Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Archive for the category “Novellien synty -sarja”

Novellien synty #10: Unien puutarhat

Viimeisin, mutta ei vähäisin. Unien puutarhat -novellista tuli Älä riko pintaa -kokoelman viimeinen ja laajin novelli. Sen tekeminen on aika tuoreesti muistissa, ja prosessi oli varsin mielenkiintoinen ja opettavainen. Tämän novellin kautta opin muun muassa, että…

…olen laajojen tekstien kirjoittaja. Kyllä. Portti-novelleihin sallitut sivumäärät sopivat minulle erinomaisesti, raapaleet sen sijaan äärimmäisen huonosti. Unien puutarhat ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinen teksti, jonka kanssa minulla kävi näin: aina kun suunnittelen jostain kohtauksesta vaikka kahta sivua, siitä tulee neljä. Ensimmäinen versio oli nelisenkymmentä liuskaa, ja jos en ihan väärin muista, se saattoi editoidessa vielä paisuakin. Tällaisten tekstien kanssa on aina vaarana, että homma leviää käsiin ja punainen lanka katoaa.

…näkökulmatekniikka on vaikea. Unien puutarhoissa on viisi eri ääntä (kaikkia ei varsinaisesti voi kutsua henkilöiksi). Näkökulmanovelleja ei kokoelmassani muuten ole, joten pitihän tätäkin päästä kokeilemaan. Saman tien sitten viidellä, joten ei kai ole yllätyskään, jos teksti samalla paisuu. Näkökulmien kanssa haastavaa oli erityisesti se, miten eri äänet erottuvat toisistaan ja miten jokaisen hahmon saisi tuntumaan kokonaiselta. Tavallaan viisinkertainen työ, jota kärsimätön ihminen ei oikein meinaa jaksaa tehdä kunnolla. Jonkin verran oli sitä ongelmaa, että henkilöt kuulostivat liian samalta. Editointivaiheessa koetin muokata tätä kikkailemalla mm. virkerakenteilla, mutta tosiaan en tiedä, jäikö se lopulta juuri kikkailuksi.

…joskus on ihan OK jättää teksti kesken. Tätä tapahtuu minulle ihan ääääärimmäisen harvoin, jos koskaan. Minä saan uusia ideoita niin harvoin, että hitto vieköön jos jokin idea tulee, niin useimmiten siihen myös tartun. Ja koska olen suunnittelijapersoona, menee aina aikaa ja vaivaa suunnitteluun ennen varsinaisen tekstin aloittamista. Joten jos jotain aloitan, niin kyllä sen myös vien loppuun asti. Paitsi Unien puutarhojen ensimmäisen novelliversion kanssa. Sen nimenä oli ”Puutarhuri” ja se sijoittui Kesäsaarille. Muutaman sivun mittainen aloitus on minulla edelleen tallessa. Siinä minun oli tarkoitus palata eräisiin muodonmuuttajahahmoihin, jotka hiukan vilahtavat Mustien ruusujen maa -trilogiassa. Novellissa oli puutarhuri-isä, isästä etääntynyt tytär ja isän ”vihollinen”. Tarinasta oli tulossa kai aika simppeli kauhujuttu, jossa tämä vihollinen joutuu eläväksi muuttuneiden kasvien syömäksi tai jotain vastaavaa. Mutta ei, se ei vain lähtenyt vetämään. Voisi ajatella, että puutarhurijutun sijoittaminen Kesäsaarille olisi loogisempaa kuin Talvilaaksoon, mutta siirsinpä sen sittenkin Talvilaaksoon. Mustien ruusujen maan ykkösosassa päähenkilö Dinja vaeltaa Unilaakson ohi, katselee kaukaisia tuntureita, mutta ei itse matkusta tuonne kuumien lähteiden ja soiden valtaamaan ja jollain tapaa hämyiseen laaksoon. Lopulta sijoitin Unien puutarhat sinne, koska halusin ottaa käyttämättömän miljöön käyttöön. Isä, tytär ja ”vihollinen” jossain muodossa säilyivät, ja näiden lisäksi tuli 2 muuta ääntä.

…joskus kirjoittaa jotain eikä ole lopulta ihan varma, mitä kirjoitti. Niin. Tarkoitan nyt sitä, että jos minun pitäisi tiivistää Unien puutarhojen sisältö, juoni ja teema jotenkin järkevästi, niin en osaisi. Ehkä siksi tämän bloggauksen kirjoittaminen oli erityisen vaikeaa eikä teksti ehkä aukeakaan ulospäin kauhean hyvin. Unien puutarhoissa on… monia teemoja. Tavoitteeni siinä oli kokeilla erilaista tyyliä kuin mitä aiemmin olin kirjoittanut. Halusin leikitellä niin kielellä, rakenteella kuin tarinallakin. Lopputulokseen olen tyytyväinen, ja toisaalta. Se jätti minut myös janoamaan jotain lisää: ehkä minun pitäisi kirjoittaa kokonainen romaani juuri tällä tyylillä.

Saa nähdä tuleeko siitä mitään.

Mutta ainakin Älä riko pintaa on nyt onnellisesti valmis (tai no ollut jo kauan), ja nyt tämä novellien syntysarjakin on valmis. Kirjailijana rakastan asioiden valmistumista. Kiitos ja kumarrus kaikille näitä juttuja lukeneille.

Aiemmat osat:

Talviyön tarina

Jos seinät voisivat tuntea

Susiveli

Narvaranin linnut

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija.

Novellien synty #9: Talviyön tarina

Novellien synty -sarjani viimeiset hetket ovat käsillä: vielä on jäljellä kahden novellin tarinat. Novelli numero yhdeksän on roikkunut bloggausjonossa pitkään, ja osittain eräästä hyvin hämmentävästä syystä. En muista tämän novellin kirjoittamisesta mitään! Miksi ihmeessä en? Ei sen tekemisestä ole kolmeakaan vuotta — tiedostojen päivämäärät todistavat sen. Mutta ei, ei muistikuvia. Kirjoitinko hitaasti, nopeasti, oliko helppoa vai vaikeaa, tökkikö jokin asia? Kirjoitinko kotona vai jossain muualla? Millaisiin oman elämän tapahtumiin / tilanteisiin novelli linkittyy? Mystistä, mutta Talviyön tarinasta minulla ei ole jäänyt mieleen muistojälkiä. On vain se todisteaineisto, mitä koneelta löytyy.

”Talviyön tarina suunnitelmia” -niminen tiedosto, jossa on 7 sivua jotain höpötystä ja jota on viimeksi muutettu 8.6.2014. Ja sitten itse novellitiedosto, jota on viimeksi muutettu 10.6.2014. (Todennäköisesti melko pian kopioin tekstin novellikokoelmatiedostoon, jossa sitten myöhempi työstö on tehty.)

Suunitelmasivuilta löytyy mm. tällaisia huomioita:

Nainen, puoliksi krioni, puoliksi navadi, kulkee pitkin Talvilaaksoa kertomassa tarinoita; pyytää yösijan tarinaa vastaan.

Kolme tarinaa, joista viimeinen on… astetta erikoisempi.

Sydäntalvi. Tähän viimeiseen novelliin KAIKKI TALVESTA, KUVAUS, maagisuus. ONE MORE TIME kaikki talven tunnelmat.

Nämä kiteyttävät novellin sisällön aika hyvin. Kuten yleensäkin kirjoitusprosesseissani, lopputulos vastaa suunnitelmaa ainakin kohtuullisesti. Ilmeisesti juuri talven kuvauksella herkuttelu oli minulla tavoitteena tässä novellissa. (Vaikka ei tämä ihan viimeinen Talvilaaksoon sijoittuva novelli ollutkaan kyllä.) Älä riko pintaa -kokoelmaa varten oli kasassa 5 kesänovellia ja 3 talvinovellia, selkeä epäsuhta siis, ja minun oli vähän pakkokin päästä taas takaisin Talvilaakson tunnelmiin. ”Takaisin” tarkoittaa oikeastaan paluuta niihin tunnelmiin, kun kirjoitin Mustien ruusujen maan ykkösosaa ja vasta hahmottelin Talvilaaksoa… Talviyön tarinassa pointti oli päästä kuvailemaan ikitalvea ja talvisessa metsässä vaeltelua taas kerran. Lisäksi halusin tehdä rakenteellisen kokeilun, jollaista aiemmin en ollut tehnyt. En tiedä, mistä idea oikein lähti, mutta joka tapauksessa novelliin tuli sisäkkäisiä tarinoita ja jonkinlaista metafiktiivisyyttä.

Suunnitelmasivuilta löytyy myös pätkä inspiraatiobiisin sanoista:

story of your life

time of solitude and strife

freedom of the northern road

hoping many miles to go

Kyseinen Tuomas Holopaisen mahtava biisi kertoo tietenkin oikeasti Roope Ankasta. Mutta näin sitä oudosti inspiroituu aina jostain ja yhdistää asioita omalla tavallaan. Tuota biisiä kuunnellessa on superhelppo päästä tunnelmaan ja kuvitella itsensä jonnekin kaukaiseen lumiseen maahan.

Talviyön tarinan muokkausvaiheesta muistan sen verran, että ns. sisäisten tarinoiden pituus ja kiinnostavuus mietitytti minua jonkin verran. Varmaan hiukan novelli tiivistyikin, mutta laaja ja kuvaileva se on edelleen. Suuria muutoksia ei editoinnissa tullut.

Voisi ajatella, että jos tekstin kirjoitusprosessia ei muista, niin ehkäpä juuri se teksti ei sitten ole ollut kovin tärkeä. Mutta ei, en sanoisi niin kuitenkaan. Olen saanut Talviyön tarinasta hyvää palautetta. Olen tyytyväinen valmiiseen novelliin: ainakin mielestäni se talvifiiliksen saavuttaminen onnistui ihan hyvin, ja myös rakenneratkaisun sain toteutettua. Tämä ei ole teksteistä minulle tärkein mutta tärkeä kuitenkin. Tämä oli askel siihen suuntaan, että lähdin haastamaan itseäni vielä enemmän ja kokeilemaan erilaisia ratkaisuja. Ehkä numeron 9/10 kohdalla oli jo aikakin!

On ollut tosi mielenkiintoista lukea ja kuulla arvioita novellikokoelmasta, kun osa lukijoista on pitänyt enemmän talvinovelleista ja osa enemmän kesänovelleista. Keskimäärin talvinovellit ovat niitä uudempia, joten ehkä osa lukijoista on nähnyt niissä kehitystä, osa taas ehkä pitänyt niitä turhan kikkailevina tai liikana yrittämisenä tai… mene ja tiedä. Itse asiassa aivan turhaan viittaan tässä nyt lukijoihin, koska ajatus on omani. Näissä viimeisissä talvinovelleissa näen toisaalta muutosta & kehitystä, toisaalta kikkailua ja liikaa yrittämistä. On vaikeaa yrittää kehittyä ja uudistua, edetä niin että etenisi parempaan suuntaan. Ihan ensimmäisissä kirjoittamissani novelleissa viehättää jonkinlainen aitous ja viattomuus, johon ei enää kirjoittajana oikein enää pääse, koska kaikki on väkisinkin hieman laskelmoivampaa.

En tiedä, saako kukaan tästä ajatuksesta kiinni… Ehkä lopetan tähän.

Kohta on sarja paketissa; LUPAAN kirjoittaa viimeisenkin syntytarinan ihan pian.

Jos seinät voisivat tuntea

Susiveli

Narvaranin linnut

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

 

Novellien synty #8: Jos seinät voisivat tuntea

Nyt kun lokakuusta on jotenkin selvitty, niin aloitetaanpas marraskuu reippaasti Novellien synty -sarjan viimeistelyllä. Loppusuoralla ollaan! Jos seinät voisivat tuntea oli viides ja sen myötä viimeinen Kesäsaarten puolelle kirjoittamani novelli. Outoa kyllä: vaikka tuo on yksi tuoreimmista novelleista siis, en muista kauheasti sen kirjoitusprosessista. Piti käydä ihan Portin sivuilla katsomassa, että minä vuonna se pääsi BU-listalle. 2013. No niin, siitä voi olettaa, että novelli tuli varmaan kirjoitettua aika lailla kesällä 2013. (Outoa sekin, että muistin Portin kisan nimimerkkini.)

Muistan kuitenkin pari hyvin keskeistä juttua tästä novellista. Ensinnäkin tämän biisin.

Bastillen Pompeii näyttäisi Googlen mukaan olevan julkaistu vuonna 2013, joten aika täsmää! Novellien kirjoitusprosessit ovat yleensä sen verran lyhyitä, ettei niille ehdi kerääntyä kokonaista soundtrackia. Mutta saattaa tulla oma biisi. Niinpä aina kun kuulen tämän biisin, minulle tulee mieleen Jos seinät voisivat tuntea -novellin nuori nainen Siria, joka saapuu vanhaan ja kauniiseen Homlunin kaupunkiin ja lähtee tavoittelemaan haaveitaan. Siria pestautuu kaupungin wanhaan kirjastoon ja päättää (hyvinkin itsepäisesti) etsiä sieltä oikeaa taikuutta. Juu, aika perinteisiä fantasian elementtejä… Ajatuksena minulla tässä oli se, että Siria kurkottelee vähän liiankin korkealle. Henkilöhahmossa tuli käytettyä omia luonteenpiirteitä (niitä ikävämpiä ja ärsyttävämpiä….) ja paisuteltua niitä. Siinä miten Siria tavoittelee taikuutta on jotain samaa kuin siinä, miten minä olen tavoitellut kirjailijuutta…. Ja halusin purkaa tekstiin jotain siitä, mihin liiallinen kunnianhimo ja itsekkyys voi johtaa.

Ehkä se johtaa asioiden romahtamiseen ja tuhoutumiseen — mistä tuleekin taas mieleen Pompeiji.

Tarinan tapahtumapaikka, Homlunin kirjasto, mainitaan sivulauseessa muuallakin novellikokoelmassani ja myös Mustien ruusujen maa -sarjassa. Tähän liittyykin vielä sellainen jippo, että Sirian tarinaa ei pitänyt alun perin syntyä ollenkaan. Sen sijaan Mustien ruusujen maan 3. osassa piti olla osio, jossa Dinja kumppaneineen matkustaa Homlunin kirjastoon etsimään erinäisiä vanhoja ja salaisia tietoja. Se oli mukana romaanin suunnitelmassa, mutta leikkasin sen sitten pois jo ennen sellaisen matkan kirjoittamista. Onneksi. Onneksi KERRANKIN osasin poistaa juonesta jotain. Muutoin kirjaan olisi tullut varmaan lopulta aika irrallinen sivujuonne ja kokonaispituus olisi paisunut.

Niinpä Dinja ei koskaan matkustanut Homlunin kirjastoon, mutta minua miljöö oli sen verran jo alkanut vaivata, että tuli kirjoitettua tämä novelli. Jos seinät voisivat tuntea ei tosiaan menestynyt Portissa BU-listaa korkeammalle, enkä sitä sitten yrittänyt saada julkaistuksi missään erillisenä. Se löysi paikkansa Älä riko pintaa -kokoelmasta, ja samalla kesänovellien ”kiintiö” tuli tavallaan täyteen.

Onko outoa, että joku biisi muistuttaa vanhasta novellista? Eikö *normaalisti* biisien kuuluisi muistuttaa niin kutsutun oikean elämän tapahtumista???

Ei voi mitään, mutta näin on. Tätä bloggausta kirjoittaessa tuli kuunneltua Pompeii muutaman kerran. Hauskaa palata tarinan fiiliksiin ja muutaman vuoden takaisiin ajatuksiin: musiikki vie sinne tehokkaasti. Ja minulle henkilökohtaisesti Jos seinät voisivat tuntea on tärkeä ja opettavainen novelli.

Se on opetus, jonka olen kirjoittanut itse itselleni.

***

Aiemmat sarjassa:

Susiveli

Narvaranin linnut

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

 

Novellien synty #7: Susiveli

Satun luetut -kirjablogissa on ilmestynyt uusi arvio Älä riko pintaa -kokoelmasta. Suuret kiitokset sinne!

Ja tästä onkin ilo jatkaa novellien taustatarinoihin!

Toisinaan tekstin takaa löytyy hyvinkin selkeästi jokin inspiroiva lukukokemus, joka on vaikuttanut oman tekstin syntyyn. Suoranaisen pastissin tai intertekstuaalisten viittausten sijaan kyse voi olla jostain hienovaraisemmasta, tai jostain minkä huomaa vain kirjoittaja itse. Susiveli-novellista en ole saanut vielä kauhesti kommentteja, joten en osaa varmaksi sanoa, mitä lukija siinä näkee. Mutta paljastettakoon nyt, että tuon novellin takaa löytyy eräs erittäin vaikuttava lukukokemus. Yhtenä työnimenä minulla pyöri vaihtoehto Susia ja ihmisiä… Jep, nyt puhutaan John Steinbeckin klassikosta Hiiriä ja ihmisiä.

Luin sen joskus lukioikäisenä.

Itkin aivan järkyttävästi.

En halua spoilata kirjaa, jos sen juoni ei ole tuttu. Sanonpahan vain, että tässä on klassikko, jonka lukemista kannattaa kokeilla. On mahdollista, että se vaikuttaa ja koskettaa. Jopa suuresti. Ainakin omaan mieleeni romaanin loppuratkaisu on piirtynyt aika tarkkaan. Ja tämä on harvinaista, koska usein minulle jää kirjoista mieleen vain tietynlainen fiilis tai tunnelma, ei niinkään juoni / tapahtumat / yksityiskohdat. Hiiriä ja ihmisiä on jäänyt päähäni sekä tapahtumien että tunnelman kautta.

Hiiriä ja ihmisiä -kirjan ohella Susiveljeen vaikutti myös jokin uni, josta en muista enää kyllä mitään, mutta ehkä siinä vilahti kaksi veljestä ja jonkinlainen ihmissusiajatus. Talvella 2013 minulla oli kasassa 4 kesänovellia ja 2 talvinovellia, eli edelleen oli kovasti tarvetta keksiä talveen sijoitettavia tarinoita. Susijuttu sijoittui sinne mukavasti. Samalla koetin tuoda esille hiukan eri puolia Talvilaaksosta kuin Mustien ruusujen maa -sarjassa ja toisaalta myös sitoa tekstiä Mustien ruusujen maahan tuomalla esille samoja paikannimiä, eri ”rotujen” nimiä jne. Tätä tuli kyllä tehtyä Kesäsaarille sijoittuvissa novelleissakin. Halusin ehdottomasti tehdä novellit itsenäisiksi kokonaisuuksiksi, jotka eivät vaadi romaanisarjan lukemista mitenkään. Mutta jos joku lukija sattuu lukemaan näitä kaikkia, niin hän kuitenkin tunnistaisi kokonaisuuden ja ehkä joitakin hienovaraisia vihjeitä/keskustelua novellikokoelman ja sarjan välillä.  (Sanon tästä pari sanaa lisää Talviyön tarina -novellin kohdalla, jos muistan.)

Kirjoitin Susiveljen samaan aikaan, kun oli menossa trilogian kakkososan kirjoittaminen & editointi. Novelli toimi siis vaihteluna ja välipalana romaanin ohessa. Muistaakseni sen kirjoittaminen oli suhteellisen vaivatonta. Ei tuskaa ja ahdistusta, mutta ei aivan huippuhetkiäkään. Jotain siltä väliltä.

Pidän Susiveljessä nykyään siitä, että siinä on melko maltillinen ja toteava kerrontatyyli. Näkökulmahenkilö Jaani ei ehkä ole ihan niin räiskyvän tunteellinen kuin jotkut muut hahmoni, ja siksi kielikin on toteavampaa. Kokoelma tarvitsee mielestäni tämän novellin, jotta ne kielellisesti leikittelevämmät / koukeroisemmat pääsevät sitten esille.

Kustannustoimittajani piti Susiveljestä kovasti. Novelli päätyi lopulta paraatipaikalle eli aloittamaan koko kokoelman. Oikeastaan siihen ykköspaikalle oli jossain vaiheessa ehdokkaana laaja ja kielellisesti ym. koukeroisempi Unien puutarhat, mutta tuo novelli taas olisi ollut niin pitkä, että ehkä novellikokoelman aloittava lukija olisi väsähtänyt alkuunsa. Niinpä ajattelen Susiveljeä nyt tietynlaisena introna. Se on lyhyehkö ja hahmottelee Talvilaakson miljöötä, antaa tietynlaisia raameja sille mitä tulee jatkossa.

***

Goodreadsissa tykätyin sitaatti Hiiriä ja ihmisiä -romaanista näkyy olevan tämä:

“Maybe ever’body in the whole damn world is scared of each other.”

Mutta toiseksi tykätyin on ehkä mukavampi ja kertoo ystävyyden voimasta:

“I got you to look after me, and you got me to look after you, and that’s why.”

***

Aiemmat novellinsyntytarinat:

Narvaranin linnut

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

 

Novellien synty #6: Narvaranin linnut

No lopultakin! Nyt päästiin Narvaranin lintuihin ja kevääseen 2012. Silloin nimittäin tapahtui jotain merkittävää, suoranainen käänne novellikokoelmani kirjoitusprosessissa. Hain lopultakin kunnolla palautetta tekstistä! Hyvä minä. Viimeinkin tajusin.

Toki aiemminkaan en täysin tynnyrissä ollut tekstejä kirjoitellut. Olin saanut arvokasta ja perusteellista palautetta joistakin teksteistä Avoimen yliopistojen opintojen kautta. Mutta silloinkin vain yhdeltä ihmiseltä, opettajalta. Keväällä 2012 en vielä ollut julkaissut yhtäkään kirjaa. Kokemukseni tekstien toimitustyöstä oli varsin rajallinen, ja ymmärrys kirjoittamisen ”sosiaalisesta luonteesta” oli vasta kehittymässä. Itse asiassa kipuilin aika paljon esikoiskirjan toimitusprosessin kanssa, koska se vain oli niin uutta enkä osannut oikein suhtautua vielä ammattimaisesti.

Toukokuussa 2012 osallistuin Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien järjestämään tekstien tuunauspajaan Jyväskylässä. Enpä muuten arvannut, että nyt 4 vuotta myöhemmin istuisin onnellisena kyseisen yhdistyksen hallituksessa! Sellaista ei osannut kuvitellakaan, koska novellin tuunauksessa oli jo ihan tarpeeksi miettimistä. Sain hyvää palautetta ja erilaisia, ristiriitaisiakin kommentteja eri lukijoilta. Se oli hyvää harjoitusta: erilaisia näkemyksiä tulee aina, ja palautetta pitää prosessoida itse. Novellin perusidea ei palautteen pohjalta muuttunut, mutta muutin ja lisäsin tiettyjä tärkeitä yksityiskohtia. Koin myös saavani kannustusta ja rohkaisua: novellistani oli tykätty.

Yksityiskohtien hiominen toimi, ja Narvaranin linnut sai Portissa kunniamaininnan ja pääsi sitten melko pian julkaisuunkin. Kyseessä oli siihenastisista jutuistani ehdottomasti synkin. Työnimi ihan alussa oli ollut ”Kaikki mustan sävyt”, ja olin lähtenyt kirjoittamaan, koska halusin pohtia perheväkivaltaan liittyviä kysymyksiä. Mukaan tuli sitten hieman yllättävääkin twistiä, ja Portin palkintojenjaossa ymmärsin, että juuri tuo twisti oli keskeinen siinä, että teksti oli pärjännyt kisassa.

Novelli Portissa 2/2013. Kuvitus J. Murtosaari.

Novelli Portissa 2/2013. Kuvitus J. Murtosaari.

Hauskaa kyseisessä lehdessä muuten on, että heti minun synkkääkin synkemmän novellini perään on sijoitettu Shimo Suntilan kertakaikkisen mainio Milla ja Meri: kahden hieman erikoislaatuisen tytön ja heidän isänsä päivästä kertova novelli, jota lukiessa on vaikea olla nauramatta ääneen. Tässä on siis novellien sijoittelulla saatu ainakin kontrastia aikaiseksi. 😀

Narvaranin linnut on novelli, josta olen edelleen aika ylpeä. Siinä on muutamia mielestäni onnistuneita kohtia. Useammankin kerran, kun jonnekin on tarvittu tosi lyhyttä tekstinäytettä, sellainen on löytynyt Narvaranin linnuista.

***

Kerran kuulaana pakkaspäivänä, kun maa oli huurteen peitossa ja vasta haaveili lumesta, minä juoksin pihamaalla paljain jaloin. Olin jo liian vanha sellaisiin leikkeihin, mutta juoksentelin kuitenkin – minun jalkani odottivat lunta, ihan kuten maakin.

Linnut tulivat. Kuulin ensin niiden etäisen laulun, rääkymisen; sitten tunsin ilmassa väreilyn, kun ne lähestyivät. Lopetin juoksemisen ja katsoin etelään, odotin, että ne ilmestyivät puiden takaa.

Kun linnut tulivat, isäkin tuli. Hän asteli tuvasta metsästysjousen kanssa. Hän tähtäsi parveen ja ampui, ampui, ampui. Parvi oli suuri, ja isä ehti ampua monta viuhahtavaa nuolta. Huusin. Äiti ja Lameena tarttuivat käsiini ja yrittivät painaa minut maahan. Huusin, mutta isä ei lopettanut.

Isä naulasi kuolleet linnut suurilla rautanauloilla ovemme yläpuolelle. Torjumaan pahoja henkiä, hän väitti. Karkottamaan pahuuden. Mutta ei se toiminut. Pahuus tuli minusta ulos suurina kyyneleinä, kun katsoin lintujen pysähtyneitä silmiä ja runneltuja ruumiita. Putoaminen oli katkaissut niiden siivet; nuolet ja rautanaulat olivat ruhjoneet niiden sisälmyksiä. Kurkotin ylös ja silitin niiden mustanharmaita sulkia. Ne tuntuivat karheilta ja viileiltä sormissani.

 Yöllä mökki heräsi huutoihin, iskuihin. Takan hiilloksen valossa erottuivat taas seinällä kamppailevat varjot. Kaksi hahmoa kyyhötti pöydän alla ja takertui toisiinsa. Kuolleet, lävistetyt linnut roikkuivat ulko-oven yllä eivätkä estäneet mitään.

***

Huhhuh, syyskuu lähenee uhkaavasti loppuaan ja lokakuun hulinat lähestyvät… Bloggaan siitä vielä uudemman kerran ennen viikonloppua, kunhan kerkeän!

Tarinoita muiden novellien synnystä:

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

 

Novellien synty #5: Ei poikasi ole kuollut

Novellikokoelman syntytarina jatkuu, nyt päästiin sentään jo puoliväliin. Kesällä 2011 minulla oli kasassa jo 4 novellia — ja kaikki ne sijoittuivat Kesäsaarille. Entä Talvilaakso, fantasiamaailman toinen puolikas? Haaveilemani novellikokoelman piti jakautua puoliksi talvi- ja kesätarinoihin. Jostain syystä ideat vain olivat tähän asti sopineet juuri Kesäsaarille. Varmaankin isona syynä oli se, miten Mustien ruusujen maa -trilogian kirjoitusprosessi eteni tässä taustalla. Olin jo kirjoittanut trilogian ensimmäisen osan, joka sijoittui Talvilaaksoon. Edessä oli vielä paljon seikkailuja Kesäsaarilla, joten Kesäsaarten miljöö oli vielä minulle vieraampi. Ja yleensä se, mikä on vielä vierasta ja vaiheessa, on myös kiinnostavampaa. Novellit olivat tärkeitä juuri siksi, että niissä pääsin testaamaan ja kehittelemään tuota uutta miljöötä.

Neljän kesänovellin jälkeen piti kuitenkin päästä käsiksi talvijuttuihin. Muuten minulla olisi kohta ollut käsissä kokoelmallinen Kesäsaari-novelleja, eikä muuta.

Ei poikasi ole kuollut syntyi tähän tarpeeseen. Se on siitä harvinainen novelli, että onnistuin kehittelemään sen aika suoraan unen pohjalta. Yleensä unia tulee ja menee, niistä ei ehdi ottaa hyötyä irti. Tai sitten uni-ideat ovat oikeasti niin tolkuttomia, että kun on kunnolla herännyt ja ajattelee järjellä, on pakko hylätä ne saman tien. Kerran näin kuitenkin unta epämääräisistä mustista kauhuolennoista, jotka tulivat maan pinnalle jäisten vuorien sisuksista. Ajattelin, että no okei, tässä on kauhutarinan ainekset.

Sitten tarvitsi enää vain sijoittaa tarina Talvilaakson ja kehitellä melko simppeli juoni. Hyödynsin tarinassa sadun aineksia: tietyt asiat esimerkiksi tapahtuu tai sanotaan kolme kertaa. Kauhusatu genrenä alkoi kiinnostaa. Samalla halusin vähän kikkailla kielellä ja tunnelmalla, ei niinkään sillä juonella. Ei poikasi ole kuollut onkin siitä poikkeuksellinen novellini, että se on oikeasti lyhyt. Varmaan lyhyin kaikista kirjoittamistani teksteistä, jotain viitisen liuskaa. Sekin sopii satuajatukseen; kauhusadun piti olla melko tiivis kokonaisuus. Eikä se unikaan antanut aineksia ihan tolkuttoman monipolvisiin juttuihin.

Ei poikasi ole kuollut on siis lyhyehkö tunnelmapala, joka kaiken lisäksi syntyi tavallaan ”välinovellina” isompien projektien välissä. Olin juuri saanut valmiiksi laajan Rubiinilaivan — se tuli viimeisteltyä yhdessä kesälukiossa opettaessani, ja toisen kesälukion aikaan sitten kirjoitin nopeasti tämän uuden tarinan. En kuitenkaan missään tapauksessa koe, että Ei poikasi ole kuollut olisi jäänyt jotenkin turhaksi välipalaksi! Se on ollut hyvin käyttökelpoinen esim. silloin, kun on tarvittu jokin tarpeeksi lyhyt teksti vaikkapa ääneen luettavaksi. Se myös sai Talvilaaksoon sijoittuvien novellien kirjoittamisen liikkeelle. Pääsipä se jopa Atorox-äänestyksen lyhytlistalle (mutta ei top 10:een). Ehkä jokin kauhusatu- ja unitunnelmassa on siis viehättänyt lukijoitakin.

usvakansi112

Novelli julkaistiin Usvassa 1/2012. Jos siis haluaa lukea pienen intron Älä riko pintaa -kokoelmasta, niin tämän novellin voi käydä ilmaiseksi lukemassa Usvan arkistosta! Novellikokoelmaan tuo novelli päätyi aika lailla sellaisenaan, samanlaisena kuin se oli jo lehdessäkin ollut.

Aiemmin sarjassa:

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

Novellien synty #4: Rubiinilaiva

Ensinnäkin: Aavetaajuudella on äskettäin julkaistu arvostelu novellikokoelmasta. Siinä käydään kivasti läpi kommentteja jokaisesta novellista. Kiitokset arvioijalle!

Ja nyt jatkan omaa läpikäyntiäni…

Hempeilymusiikkivaroitus! Jostain syystä, en muista miksi, tästä biisistä tuli minulle Rubiinilaivan tunnari. Viittaukset  uskonnollisuuteen eivät sovi novelliin ollenkaan, mutta jotenkin näin vain pääsi käymään. Keväällä ja kesällä 2011 kirjoitin tätä novellia, ja kuuntelin kyllä muutakin, mutta tämä jäi mieleen.

Tammikuussa 2011 aloitin ensimmäiset työt valmistumisen jälkeen: pääsin kevätlukukaudeksi opettamaan yläkouluun. Olin innostunut, opin paljon, mutta tuo kevät oli myös todella, todella raskas. Opetusta oli paljon, ja vaikka se näkyi mukavasti palkkapussissakin, niin aikataulu oli lopulta aika mahdoton. Ravasin viikonloput kotona, viikot toisella paikkakunnalla, ja hevonenkin olisi jotenkin pitänyt hoitaa. Yläkoulussa opettaminen osoittautui minulle vaikeaksi. Don’t get me wrong, teinit ovat aivan mahtavia ja fiksuja ja ihania ihmisiä!!! Mutta siinä on syynsä, miksi yliopisto-opettaminen sopii minulle paremmin. Olen todella onnellinen, jos voin kirjoittaa nuorille, kertoa tarinoita, ja kohdata heitä kirjailijana. Auktoriteettina, opettajan roolissa osaan huonommin olla.

Mutta siis — se kevät oli loppujen lopuksi tosi raskasta aikaa. En kirjoittanut mitään moneen kuukauteen. Toukokuun tienoilla Rubiinilaiva alkoi syntyä. Se oli minulle toivon pilkahdus, ripaus omaa aikaa ja omaa juttua. Kirjoittamiselle varastettua aikaa. Kirjoittamisesta olen aina saanut voimaa ja silloin erityisesti. Kerta kaikkiaan tarvitsin sitä novellia silloin. Kirjoitin sen loppuun kesäkuussa, ja silloinkaan en ollut lomalla vaan opetin eräässä kesälukiossa. Asuin asuntolassa lukiopaikan yhteydessä, opetuksen jälkeen jäi tyhjää ja yksinäistä aikaa ja sehän sopi minulle silloin.

Rubiinilaivassa käytin kokemuksiani purjelaivareissulta, kuten Kulkijassakin. Siitä tuli jonkinmoinen kauhuseikkailutarina. Mutta erityisesti seikkailutarina, omassa mielessäni ainakin. Sen kirjoittaminen edusti minulle vapautta ja seikkailua. Se pääsi novellikokoelmaan kunniapaikalle eli viimeiseksi, koska itse halusin sen siihen. Mutta voi hyvinkin olla, että se miten tärkeä tämä novelli minulle oli ja miten nautinnollista sen kirjoittaminen (oikeasti! Se tuli helposti ja niiiin nautinnollisesti!!!), ei välttämättä välitykään lukijalle. En tiedä, en ole juurikaan kuullut vielä kommentteja juuri tästä novellista. Olen vain huomannut kirjoittajana, että joskus hämäävästi käy näin: ne, joiden kirjoittaminen oli itselle tuskaa, ovatkin lukijalle parhaita, ja ne jotka itselle olivat yhtä riemua, eivät nin hyvin pärjääkään.

Mistä syntyi novellin idea? Mistä kaikki lähti? No, mitä tulee ideoiden kierrättämiseen ja vanhojen ideoiden kaiveluun (pohdin näitä edellisen novellin kohdalla), niin sama homma jatkuu Rubiinilaivassakin… Niin, tässä novellissahan siis rakennetaan rubiinilaivaa. Joskus vuonna 2007 tai 2008 löhösin sohvalla ja katsoin Willow-elokuvaa (!!??!!), kun yhtäkkiä mieleeni tuli alkukuva. Tyyppi herää/makaa maassa, katsoo ylös ja näkee punaisen rubiinilaivan. Aloin suunnitella, siitä olisi pitänyt tulla osa Mustien ruusujen maa -sarjaa, periaatteessa Mustien ruusujen maahan keskelle ylimääräinen osa. Mutta sitten suunnitelmat muuttuivat, henkilöt vaihtuivat, ja Rubiinilaivasta tuli juuri sellainen itsenäinen tarina kuin siitä oikeasti pitikin tulla.

Syksyllä 2011 lähetin novellin sekä Portin kisaan että jälleen avoimen yliopiston kirjoittamisen opettajalle. Muistaakseni juuri tuolloin kokosin itsenäistä kurssia varten eräänlaisen ”kokoelman” eli siihenastiset novellit, ja sain sitten kokoelmasta palautetta. Valitettavasti en ollut taaskaan osannut aikatauluttaa hommaa kunnolla, vaan siis lähetin novellin kilpailuun ennen kuin olin saanut siitä palautteen. Rubiinilaiva pääsi bubbling under -listalle mutta ei löytänyt julkaisupaikkaa. Alkuperäinen novelli oli lähelle 50 liuskaa pitkä, ja siitä se tiivistyi hiukan, useammassa vaiheessa palautteen ja kustannustoimituksen kautta. Pitkä se on silti edelleen. 😀 Liian pitkä? Sytyttääkö lukijoita yhtään niin kuin minua kirjoittajana? Se jää nähtäväksi. Voi olla, että sijoittuminen kokoelman loppuun myös syö novellista jotain; en ole varma, tuoko se oikeasti lisää uutta kokoelmaan, vai onko osa jutuista tullut jo eri muodoissa käsiteltyä muuallakin.

Oli miten oli, Rubiinilaiva on minulle yksi kokoelman tärkeimmistä novelleista. Koska purjelaivareissu. Ja koska oli se muun elämän tuska kirjoittamisen aikana, ja koska tämän novellin kirjoittaminen oli vain yksinkertaisesti niin kivaa ja hauskaa. Vastaavaa nautinnontunnetta odotellessa……

Aiemmin novellien synty -sarjassa:

Kulkija

Älä riko pintaa

Tee minulle syksy

Novellien synty #3: Tee minulle syksy

Taas se on tulossa, syksy. Siinä missä novellikokoelmani on jaettu ns. kesänovelleihin ja talvinovelleihin, ”Tee minulle syksy” on hivenen hämäävästikin kesästä syksyyn kallellaan. Siinä toinen päähenkilöistä, Neyna, on kotoisin maasta, jossa syksy tulee joka vuosi. Hän on matkustanut ympäri Kesäsaaria (vaellushalu ja matkanteko toistuvat novelleissa usein) ja koettaa asettua aloilleen, mutta kaipaa syksyä. Tiedättehän. Syksy on muutoksen aikaa. Tunnelmallista. Se on kuoleman ja asioiden päättymisen aikaa. Mutta myös uusien alkujen ja lähtemisen aikaa. Vaikka elokuun viimeiset päivät vaikuttavat nyt jopa lupaavan aurinkoisilta, niin sieltä se syksy on ihan juuri tulossa, joten mikäpä olisi parempi hetki palata tämän novellin pariin?

Kirjoitin ”Tee minulle syksy” -novellin keväällä ja kesällä 2010. Ihan tarkassa muistissa tuo prosessi ei enää ole. Muistan ainakin, että kirjoitin novellia uudessa kämpässäni, ja välineenä oli iänkaikkisen vanha pöytäkone, jonka olin saanut äitini työpaikalta hylättyjen koneiden joukosta. Onneksi kirjoittaminen ei ole välineurheilua. Novelli oli fiiliksiltään aika hyvin jatkoa kahdelle edelliselle: kesänovelli, ja vielä edellisiä enemmän ihmissuhdenovelli. Siitä tuli yli 20-sivuinen, ja pituuden puolesta se sopi erinomaisesti erään kurssin suoritukseksi avoimen yliopiston kirjoittamisen opinnoissa. Laitoin novellin siis itsenäisen kurssin suoritukseksi, ja sain siitä mukavasti ja kattavasti palautetta (josta tosin enää en muista juuri mitään — on se jossain tuolla koneen syövereissä). Myöhemmin sama opettaja antoi minulle palautetta myös laajemmasta tekstikokoelmasta, jossa oli mukana jo iso osa Älä riko pintaa -kokoelman novelleista; sain siis hyödynnettyä avoimen opintoja kokoelman tekemisessä erittäin hyvin.

Tässä vaiheessa en kuitenkaan (vieläkään) osannut hakea palautetta muualta. Saattoi käydä jopa niin, että samalla kun vasta odotin palautetta avoimesta, lähetin jo novellin Portin kisaan. En oikein muista. Mutta Porttiin se siis meni. Olinhan aiemmin samana vuonna sijoittunut Novassa, joten jonkinlaisella aloittelijan tuurilla ja logiikalla ajattelin, että seuraavaksi tietenkin Porttiin. Ensimmäinen yritykseni Portin kisassa, ja ihme kyllä se onnistui! Tee minulle syksy sai kunniamaininnan. Harmittaa, etten päässyt muiden menojen takia osallistumaan palkintojenjakotilaisuuteen joulukuussa. (Minulla ei edelleenkään ollut mitään hajua siitä, kuinka tärkeää olisi tavata muita kirjoittajia ja verkostoitua, vaikka avoimen kursseilla olinkin muihin kirjoittajiin jo törmäillyt.) Myöhempinä vuosina on käynyt selväksi, ettei Portissa sijoittuminen todellakaan ole ihan niin helppoa.

Novellin kuvitusta Portissa 2/2011, J.Murtosaari.

Novellin kuvitusta Portissa 2/2011, J.Murtosaari.

Voin sanoa suoraan, että Tee minulle syksy EI ole oma suosikkinovellini kokoelmasta. Kokonaisuuden osana sillä on ehdottomasti paikkansa, ja yksi asia mistä nautin sitä kirjoittaessa, oli kuuman ja rehevän viidakon kuvailu mahdollisimman värikkäästi (kuvituskin ehkä kertoo jotain siitä). Myös erilaisen rakenneratkaisun kokeileminen tuolloin (vaihtelevat näkökulmat ja aikatasot) oli hyödyllistä. Mutta näin jälkeenpäin novelli ei tosiaan minulle ole se kaikkein tärkein. Ehkä hivenen liikaa ihmissuhteita ja hivenen liian vähän fantasiaa (eikä oikeastaan ollenkaan kauhua) omaan makuuni. 😀

Yksi juttu tuli vielä mieleen tästä novellista  – liittyy tarinoiden kierrätykseen. En voi paljastaa novellin loppukohtausta tässä, mutta joka tapauksessa se loppukohtaus ei alun perin ollut tarkoitettu tähän novelliin eikä näille henkilöille. Minulla oli jo joskus 15 vuotta sitten eräs laaja tarina-aihio, ja olin suunnitellut tuota kohtausta jonnekin sarjan jatko-osaan, siis ihan vain pieneksi osaksi iiiisoa tarinaa. Tuo sarja kuoli sitten omaan mahdottomuuteensa, mutta olen säästänyt ja kierrättänyt sieltä monenlaista… Ja koko Tee minulle syksy -novelli itse asiassa syntyi tuon yhden vanhan, käyttämättömän idean ympärille.

Mikään kirjoittaminen ei ole ”turhaa”, mm. siksi, että julkaisemattomia tekstejä voi pilkkoa osiin ja kierrättää ja käyttää muualla. Eikä kirjoittaja minun kokemukseni mukaan tarvitsee miljoonia ideoita. Olen kirjoittanut paljon ihan vain kierrättämällä vanhoja, ottamalla käyttämättömiä elementtejä sieltä täältä. Ja yksi perusidea tai alkukuva riittää yllättävän pitkälle, kun sen antaa muhia ja kasvaa ja antaa muiden pienten ideoiden tarttua siihen.

Siinäpä kaikki, mitä minulla on sanottavaa Tee minulle syksystä! Aiemmin sarjassa olen kirjoittanut näistä:

Älä riko pintaa

Kulkija

***

Ensimmäisiä arvioita ja kommentteja kokoelmasta on vähitellen alkanut tulla. Dysphoria-blogissa tykättiin kokoelmasta! Erityisesti minua ilahdutti kommentti henkilöhahmoista, koska olen aina ollut jotenkin juonivetoinen kirjoittaja ja henkilöiden luominen ”väkisin” on vaikeaa, henkilöt joko onnistuvat tai eivät. ”Novellien henkilöhahmot ovat uskottavia, miellyttäviä ja miljöön kuvaus uskomattoman kaunista ja elävää. ” Oooh! Kiitos bloggaajalle!

Novellien synty #2: Älä riko pintaa

Hitaasti mutta varmasti sarja etenee! Novellien synty -sarjassa käyn läpi Älä riko pintaa -novellikokoelman tekstien syntytarinoita. Järjestyksessä vanhimmasta uusimpaan. Kakkosena listalla on kokoelman niminovelli, joka on minulle monella tavalla tärkeä. Se oli ihan ensimmäinen julkaistu novellini. Se on myös ensimmäinen ja ainoa, joka on päässyt Atorox top 10:een. Paras novellini, siis?? Jollakin mittapuulla kai.

Kirjoitin novellin talvella 2010, ja sillä oli selkeä päämäärä: osallistuminen Nova-kilpailuun. Olen siis yksi monista spefikirjoittajista, joille juuri aloitteleville kirjoittajille suunnattu Nova on ollut tosi tärkeä ponnahduslauta. Novassa tekstien teema on täysin vapaa, joten idea novelliin piti olla omasta takaa. Minulla oli jo jonkin aikaa pyörinyt mielessä epämääräinen (romaani?)-idea. Siinä oli vaaleahiuksinen tyttö aikuisuuden kynnyksellä. Aiheena jollain tapaa seksuaalisuuden herääminen. Romaanin sijasta lähdin tekemään novellia tuon alkukuvan perusteella, ja aika nopeasti mukaan tuli myös tytön identtinen kaksonen.

Yhdeksi elementiksi novelliin tuli runo tai laulu, jonka säkeitä laitoin tarinan väliin. Runo helpotti novellin rakenteen hahmottelua. Ja näiden elementtien lisäksi novelliin tuli myös jotain omasta elämästäni. Sen enempää nyt menemättä henkilökohtaisiin juttuihin, voin sanoa että alkuvuosi 2010 oli minulla isojen muutosten aikaa. Sellaista aikaa elämässä, kun tietyt palaset hajoavat ja täytyy järjestellä uusiksi. Älä riko pintaa -novelliin tuli ehkä aika paljon tunnetta omasta elämästäni (suuresti etäännytettynä ja muutettuna, mutta kuitenkin).  En tiedä – ehkä juuri siksi siitä sitten tuli niin onnistunut…?

Kirjoitin tunteella. En laskelmoinut enkä odottanut mainetta ja kunniaa.

Sitten tulikin mahtava yllätys: sijoittuminen Novassa heti ensimmäisellä yrittämällä! Olin häkeltynyt ja iloinen, mutta valitettavasti en kesätöiden takia päässyt osallistumaan Novan palkintojenjakoon & keskustelutilaisuuteen Jyväskylän Finnconissa. Siihen aikaan en vielä tiennyt, kuinka mukavia tilaisuuksia tuollaiset ovat ja miten minulla olisi ollut mahdollisuus tavata muita spefikirjoittajia. Niinpä menin Finnconiin vasta seuraavana päivänä, olin siellä lähes koko ajan yksin ja vähän pihalla, ensimmäinen käyntini conissa siis.

Älä riko pintaa sijoittui Novassa neljänneksi, ja sitten se julkaistiin Spin-lehdessä 3/2010. Olipa aika hienoa katsella omaa tekstiä lehden sivuilla. Ja seuraavana kesänä seuraavassa Finnconissa tuli vielä isompi yllätys (joskin en silloin tajunnut, kuinka iso juttu Atorox oli): kuudes sija Atorox-äänestyksessä. Anne Leinonen voitti. Muistan seisseeni hölmistyneenä palkintojenjakorivissä. En tuntenut ketään.

Sen jälkeen en sitten tosiaan Atorox-kymppiin ole päässyt, vaikka useita uusia julkaisuja on tullutkin. Toisiaan tästä voi tulla mieleen ikävä ajatus: huononenko vain koko ajan? Oliko Älä riko pintaa aloittelijan tuuria vai tuliko siitä hyvä novelli siksi, että en yrittänyt liikaa (toisin kuin nykyään???). En silti oikeasti ajattele näin, en siis usko että kaikki loput novellini olisivat huonompia. Uskon että olen yrittänyt aina tavoitella jotain uutta ja erilaista ja olen yrittänyt haastaa itseäni kirjoittamaan jotain vielä vaikeampaa, pois mukavuusalueeltakin. Kilpailuissa ym. menestyminen on aina niin monesta asiasta kiinni, ylipäätään tuntuu ankealta kilpailla muita tekstejä vastaan, ja taso on KOVA. Näin olen lohduttanut itseäni.

Älä riko pintaa oli minulla alun perin kokoelman aloittavana novellina, mutta kustannustoimittajan ehdotuksesta päädyin vaihtamaan järjestystä (ensin ”kesänovellit” olivat alussa ja ”talvinovellit” lopussa, mutta päädyttiin päinvastaiseen järjestykseen). Ehkä, jos novelli olisi vielä aloittanut kokoelman, se olisi kaiken kaikkiaan painottunut yksittäisenä tekstinä liikaa — se kun on myös niminovelli ja pari runon säettä siitä on takakannessa. Ja sitten vielä tiettyjä kansikuvan elementtejä… Mutta eipäs spoilata nyt!

Jos joku on lukenut näitä novelleja, niin olisi aivan supermahtavaa saada kommentteja vaikkapa näiden syntytarinoiden kommentteihin! Tiedättekö sen tunteen kun janoaa arvosteluja uudesta julkaisusta??? Arvostan TODELLA paljon jokaista vaikka pientäkin arviota tai tähditystä Goodreadsissa tai Risingshadow’ssa tai muualla. Oih. 🙂

Novellien synty #1: Kulkija

Edellisessä postauksessa lupailin blogiin juttusarjaa kesän ja novellikokoelman kunniaksi, joten tästä lähtee! Käsittelyssä on 10 kappaletta novelleja, jotka ovat syntyneet vuosien varrella ja jotka nyt muodostavat Älä riko pintaa -kokoelman. Aika muistella varhaisimpia vaiheita ja sitä, miten homma lähti liikkeelle vuonna 2009.

Ensinnäkin se oli merkittävä vuosi monella tavalla. Sen huomaa vasta näin jälkikäteen. Juuri vuonna 2009 sain Karnin labyrintin ekan version valmiiksi (se oli silloin ihan vain nimellä Mustien ruusujen maa). Aloin suunnitella ja hiljakseen kirjoittaa KK:ta, laajaksi projektiksi paisunutta kässäriä, joka tällä hetkellä on vaiheessa ”mitähän tämän kanssa tekisi”. Kesällä 2009 vietin viikon norjalaisella purjelaivalla nimeltä Sørlandet, ja se oli ehkä elämäni suurin Ihan Oikea Seikkailu. Ja juuri vuonna 2009, purjelaivareissun jälkeen, aloitin kirjoittamisen opinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa JA kirjoitin ensimmäisen version Kulkija-novellista. Se kertoo purjelaivasta. Sen alkuperäinen nimi oli Etelänkulkija, omana väännöksenäni Sørlandet-nimestä, joka tarkoittaa eteläistä maata tjsp. Ja novelli sijoittuu Kesäsaarille, fantasiamaailmaan joka silloin oli vasta kehitteillä, koska Mustien ruusujen maassa sitä maata tarvitsisin vasta kakkososassa.

Monimutkaista?? Minusta ainakin, hiukan. Kulkijan syntytarinasta on haasteellista aloittaa, koska tuntuu että tähän liittyy niin paljon. Kaikki kietoutuu yhteen. Mutta olennaisinta on ehkä se, että asiat tapahtuivat sattumalta samana vuonna ja kuitenkaan eivät ihan pelkästään sattumalta. Se on varmaa, että ilman purjelaivareissua Kulkija ei olisi sellainen kuin siitä tuli, ei olisi myöskään kokoelman päätösnovelli Rubiinilaiva, eikä Mustien ruusujen maa -trilogiakaan.

6572_1079621597612_1438466665_30179441_313249_n

Eli mikä ihmeen purjelaivareissu? No, tarina on melko pitkä ja vuosien aikana vielä varmaan vääristynytkin, enkä osaa oikein pukea koko matkakertomusta sanoiksi. Mutta koetan tiivistää olennaisen, ja pahoittelen jo etukäteen sekavuutta ja ajatusten poukkoilevuutta. Kyseessä oli osallistuminen Tall Ships Race -tapahtumaan, ja Sørlandet-laivasta taas voi lukea lisää täältä. Minulle, ikäni Keski-Suomessa asuneelle, meri on ollut suht kaukainen elementti enkä tiennyt tällaisesta purjelaivahommasta mitään ennen tätä täydellistä ex tempore -reissua. Olin Ärrällä kesätöissä sinä kesänä, ja yhtenä perjantaina silloinen poikaystäväni lähti Turkuun katsomaan purjelaivoja, sen verran ymmärsin. Kesken työvuoron tuli tekstiviesti: Täällä myydään puoleen hintaan lippuja purjelaivalla Liettuaan, lähdetäänkö? Seuraavana aamuna otin molempien passit, hyppäsin junaan, suunnilleen tyhjensin tilini (opiskelijabudjettireissailua, ah), ja lauantain ja sunnuntain välisen yön yövyimme jo Sørlandetilla.

Tall Ships' Races Baltic 2009 040

Silloin, kun kävelin reppu selässä ihmisvilinän läpi laivalle, jota en ollut edes nähnyt enkä yhtään tiennyt mitä oli edessä, kuumana kesäpäivänä Turussa….. Silloin oli LÄHTEMISEN FIILIS vahvempi kuin varmaan koskaan muulloin, ja siitä olen koettanut sen jälkeen monesti kirjoittaakin.

6572_1079613197402_1438466665_30179427_1349862_n

Luulin ensin joutuvani jonkinlaiselle ”purjeveneelle” ja olin ehkä vähän kauhuissani. Ilmeni kuitenkin, että Sørlandet oli ihan kunnon kokoinen purjelaiva, aito, vanhanaikainen, tunnelmallinen…. Kolmemastoinen täystakiloitu purjelaiva. No, voisin kehua loputtomiin, mutta tietenkin aika kultaa muistot.

 

20160623_130802.jpg

Laivalla emme olleet ainoastaan matkustajia, vaan kuten makuuhuoneen seinällä säilyttämäni diplomi (paras työtoditukseni ikinä!! :D) näyttää, myös teimme töitä eli olimme harjoittelijoita. Matka Turusta Klaipedaan, Liettuaan, kesti noin viikon. Meidän lisäksemme laivalla oli muutama suomalainen ja muutama liettualainen matkustaja/harjoittelija, ja silloin kun saavuimme Liettuaan, laivalle saapui eräs sitä varten paikalle lentänyt britti. Suurin osa väestä oli kuitenkin norjalaisia noin 15-vuotiaita teinejä, jotka oli lähetetty kesäksi merelle kasvamaan. 🙂 Kuka tahansa voi varata paikan näiltä matkoilta, ja Tall Ships Race järjestetään joka vuosi eri reiteillä Euroopassa ja mukana on paljon erikokoisia laivoja. Turusta lähdettiin liikkeelle moottoreilla, mutta varsinainen lähtö kisaan tapahtui merellä , ja silloin laskettiin purjeet alas: huikea näky, jotain ihan muuta kuin mitä olisin voinut nähdä jos olisin jäänyt rannalle.

Tuonne.

Tuonne.

Meillä oli 8 tuntia työvuoroa päivässä, aina 4 tuntia kerrallaan. Minulle osui kaikkein mukavin vuoro eli 8-12 aamulla ja 8-12 illalla: ei tarvinnut valvoa yöllä. Työvuorojen aikana pitelimme ruoria, tähystimme keulassa, harjoittelimme solmujen tekemistä, kuuntelimme oppitunteja erilaisista purjelaivoista, opettelimme köysien ja purjeiden nimiä. Ja kiipesimme mastoihin!!!! Se oli pelottavinta mitä olin ikinä tehnyt. Ei varmaan ehkä kuulosta niin pelottavalta, mutta korkein eli viides purje oli KORKEALLA, eikä turvavaijeria voinut pitää kiinni silloin kun kiipesi ja siirtyi esim. tasanteelta purjeelle. Vasta sitten kun löysi hyvän paikan, vaijerin sai naksautettua kiinni. Mastoissa nostimme ja laskimme purjeita. Alhaalla kannella piti porukalla kiskoa köysistä. Silloin kun laivaa käännettiin, kaikkien piti tulla kannelle, myös niiden jotka olivat päiväunilla tms., koska kaikki tarvittiin vetämään köysistä. Käsieni iho kovettui ja paksuuntui oudosti reissun aikana, ja myöhemmin kotona iho lähti suikaleina irti. 😛

Kallistuma. Ja köysiä.

Kallistuma. Ja köysiä.

Kieliä olivat englanti ja ”skandinavia”: norjaa, ruotsia ja tanskaa puhuvat ymmärsivät hienosti toisiaan. Opin siis paljon purjelaivan osien nimiä, mutta valitettavasti vain englannin ja skandinavian sekoituksella, joten siitä ei ollut suoraan apua purjehtimisesta kirjoittaessa suomeksi. Koetin saada kokemuksesta muutenkin paljon irti kirjoittamista varten, ihan tietoisesti, koska olin jo suunnitellut että Mustien ruusujen maan jatko-osissa seikkailtaisiin merellä. Katselin merta paljon. Laivan liikettä, keinuntaa, kallistumaa on ollut haasteellista kuvailla jälkikäteen. Se liike oli oikeasti jännä, mutta ei sitä enää ihan oikein muista. Suuri osa matkasta oli myös yllättävän ”arkista”, jopa tylsääkin, ja laiva liikkui suht hitaasti koska oli aika tyyntä. En siis päässyt kokemaan myrskyä, mutta ONNEKSI. Nimittäin nytkin jotkut olivat merisairaana, joillain saattoi mennä koko reissu melkeinpä ohi sängyssä maatessa. Laivalla oli tiukka kuri ja tietyt säännöt, mitään ei saanut jättää lojumaan, piti olla aivan siistiä. Pelasimme korttipelejä kannen alla aika paljon.

6572_1079613397407_1438466665_30179432_6438868_n

Seikkailu jatkui Klaipedaan, pikkukaupungissa tuntui olevan melkeinpä festaritunnelmat purjelaivatapahtuman päättyessä sinne. Sitten vähän juhlimista, bussilla Tallinnaan ja perinteisellä laivalla Suomeen ja kotiin.

Eipä tiennyt tyttö. Nimittäin vielä Turussa, että mihin oli ryhtymässä.

Eipä tiennyt tyttö. Nimittäin vielä Turussa, että mihin oli ryhtymässä.

Niin, tuota… Pitikö minun kirjoittaa jotain siitä novellista???!!?? Tämä eksyi nyt sen verran syvälle muisteluihin, että ehkä tämä riittää. Todettakoon lyhyesti, että kirjoitin ”Etelänkulkija”-nimisen rykäisyn syksyllä 2009 ja se oli oikeastaan ensimmäinen kirjoittamani novelli. Teini-iän heppatarinoita lukuun ottamatta siis. Olin ajatellut laittaa sen avoimen yliopiston kirjoituskilpailuun, mutta muistaakseni lopulta se kilpailu ei toteutunutkaan tjsp. Novelli kävi Portissa mutta ei menestynyt. Tarjosin sitä Usvan äänikirjaan, ei menestynyt sielläkään, mutta sain viisasta palautetta ja itsekin aloin ymmärtää, että tekstistä puuttui vielä jotain. Kesäsaarten maailma kehittyi sitten hiukan eteenpäin, ja Kulkijaan tuli mukaan eräs idea, joka näkyy Mustien ruusujen maa 2:ssakin. Ja lopulta Kulkija ilmestyi Usvassa 1/2013. Se on melko lyhyt novelli (ainakin moneen muuhun novelliini verrattuna), siihen purin joitakin ajatuksiani ja kokemuksiani purjelaivareissusta, mutta en kaikkea, ja se jätti sellaisen fiiliksen että halusin kirjoittaa purjelaivasta vielä lisää. Suoraan sanoen se ei minusta ole kokoelman paras novelli, kyllä ainakin itse siitä huomaan että se on ”alkuvaiheen” novelleja, vaikkakin alkuperäisestä muutettu. Minulle se edustaa kuitenkin tärkeää alkua ja tärkeää kehityksen paikkaa, ja aiheen ja sisällön puolesta se kuuluu novellikokoelmaan ehdottomasti mukaan.

Jos joku jaksaa näitä höpötyksiä kuulla vielä lisää, niin Rubiinilaiva-novellin kohdalla sitten. 😛

Aurinkoista juhannusta kaikille! Tai myrskyistä, kummin vain. Mutta olkaahan varovaisia vesillä jos vesillä liikutte!

Post Navigation