaja antoi minulle palautetta myös laajemmasta tekstikokoelmasta, jossa oli mukana jo iso osa Älä riko pintaa -kokoelman novelleista; sain siis hyödynnettyä avoimen opintoja kokoelman tekemisessä erittäin hyvin.

Tässä vaiheessa en kuitenkaan (vieläkään) osannut hakea palautetta muualta. Saattoi käydä jopa niin, että samalla kun vasta odotin palautetta avoimesta, lähetin jo novellin Portin kisaan. En oikein muista. Mutta Porttiin se siis meni. Olinhan aiemmin samana vuonna sijoittunut Novassa, joten jonkinlaisella aloittelijan tuurilla ja logiikalla ajattelin, että seuraavaksi tietenkin Porttiin. Ensimmäinen yritykseni Portin kisassa, ja ihme kyllä se onnistui! Tee minulle syksy sai kunniamaininnan. Harmittaa, etten päässyt muiden menojen takia osallistumaan palkintojenjakotilaisuuteen joulukuussa. (Minulla ei edelleenkään ollut mitään hajua siitä, kuinka tärkeää olisi tavata muita kirjoittajia ja verkostoitua, vaikka avoimen kursseilla olinkin muihin kirjoittajiin jo törmäillyt.) Myöhempinä vuosina on käynyt selväksi, ettei Portissa sijoittuminen todellakaan ole ihan niin helppoa.

Novellin kuvitusta Portissa 2/2011, J.Murtosaari.

Novellin kuvitusta Portissa 2/2011, J.Murtosaari.

Voin sanoa suoraan, että Tee minulle syksy EI ole oma suosikkinovellini kokoelmasta. Kokonaisuuden osana sillä on ehdottomasti paikkansa, ja yksi asia mistä nautin sitä kirjoittaessa, oli kuuman ja rehevän viidakon kuvailu mahdollisimman värikkäästi (kuvituskin ehkä kertoo jotain siitä). Myös erilaisen rakenneratkaisun kokeileminen tuolloin (vaihtelevat näkökulmat ja aikatasot) oli hyödyllistä. Mutta näin jälkeenpäin novelli ei tosiaan minulle ole se kaikkein tärkein. Ehkä hivenen liikaa ihmissuhteita ja hivenen liian vähän fantasiaa (eikä oikeastaan ollenkaan kauhua) omaan makuuni. 😀

Yksi juttu tuli vielä mieleen tästä novellista  – liittyy tarinoiden kierrätykseen. En voi paljastaa novellin loppukohtausta tässä, mutta joka tapauksessa se loppukohtaus ei alun perin ollut tarkoitettu tähän novelliin eikä näille henkilöille. Minulla oli jo joskus 15 vuotta sitten eräs laaja tarina-aihio, ja olin suunnitellut tuota kohtausta jonnekin sarjan jatko-osaan, siis ihan vain pieneksi osaksi iiiisoa tarinaa. Tuo sarja kuoli sitten omaan mahdottomuuteensa, mutta olen säästänyt ja kierrättänyt sieltä monenlaista… Ja koko Tee minulle syksy -novelli itse asiassa syntyi tuon yhden vanhan, käyttämättömän idean ympärille.

Mikään kirjoittaminen ei ole ”turhaa”, mm. siksi, että julkaisemattomia tekstejä voi pilkkoa osiin ja kierrättää ja käyttää muualla. Eikä kirjoittaja minun kokemukseni mukaan tarvitsee miljoonia ideoita. Olen kirjoittanut paljon ihan vain kierrättämällä vanhoja, ottamalla käyttämättömiä elementtejä sieltä täältä. Ja yksi perusidea tai alkukuva riittää yllättävän pitkälle, kun sen antaa muhia ja kasvaa ja antaa muiden pienten ideoiden tarttua siihen.

Siinäpä kaikki, mitä minulla on sanottavaa Tee minulle syksystä! Aiemmin sarjassa olen kirjoittanut näistä:

Älä riko pintaa

Kulkija

***

Ensimmäisiä arvioita ja kommentteja kokoelmasta on vähitellen alkanut tulla. Dysphoria-blogissa tykättiin kokoelmasta! Erityisesti minua ilahdutti kommentti henkilöhahmoista, koska olen aina ollut jotenkin juonivetoinen kirjoittaja ja henkilöiden luominen ”väkisin” on vaikeaa, henkilöt joko onnistuvat tai eivät. ”Novellien henkilöhahmot ovat uskottavia, miellyttäviä ja miljöön kuvaus uskomattoman kaunista ja elävää. ” Oooh! Kiitos bloggaajalle!

Novellien synty #2: Älä riko pintaa

Hitaasti mutta varmasti sarja etenee! Novellien synty -sarjassa käyn läpi Älä riko pintaa -novellikokoelman tekstien syntytarinoita. Järjestyksessä vanhimmasta uusimpaan. Kakkosena listalla on kokoelman niminovelli, joka on minulle monella tavalla tärkeä. Se oli ihan ensimmäinen julkaistu novellini. Se on myös ensimmäinen ja ainoa, joka on päässyt Atorox top 10:een. Paras novellini, siis?? Jollakin mittapuulla kai.

Kirjoitin novellin talvella 2010, ja sillä oli selkeä päämäärä: osallistuminen Nova-kilpailuun. Olen siis yksi monista spefikirjoittajista, joille juuri aloitteleville kirjoittajille suunnattu Nova on ollut tosi tärkeä ponnahduslauta. Novassa tekstien teema on täysin vapaa, joten idea novelliin piti olla omasta takaa. Minulla oli jo jonkin aikaa pyörinyt mielessä epämääräinen (romaani?)-idea. Siinä oli vaaleahiuksinen tyttö aikuisuuden kynnyksellä. Aiheena jollain tapaa seksuaalisuuden herääminen. Romaanin sijasta lähdin tekemään novellia tuon alkukuvan perusteella, ja aika nopeasti mukaan tuli myös tytön identtinen kaksonen.

Yhdeksi elementiksi novelliin tuli runo tai laulu, jonka säkeitä laitoin tarinan väliin. Runo helpotti novellin rakenteen hahmottelua. Ja näiden elementtien lisäksi novelliin tuli myös jotain omasta elämästäni. Sen enempää nyt menemättä henkilökohtaisiin juttuihin, voin sanoa että alkuvuosi 2010 oli minulla isojen muutosten aikaa. Sellaista aikaa elämässä, kun tietyt palaset hajoavat ja täytyy järjestellä uusiksi. Älä riko pintaa -novelliin tuli ehkä aika paljon tunnetta omasta elämästäni (suuresti etäännytettynä ja muutettuna, mutta kuitenkin).  En tiedä – ehkä juuri siksi siitä sitten tuli niin onnistunut…?

Kirjoitin tunteella. En laskelmoinut enkä odottanut mainetta ja kunniaa.

Sitten tulikin mahtava yllätys: sijoittuminen Novassa heti ensimmäisellä yrittämällä! Olin häkeltynyt ja iloinen, mutta valitettavasti en kesätöiden takia päässyt osallistumaan Novan palkintojenjakoon & keskustelutilaisuuteen Jyväskylän Finnconissa. Siihen aikaan en vielä tiennyt, kuinka mukavia tilaisuuksia tuollaiset ovat ja miten minulla olisi ollut mahdollisuus tavata muita spefikirjoittajia. Niinpä menin Finnconiin vasta seuraavana päivänä, olin siellä lähes koko ajan yksin ja vähän pihalla, ensimmäinen käyntini conissa siis.

Älä riko pintaa sijoittui Novassa neljänneksi, ja sitten se julkaistiin Spin-lehdessä 3/2010. Olipa aika hienoa katsella omaa tekstiä lehden sivuilla. Ja seuraavana kesänä seuraavassa Finnconissa tuli vielä isompi yllätys (joskin en silloin tajunnut, kuinka iso juttu Atorox oli): kuudes sija Atorox-äänestyksessä. Anne Leinonen voitti. Muistan seisseeni hölmistyneenä palkintojenjakorivissä. En tuntenut ketään.

Sen jälkeen en sitten tosiaan Atorox-kymppiin ole päässyt, vaikka useita uusia julkaisuja on tullutkin. Toisiaan tästä voi tulla mieleen ikävä ajatus: huononenko vain koko ajan? Oliko Älä riko pintaa aloittelijan tuuria vai tuliko siitä hyvä novelli siksi, että en yrittänyt liikaa (toisin kuin nykyään???). En silti oikeasti ajattele näin, en siis usko että kaikki loput novellini olisivat huonompia. Uskon että olen yrittänyt aina tavoitella jotain uutta ja erilaista ja olen yrittänyt haastaa itseäni kirjoittamaan jotain vielä vaikeampaa, pois mukavuusalueeltakin. Kilpailuissa ym. menestyminen on aina niin monesta asiasta kiinni, ylipäätään tuntuu ankealta kilpailla muita tekstejä vastaan, ja taso on KOVA. Näin olen lohduttanut itseäni.

Älä riko pintaa oli minulla alun perin kokoelman aloittavana novellina, mutta kustannustoimittajan ehdotuksesta päädyin vaihtamaan järjestystä (ensin ”kesänovellit” olivat alussa ja ”talvinovellit” lopussa, mutta päädyttiin päinvastaiseen järjestykseen). Ehkä, jos novelli olisi vielä aloittanut kokoelman, se olisi kaiken kaikkiaan painottunut yksittäisenä tekstinä liikaa — se kun on myös niminovelli ja pari runon säettä siitä on takakannessa. Ja sitten vielä tiettyjä kansikuvan elementtejä… Mutta eipäs spoilata nyt!

Jos joku on lukenut näitä novelleja, niin olisi aivan supermahtavaa saada kommentteja vaikkapa näiden syntytarinoiden kommentteihin! Tiedättekö sen tunteen kun janoaa arvosteluja uudesta julkaisusta??? Arvostan TODELLA paljon jokaista vaikka pientäkin arviota tai tähditystä Goodreadsissa tai Risingshadow’ssa tai muualla. Oih. 🙂

Kesällä kelpaa kirjoitella goottijuttuja

…Eikö vain? Etenkin sateiset päivät ja kesämyrskyt soveltuvat tähän tarkoitukseen erinomaisesti.

***

Vaskikirjat hakee kirjoittajia uusien goottilaisten novellien antologiaan. Goottifiktio on erityisen hyvin edustettuna angloamerikkalaisessa kirjallisuudessa, mutta epäilemättä myös suomalaiset spefikirjoittajat hallitsevat synkän romantiikan fantasian, kauhun tai maagisen realismin sävyillä.

Antologiaan halutaan siis novelleja, jotka kunnioittavat gotiikan kirjallisia perinteitä. Tyypillisesti goottinovellien ympäristönä on synkkä linna, kartano tai muu eristäytynyt, syrjäinen paikka. Goottifiktiossa on lukuisia ikonisia hahmoja, kuten Dracula, Dorian Gray, Heathcliff, Frankensteinin hirviö, Jane Eyre, Oopperan kummitus, Tri Jekyll sivupersoonineen jne. Perinteisiin ei kuitenkaan tarvitse kahliutua, ja kirjoittajilta toivotaan monipuolisesti näkökulmia goottiteemaan. Ihanan lurjuksen, dekadentin byronilaisen sankarin ei tarvitse olla mies, ja tapahtumapaikkana voi yhtä hyvin olla Kainuun tai Pohjois-Karjalan korvet kuin Englannin nummet tai Yhdysvaltojen syvä etelä. Novelli voi sijoittua myös nykyaikaan ja vaikkapa synkkään urbaaniin miljööseen.

Novelleja voi lähettää Vaskikirjoille sähköpostitse osoitteeseen info@vaskikirjat.fi 31.10.2016 mennessä. Samasta osoitteesta voi myös tiedustella lisätietoja. Novellien pituudeksi toivotaan 10–20 liuskaa, mutta tässä voidaan joustaa. Novellien valinnan jälkeen niitä työstetään eteenpäin, ja kirja julkaistaan 2017 syksyllä. Julkaistavista novelleista maksetaan 50 euron palkkio. Kirjan toimittaa Katri Alatalo yhteistyössä Vaskikirjojen kanssa.

Tätä kutsua saa mielellään jakaa eteenpäin.

Älä riko pintaa

älärikopintaa 02

Kansi: Jarno Kantelinen

älä riko pintaa

älä astu hopeiseen virtaan

Kirkas vedenpinta piilottelee suvun synkkää salaisuutta. Tyttö koettaa irtautua ylisuojelevasta isästään, mutta isä pelkää tytön hukkuvan uniin äitinsä tavoin. Orpopoika huolehtii veljestään, jonka erilaisuutta pieni kyläyhteisö ei hyväksy. Nuori mies rakentaa kaunista seikkailujen laivaa, mutta onko sen köydet sittenkin punottu aaveiden hiuksista?

Katri Alatalon kauhusävyiset fantasianovellit vievät lukijansa pohjoiseen Talvilaaksoon ja kaukaisille Kesäsaarille. Novellit sijoittuvat Mustien ruusujen maa -romaanitrilogiasta tuttuun maailmaan, mutta ne ovat itsenäisiä kertomuksia. Tarinat kertovat perheestä, aikuistumisesta, lähtemisestä ja matkanteosta. Kuolema koskettaa monia tarinoiden henkilöitä, ja jokaisen on valittava oma tapansa suhtautua asiaan: toiset surevat, toiset vastustavat, ja joku odottaa kuolemaa luokseen kuin vanhaa ystävää.

Novelleista viisi on julkaistu aiemmin, mutta kirja tarjoaa lisäksi viisi uutta mukaansatempaavaa tarinaa!


I OSA (KERRON TEILLE TARINAN TALVESTA)

Susiveli

Unien puutarhat

Ei poikasi ole kuollut

Narvaranin linnut

Talviyön tarina


II OSA (SIELLÄ MISSÄ PUUT KASVAVAT JOESTA)

Älä riko pintaa

Kulkija

Tee minulle syksy

Jos seinät voisivat tuntea

Rubiinilaiva

***

Eipä tässä muuta!! Tarkistelen parhaillaan taittoversiota…. Kirja tulee kesäkuussa!

Kirjallisuusfestareilla Ruotsissa

Näin se kevät etenee. Jostain mystisestä syystä viime vuosina eräs asia on toistunut aina maaliskuun tienoilla: matka Ruotsiin. Outoa. Joka kerta syy ja matkaseura on ollut erilainen, mutta jotenkin ihmeellisesti Ruotsin-reissusta on tullut melkeinpä jokakeväinen perinne. (Yksi syistä on ollut se, että pikkusiskoni opiskelee Göteborgissa. Siellä pari vuotta sitten ihastelin mm. scifi- ja fantasiakirjakaupppaa.) Vuosi 2016 jatkoi tutuksi käynyttä sarjaa, ja tällä kertaa vuorossa oli hyvinkin uusi ja opettavainen elämys. 17.-20.3. vietin Uumajan kirjallisuusfestareilla eli Littfesteillä. Matkaseurana olivat runoilija AP Kivinen ja runoilija, läänintaiteilija Vesa Lahti. Ja miten ihmeessä päädyin mukaan tällaiselle reissulle? Yhdistystoiminnan ansioksi tämä täytyy laittaa. Reissun mahdollistivat Keski-Suomen Kirjailijat ja Keski-Suomen Taike yhteistyössä.

Näistä maisemista voisi saada Talvilaaksoon uusia virikkeitä...

Näistä maisemista voisi saada Talvilaaksoon uusia virikkeitä…

Matkan ensimmäinen elämys oli herääminen kolmen jälkeen aamulla (työntäyteisen alkuviikon jälkeen). Matka Vaasaan oli jokseenkin puuduttava, mutta päivän kirkastuessa ja kahviannosten hiljalleen vaikuttaessa homma alkoi kääntyä voiton puolelle. Matkustin ensimmäistä kertaa elämässäni lautalla Vaasasta Uumajaan. Fiilis oli aivan erilainen kuin etelämmässä Tukholman-risteilyillä, kai siksi että päivä sattui olemaan aivan upea ja rannikon lähellä lautta tunkeutui mahtavan jäätikön läpi. Aikamoiset maisemat oli: sinistä taivasta, valkoista jäätä, tummansinistä merta. Tuuli kylmästi. Hienosta kelistä huolimatta vietin 99 % ajasta sisätiloissa ja otin ns. työt esille. Minulla oli nimittäin mukana 505-liuskainen KK:n kässäri ja tavoitteena lukea se tauon jälkeen läpi.

Saavuimme kohteeseen torstaina päivällä. Hotellihuoneessa törmäsin hauskaan ideaan: omat käsipainot huoneessa ja vielä treeni-DVD! Jos kynnys lähteä hotellin kuntosalille on iso, niin kynnys näiden käyttämiseen on jo pienempi. Arvatkaa, montako kertaa reenasin 4 päivän aikana…. No ihan hiukan, edes muodon vuoksi, viimeisen päivän aamuna.

20160317_133022.jpg

Uumaja vaikutti heti sympaattiselta, melko pieneltä ja helposti hallittavalta kaupungilta. Uumaja on väkiluvultaan pienempi kuin Jyväskylä. Mm. siksi meitä hämmästyttikin suuresti heti alusta lähtien, kuinka ihmeessä tähän pieneen pohjoiseen kaupunkiin on saatu järjestettyä niin iso ja toimiva kirjallisuusfestivaali. Ihan oikeasti, nyt tässä on taas jotain mystistä, mutta kyllä vain naapurimaa on monessa asiassa meitä edellä. Siinä missä Suomessa ajatellaan, että ääh ei tämä ikinä voisi toimia, Ruotsissa se toimii jo.

Littfestillä on neljän päivän aikana runsaasti ohjelmaa niin päivällä kuin illallakin. Vieraita saapuu runsaasti kotimaasta ja ulkomailta. Ohjelmassa oli monipuolisesti paneelikeskusteluja, haastatteluja, kirjajulkkareita ym. Monella tapaa tapahtuma muistutti minua Finnconista, mutta festareille ei ollut vapaa pääsy vaan liput — ja ne liput oli loppuunmyyty jo ennen festareiden alkua! Päärakennuksen aulassa oli tussitaulu, johon saattoi ilmoittautua halukkaaksi lippujen ostajaksi tai myyjäksi. Tästä tuli heti fiilis, kuin olisimme saapuneet isompaankin rockkonserttiin. Tapahtumapaikka oli aivan keskustan ytimessä, suurin sali on teatterin ISO pääsali, ja paikalla oli hyvin väkeä nuorista aikuisista eläkeikäisiin. Iltaisin järjestettiin ohjelmaa monessa paikassa, ja väki jaksoi silloinkin tulla kuuntelemaan paneelikeskusteluja / esiintymisiä, ja luonnollisesti iltaohjelman ohessa sai myös nauttia viiniä/olutta/siideriä ja ottaa rennommin. Järjestäjät olivat nuoria ja aktiivisia, kaikki pelasi eikä meidän esiintyjinä tarvinnut stressata mistään.

Yksi pieni yksityiskohta kirjakahvilan sisustuksesta.

Yksi pieni yksityiskohta kirjakahvilan sisustuksesta.

Ihastuimme Uumajassa mm. Bokcafe Pilgataniin, ihan oikeaan kirjakahvilaan, jollaisesta esimerkiksi Jyväskylässä saa vain haaveilla. Paikka oli hieman Tampereen Tulenkantajien kirjakaupan tapainen, mutta esiintymistilaa oli enemmän. Kirjakahvilasta sai kirjoja (Huom! Ihan oikeasti! Suomessa ”Kirjakahvila” varmaan tarkoittaisi kahvilaa, jonka takaosassa myytäisiin koriste-esineitä ja kynttilöitä ja takahuoneesta löytyisi laatikollinen Kaari Utriota tjsp.),  ja samoin tarjolla oli kahvia, lounasta, viiniä ja olutta. Sama tila muotoutui päivällä lounaskahvilaksi ja illalla esiintymispaikaksi esim. runoklubille.

Tove Jansson oli hyvin edustettuna Bokcafen lasten- ja nuortenkirjallisuushuoneessa. Täältä löytyi myös fantasiahylly -- aikuisten puolella en sellaista onnistunut huomaamaan...

Tove Jansson oli hyvin edustettuna Bokcafen lasten- ja nuortenkirjallisuushuoneessa. Täältä löytyi myös fantasiahylly — aikuisten puolella en sellaista onnistunut huomaamaan…

 

AP Kivinen tarttui tilaisuuteen ja esiintyi open micissä heti torstai-iltana Bokcafessa.

AP Kivinen tarttui tilaisuuteen ja esiintyi open micissä heti torstai-iltana Bokcafessa.

Reissu Littfesteille oli siksikin opettavainen, että juuri edellisenä viikonloppuna olin ollut käymässä Jyväskylän kirjamessuilla. Suunnilleen samankokoinen kaupunki (Uumaja pienempi ja pohjoisempi), iso maksullinen tapahtuma, jonka keskipisteessä olivat kirjat… Ja verrattuna toisiinsa nämä tapahtumat olivat kuin yö ja päivä! Jyväskylän messuilla, valitettavasti, olisi kävijämäärissä toivomisen varaa (tämä perustuu mutu-tuntumaan messujen lauantaipäivältä), samoin kustantamoiden ja kirjailijoiden osallistumisessa messuille. Jyväskylän messuilla esimerkiksi paikallista Suomalaista kirjakauppaa ei näkynyt, mutta 2 euron alelaari-osasto toimi vetonaulana. Kirjamessuilla yritetään myydä, mutta jostain syystä porukkaa ei tule paljoa paikalle tai jos tuleekin, pahimmat jonot syntyvät viini- ja juustokojuille.

Littfesteillä taas selvästikään ideana ei ollut myydä – ei ainakaan suoraan ja paljon. Tapahtumassa ihan oikeasti kirjallisuuskeskustelut ja esiintymiset olivat pääroolissa, ja ihmiset tulivat (ilmeisesti?) paikalle hyvän ohjelman ja tunnelman vuoksi. Ehkä sitä kautta epäsuorasti kiinnostutaan myös kirjoista lisää ja ostetaan sitten myöhemmin..? Myyntipöytiäkin tapahtumassa oli, mutta yllättävän maltillisesti. Vähemmän kuin esimerkiksi Finnconissa (missä mielestäni myyntipöytiä ei suinkaan ole liikaa eikä myyminen ole mitenkään ahdistavaa). Littfesteillä jostain syystä myyntipöydät olivat jopa hieman ”piilossa” eli vasta rakennuksen toisessa kerroksessa, ei heti ensimmäisenä aulassa. (Äh ”piilossa” on kuitenkin väärä sana, pöytien ohi kuitenkin mentiin siihen isoimpaan saliin.) Pöydät olivat ilmeisesti esiintyjien myyntipöytiä: pieniä ja yksittäisiä, ja niissä myytiin esimerkiksi muutamia tiettyjä kirjoja, koruja, muistikirjoja tms. Tämä ei siis ollut mikään isojen kustantamojen tai alekirjakauppojen kauppabasaari.

Mistä festari sitten saa rahansa, miten homma pyörii? Ilmeisesti tapahtuma saa hyvin tukia, myös EU:lta. Littfest on aloittanut toimintansa 10 vuotta sitten pienenä tapahtumana, ja se on kasvanut siitä. Vaikuttaa siis siltä, että järjestäjillä on ollut toisaalta malttia aloittaa pienestä, toisaalta kunnianhimoa rakentaa aina isompaa.

Oma heräteostokseni ja matkamuistoni oli kaulakoru. Tässä kaksi vinkkiä projekti C:n sisällöistä: skottiruudut ja "Warrior" :D :D

Oma heräteostokseni ja matkamuistoni oli kaulakoru. Tässä kaksi vinkkiä projekti C:n sisällöistä: skottiruudut ja ”Warrior” 😀 😀

Mihin päivät Littfesteillä sitten hurahtivat, paitsi ihmetellessä festarien meininkiä ja homman toimivuutta? No, pakko myöntää, että yllättävän suureksi osaksi hotellihuoneessa. Kellään meistä ei ollut intoa juosta minuuttiaikataululla ohjelmanumerosta toiseen, joten otimme rennosti, ja koska hotelli sijaitsi kivenheiton päässä ja matkat joka paikkaan olivat lyhyitä, ehdimme levätä hyvin. Onneksi olin ottanut KK:n kässärin mukaan, koska aikaa tosiaan oli sen verran, että sain sen luettua – viimeiset luvut paluumatkalla Vaasan-lautalla. Oli yllättävän mukavaa uppoutua KK:n maailmaan tauon jälkeen – etenkin saamieni positiivisten kommenttien jälkeen! Lisäksi kävimme seuraamassa lähinnä iltaohjelmia, söimme hyvin ja valmistelimme lauantain esiintymistämme, johon kuitenkin liittyi tiettyä extrajännitystä. Paneelikeskustelumme aihe oli ”Polarnatten – Skrivkramp och Inspiration”, ja EI, emme puhuneet ruotsiksi. Kielenä oli englanti, mutta minulle tämä oli ensimmäinen kerta kun olin tällaisessa mukana englanniksi (ja luin tekstiäni englanniksi!!), joten tarpeeksi jännitystä tuli jo siitä.

Oman hotellihuoneen rauha, lasi viiniä ja kässäri. AH! Joskus kirjailijan elämä on juuri näin täydellistä.

Oman hotellihuoneen rauha, lasi viiniä ja kässäri. AH! Joskus kirjailijan elämä on juuri näin täydellistä.

Perjantaina teimme inspiraatioretken paikalliseen ”Kuvamuseoon” (Bildmuseet) Itse museorakennus ja siellä liikkuminen oli jo pieni elämys: ensin kiipesimme ylös kuudenteen kerrokseen, josta oli upeat näkymät joelle ja kaupunkiin (jälleen yksi upea päivä), ja sitten laskeuduimme vähitellen, ja jokaisessa kerroksessa oli erilainen taidenäyttely. Perinteisiä valokuvia ei juurikaan löydetty, mutta mm. kaikenlaisia valoinstallaatioita kylläkin, samoin upeita kuvia juuri palkitusta ruotsalaisesta lasten kuvakirjasta. Ehkä eniten innostuin Nisrine Boukharis -nimisen taiteilijan koostamasta huoneesta, jossa lojui lattialla lyhyitä runonpätkiä aiheesta ”Wanderism”. Näistä sai esimerkiksi etsiä ja järjestellä itselleen sopivan runon. Aihe inspiroi ja sopi senhetkiseen mielentilaan ja viikonlopun teemoihin: kirjoittaminen, vaeltaminen, matkustelu. Tällaisen runon sieltä kokosin:

20160318_115135.jpg

The wanderer is

someone who is walking

awake and asleep

discovering and

creating things,

Being a wanderer means being lonely,

existing in all lost words and

he is not following

anyone or anything.

Hmph, tuohon loppuun en ole ihan tyytyväinen. Oli vaikeaa löytää loppulausetta and-sanan jälkeen.

Lauantaipäivä koitti, esiintymisemme tuli eteen ja meni kai ihan mallikkaasti. Kerroimme hieman itsestämme, omasta kirjoittamisestamme ja kirjailijaelämästä Jyväskylässä. Kerroin Talvilaaksosta/Kesäsaarista ja siitä, miten olen ottanut virikkeitä fantasiamaailmaan näistä meidän pohjoisista vuodenajoistamme. Sitten luin katkelman ”talvinovellista” Narvaranin linnut, joka on tulossa ensi syksynä julkaistavaan kokoelmaan. Tuntui yllättävän kivalta päästä lukemaan pieni pätkä novellista yleisön edessä, ja jopa englanti-osuus siinä oli ihan ok lopulta. Muutama kappale Narvaranin linnuista tuntui jopa ihan luontevalta englanniksi… Mutta silti olen tosi, tosi kaukana siitä, että kääntäisin kokonaisen novellin englanniksi tai kirjoittaisin englanniksi.

Todistetusti esiinnyimme siellä  ja yleisöäkin oli vähintään yksi. :D Kuva: Vesa Lahti.

Todistetusti esiinnyimme siellä ja yleisöäkin oli vähintään kaksi. 😀 Kuva: Vesa Lahti.

Kun esiintyminen oli hoidettu, vaihdoimme vapaalle. Lauantai-iltana Littfesteillä löytyi ohjelmaa moneen makuun. Ajauduimme jälleen jo tutuksi tulleeseen kirjakahvilaan, missä kuuntelin mielenkiinnolla mm. slovenialaisen kirjailijan kokemuksia kotimaansa kirjapiireistä. Sloveniassa väkeä on vielä vähemmän kuin Suomessa, kielialue vielä pienempi, mutta kirjoittajia ja kirjoja kyllä riittää. Suurin osa on omakustanteita, jotka eivät löydä lukijoita — ja apurahoja on, mutta ne menevät enemmän vanhoille konkareille (vaikka eivät olisi tehneet aikoihin mitään uutta) kuin uusille tekijöille, jotka oikeasti olisivat tekemässä jotain nyt. Tämän verran ymmärsin — ja sitten vähitellen alkoi kieliähky iskeä, samoin kummallinen väsymys, joka oli varjostanut reissua vaikka puolet ajasta OLIN vain levännyt enkä ollut hössöttänyt tapahtumien seuraamisen kanssa. Aivokapasiteettia vieraskielisten runojen tai paneelikeskustelujen kuuntelemiseen ei todellakaan enää ollut.

Ilta huipentuikin meidän osaltamme tapahtumaan, joka ei ollut mitenkään Littfestiin kytköksissä. Hotellimme nurkilla sattui nimittäin olemaan myös kitaramuseo ja siellä sattui olemaan aika kiva baari ja illalla esiintymässä Neil Young -tribuuttibändi. Ei minulle tutuin artisti todellakaan, mutta kyllä näitä covereita kuunteli enemmän kuin mielellään.

20160319_234327.jpg

Tyypit vetivät sen oloisesti, että tunsivat Neil Youngin tuotannon läpikotaisin ja olivat sitä muutaman kerran reenanneetkin. Tunnelma oli kohdillaan, tämä oli oikeaa rokkia, jotenkin tosi aitoa musiikkia. Jep, se sana ehkä kuvaisi parhaiten: aito. Mieleen jäi useampi kuin yksi korvamato, ja näihin biiseihin voisi palata toistekin. Tästä biisistä bändi soitti muistaakseni sellaisen menevämmän version:

Huh, siinäpä tämä reissuraportti kokonaisuudessaan. Sunnuntaina oli jäljellä enää herätys (EI aikainen), viimeinen aamupala (liikaa makeaa) ja paluumatka (KK:n viimeiset sivut). Mietittävää ja pureskeltavaa riitti kotimatkallekin. Kuka järjestäisi jotain tällaista Suomeenkin? Ja jos järjestäisi, niin tärkeää olisi saada ns. pienet piirit kokoontumaan yhteen ja tekemään yhteistyötä. Finncon on meillä iso hieno tapahtuma, ja vähän samaan tyyliin voisi olla jotain myös valtavirran puolella ja ”kaikille”. Uumajan esimerkki on myös erinomainen muistutus siitä, että juna (tai bussi, tai lautta) kulkee ihan yhtä hyvin etelästä pohjoiseen kuin toisinkin päin. Suomessakaan kirjallisuusfestareiden ei siis tarvitsisi sijaita automaattisesti Helsingissä!

Jos kansainväliset kuviot/esiintymiset kiinnostavat, niin Uumajan Littfestiä voin kyllä suositella lämpimästi kaikille.

Lämmin kiitos matkaseuralle, KS Kirjailijoille sekä paikalliselle Taikelle.

 

10 vaikuttavinta: Missä junat kääntyvät

Olipa hyvä, että vuoden alussa asetin itselleni ainakin yhden blogitavoitteen: kirjoittaa postaus kymmenestä vaikuttavimmasta kirjasta. En halua tämän blogin näivettyvän ihan täysin (ajoittaisesta kiireestä huolimatta), joten tuo tavoite pakottaa kirjoittamaan sentään hiukan. Nyt ollaan loppusuoralla. Toiseksi viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä, listalla esittelen tärkeän ensikosketukseni suomikummaan ja suomalaisiin spefinovelleihin. Kyseessä on Pasi Ilmari Jääskeläisen novellikokoelma Missä junat kääntyvät (2000).

wpid-20141109_134533.jpg

Oman kappaleeni löysin viime kesänä Finnconista. Tämä taitaa olla aika lailla loppuunmyyty.

En muista tarkalleen, milloin tartuin tähän kokoelmaan. Se oli joskus alle 10 vuotta sitten, kun aloin tosissani kiinnostua spekulatiivisesta fiktiosta ja fantasia oli vienyt minut mennessään (ja olin opiskelija, jolla oli aikaa lukea). Olin kuullut Jääskeläisestä ja/tai tästä kokoelmasta jotain, ja etsin sen käsiini kirjastosta. Muistaakseni tämä oli tosiaan ensimmäinen kerta, kun varsinaisesti luin kotimaisia spefinovelleja. Vasta myöhemmin tuli sitten alan lehtien lukeminen ja muiden kirjailijoiden novellien lukeminen (Anne Leinonen, Tiina Raevaara, Johanna Sinisalo…). Totta kai nämä muutkin lukemani kotimaiset spefinovellikokoelmat ovat olleet minulle todella merkittäviä. Ne antoivat aloittelevalle kirjoittajalle hiukan hajua siitä, millaista spefiä Suomessa kirjoitetaan ja kuinka paljon ja laadukasta novellistiikkaa Suomesta tosiaan löytyy. Mutta ensikosketus tähän novellimaailmaan sattui olemaan Jääskeläisen kokoelma, ja se oli kyllä ihan nappivalinta.

Heti ensimmäinen pitkä novelli, kokoelman niminovelli Missä junat kääntyvät, vei minut mukanaan. Novelli muuttui loppua kohti aina vain oudommaksi, idea oli todella persoonallinen ja yllättävä. Pitkässä novellissa oli tilaa rakentaa kokonainen kiehtova mysteeri. Itse olin aiemmin kirjoittanut lähinnä romaanikäsikirjoituksia (Öhöm. Tai jotain sen suuntaisia räpellyksiä), olin ajatellut itseäni pitkien juonellisten tarinoiden kirjoittajana, enkä kokenut lyhyttä novellimittaa itselleni ominaisena. Vähitellen, luettuani juuri nämä Jääskeläisen novellit ja sitten muita, aloin itsekin kunnolla kiinnostua novellien kirjoittamisesta ja löysin itsestäni novellistin.

Kokoelma ei todellakaan huonontunut ensimmäisen novellin jälkeen. Novelli novellilta uppouduin syvemmälle outoihin tarinoihin, joissa oli usein jotain (hyvällä tavalla) häiritsevää, joka jäi mietityttämään. Jääskeläisen tekstit eivät todellakaan ole mitään helppoa, valmiiksi pureskeltua luettavaa. Välillä niitä lukiessa aivot menevät solmuun, mutta ainakin ne tarjoavat haastetta. Tarinat huokuvat kummallisuuksia ja ihmeen tuntua. Jos tahtoo tutustua suomikumman mahdollisuuksiin, Jääskeläisen tuotanto on tosiaankin hyvä paikka aloittaa.

Suomikumma-pohdiskeluni jatkuivat kesällä 2010, kun ensimmäistä kertaa vierailin Finnconissa (kyllä, siitä on vasta niin vähän aikaa…) Con oli täällä Jyväskylässä, mikä madalsi kynnystäni lähteä paikan päälle. En tuntenut ketään ja hortoilin paikan päällä jonkin aikaa, mutta silti tunsin epämääräisellä tavalla kuuluvani joukkoon… Kävin kuuntelemassa paneelin, jossa Jääskeläinen, Tiina Raevaara, J. Pekka Mäkelä ja J-P Koskinen puhuivat reaalifantasiasta. Oli kiinnostavaa kuulla kirjailijoiden näkemyksiä genreistä ja kuulla hiukan myös heidän kirjoitusprosesseistaan. Mahtavaa myös huomata, että vaikka tuolloin osa panelisteista oli minulle hyvinkin tuntemattomia, tähän päivään mennessä olen lukenut jokaiselta vähintään yhden teoksen. Näin tutkimusretkeni kotimaiseen spefiin on siis jatkunut, mutta ei suinkaan loppunut…

Jääskeläiseltä olen lukenut myös romaanit Lumikko ja yhdeksän muuta sekä Harjukaupungin salakäytävät, joista pidin kovasti. Uusin romaani, Sielut kulkevat sateessa, on vielä lukematta. Missä junat kääntyvät -kokoelman pohjalta taas on tehty uudistettu ja muokattu versio, Taivaalta pudonnut eläintarha, joka odottelee hyllyssäni. Sattumoisin olen kuitenkin lukenut tuosta uudesta teoksesta jo joitakin osia: sen esipuhe on aivan mahtava (Lukekaa!!! Ei se oikeastaan ole esipuhe vaan novelli.) ja Morfeuksen kolikot -nimistä novellia olen käyttänyt useasti opetusmateriaalina. Ehkä vielä jonain päivänä luen kyseisen kokoelman kokonaan, mutta sitä ennen pitäisi kyllä lukea uudestaan Missä junat kääntyvät, koska haluaisin tarkastella novelleihin tehtyjä muutoksia.

Tätä nykyä Jääskeläisen tekstit valloittavat jo maailmaa, eikä ole ihme, että finnish weirdistä on innostuttu maamme rajojen ulkopuolellakin.

Siinäpä se, ja nyt enää yksi kirja puuttuu top 10 -listaltani. Mikä se onkaan??? Vastaus hykerryttävän jännittävään kysymykseen selviää vielä ennen joulua…

Listalla aiemmin:

Sirkka Turkka: Tule takaisin pikku Sheba

George R. R. Martin: Tulen ja jään laulu

Rudyard Kipling: Kim

Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat

Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala

J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta

Victor Hugo: Kurjat

Väinö Linna: Tuntematon sotilas

 

Näkökulmatekniikan harjoittelua

Mustien ruusujen maa kertoo hyvin tiiviisti yhden päähenkilön seikkailuista. Olen kirjoittanut tekstin hänkertojaa käyttäen, niin että näkökulma on kuitenkin koko ajan päähenkilössä eli asiat nähdään hänen kauttaan. Kirjoitusprosessiin tämä vaikutti myös niin, että tulin kirjoittaneeksi koko homman kronologisessa järjestyksessä alusta alkaen: se tuntui luontevalta, kun seurasin tapahtumia aina tämän yhden hahmon näkökulmasta. Mutta itse asiassa tämä ei ole aiemmin ollut minulle se kaikkein omin tapa kirjoittaa. Olen pitänyt paljon myös näkökulmatekniikasta, jossa useiden hahmojen näkökulmat vuorottelevat (yleensä hän-muodossa, koska siihen vain olen tottuneempi) ja olen kirjoittanut tekstin pätkissä sieltä täältä. Nyt tekee mieli taas palata tähän tyyliin, ja olen viimeisten kuukausien aikana hyvin hitaasti kirjoittanut erästä novellia, jossa on peräti viisi eri näkökulmaa. Itseäni haastaen valitsin tähän vielä minä-muodon.

Ja että tämä voikin olla välillä vaikeaa…

Näkökulmatekniikassa olisi todella tärkeää, että jokainen näkökulmahenkilö erottuu omanlaisenaan hahmona ja että jokaisesta tulee kokonainen ja uskottava. Tämä taas vaatii enemmän taustatyötä, hahmojen kehittelyä ja kypsyttelyä kuin sellainen tarina, jossa selkeästi yksi henkilö on keskiössä. Huomaan, että olen ehkä alkanut kirjoittaa novelliani liian aikaisin, ilman että ehdin kunnolla tutustua hahmoihini. No, toivottavasti tutustun heihin matkan varrella ja voin sitten muokkausvaiheessa tuoda heidän persooniaan paremmin esiin. Nyt tuntuu, että eri näkökulmat kuulostavat liikaa samalta ja sekoittuvat. Miten tästä ongelmasta pääsisi eroon? Ehkä täytyisi vain luonnostella vielä lisää, kirjoittaa mahdollisimman paljon jokaisen hahmon äänellä, kunnes se ääni alkaisi löytyä… Mutta hankalalta ja työläältä tämä tuntuu.

Tänä vuonna ilmestyneessä Jota Viimatar etsii -novellissa minulla oli alun perin kaksi näkökulmahenkilöä. Saamani palautteen innoittaman kuitenkin muutin koko homman vain toisen henkilön näkökulmaan, mikä tapahtui yllättävän helposti ja kivuttomasti. Tuo tarina oli sittenkin tarkoitettu kerrottavaksi vain toisen näkökulmasta, ja kahden näkökulman yrittäminen oli tehnyt siitä väkinäisen tuntuisen.

Tässä uudessa projektissa haluaisin kuitenkin säilyttää eri näkökulmat. Alusta asti olen ajatellut novellin rakentuvan juuri näin. Mistä tietää, että novelliin sopii näkökulmatekniikka? Ehkä siitä, että jos eri näkökulmia karsittaisiin, niin menetettäisiin jotain olennaista?

Viime kirjoituskerroilla olen tehnyt niin, että aina ennen kirjoittamista olen lukenut läpi vain sen tietyn näkökulmahenkilön aiemmat katkelmat. Jos siis aion kirjoittaa seuraavaksi pätkän henkilön x näkökulmasta, luen ensin läpi aiemmat henkilön x pätkät, ja välttelen lukemasta muita. Näin toivon, että henkilön x ääni tarttuisi minuun ja pystyisin hyvin jatkamaan sillä. Yritän myös pitää hieman taukoa, ennen kuin siirryn taas kirjoittamaan henkilöä y. Tämä auttaa asiaa jonkin verran, mutta ei edelleenkään tee kirjoittamisesta helppoa.

Niin… 5 näkökulmaa samassa novellissa?? Myönnetään, että tämä on tosiaan aika paljon. Vähempi olisi helpompi. Mutta kun halusin nimenomaan haastaa itseni, ja tähän liittyy se, että halusin kirjoittaa henkilövetoisen tarinan, kun useimmiten juttuni ovat olleet juonivetoisia. Lisäksi näkökulmista vain kolme on itse asiassa ”normaaleja” henkilöitä, ja kaksi muuta näkökulmaa ovat, ööh, vähän toisenlaisia näkökulmia. Jokohan tämä meni tarpeeksi sekavaksi… Täytyy huomauttaa, että tästä novellista on tulossa varmaankin sellainen 40 liuskan novelli, kaiken kaikkiaan vähän laajempi teksti siis.

Joka tapauksessa huomaan, että homman paisuminen ja leviäminen liiankin laajalle on tässä myös yksi ongelma. Heti, kun näkökulmahenkilötä on enemmän, tarinakin laajenee. Kaksi tai kolme henkilöä näkee laajemmalle kuin yksi. Ja jos näkökulmia on vielä enemmän, tarina helposti kasvaa eksponentiaalisesti. Jos haluaa saada tästä varoittavan esimerkin, tarvitsee vain vilkaista George R. R. Martinin Tulen ja jään laulua. 😉

Toisaalta juuri se näkökulmatekniikassa kiehtookin, että voi nähdä laajemmalle. Maailma ja elämä yleensäkin ei toimi niin, että vain yksi henkilö näkee ja kokee kaiken. Toivon, että kaikesta tämänhetkisestä sekavuudesta huolimatta näkökulmanovellistani tulisi lopulta kiinnostava kudos: kaikki liittyy kaikkeen, ihmisten elämät linkittyvät toisiinsa, näkökulmatekniikka antaa mahdollisuuden nähdä useaan suuntaan yhtä aikaa sekä nähdä saman asian eri tavoin. Maailma ei näyttäydy mustavalkoisen selkeänä vaan monimutkaisena verkostona. Tämä on hieno ja ylevä tavoitteeni, jota en itsekään ehkä täysin ymmärrä, mutta yritänpä kuitenkin kirjoittaa sen mukaisesti.

Kaikissa kirjoittajaoppaissa toitotetaan, että tärkeintä on vain kirjoittaa. Lopputulosta voi ihmetellä sitten myöhemmin. Yritän saada lohtua tästä.

Ja jos tästä novellista lopulta tulee vain harjoituskappale, henkilökohtainen näkökulmatekniikkaharjoitukseni, niin mitä sitten? Edelleen tärkeintä on kirjoittaa, ja sitä sentään teen.

”Vakava kirjoittaja” minussa kuitenkin janoaa uusia julkaisuja ja uusia valmiita tekstejä, joita saattaa lukijoille… Ja siksi novellin päätyminen pelkäksi harjoituskappaleeksi tuntuu hyvinkin tympeältä. Aargh. No, ei kai auta kuin jatkaa, kirjoittaa loppuun, ja sitten yrittää muokata. Kunpa vain olisi enemmän aikaa kirjoittaa, ettei prosessi tuntuisi niin raivostuttavan hitaalta. Olen kirjoittanut tätä novellia elokuusta asti ja miettinyt mielessäni jo paljon sitä ennen.

* * *

Lopuksi vielä muita kuulumisia. Nimittäin tällainen paketti odotti postissa aiemmin tällä viikolla!

kevääntuojaaJee! Ja hiljattain huomasin ilokseni myös uuden arvion Karnin labyrintista Todella vaiheessa -blogissa. Kiitokset arviosta! Vaikka kirja ei tällä kertaa ollut kauheasti sytyttänytkään, niin silti on mahtavaa kuulla, että se on löytänyt vielä uusia lukijoita.

Mustien ruusujen maa ei jäänyt pelkäksi harjoituskappaleeksi. Siitä tuli todellinen. 🙂

KIITOS kaikille ihmisille, jotka olette jollain tavalla olleet mukana trilogian syntyprosessissa vuosien varrella!!

 

Post Navigation