Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Archive for the category “Kirjoittaminen”

Novellien synty #9: Talviyön tarina

Novellien synty -sarjani viimeiset hetket ovat käsillä: vielä on jäljellä kahden novellin tarinat. Novelli numero yhdeksän on roikkunut bloggausjonossa pitkään, ja osittain eräästä hyvin hämmentävästä syystä. En muista tämän novellin kirjoittamisesta mitään! Miksi ihmeessä en? Ei sen tekemisestä ole kolmeakaan vuotta — tiedostojen päivämäärät todistavat sen. Mutta ei, ei muistikuvia. Kirjoitinko hitaasti, nopeasti, oliko helppoa vai vaikeaa, tökkikö jokin asia? Kirjoitinko kotona vai jossain muualla? Millaisiin oman elämän tapahtumiin / tilanteisiin novelli linkittyy? Mystistä, mutta Talviyön tarinasta minulla ei ole jäänyt mieleen muistojälkiä. On vain se todisteaineisto, mitä koneelta löytyy.

”Talviyön tarina suunnitelmia” -niminen tiedosto, jossa on 7 sivua jotain höpötystä ja jota on viimeksi muutettu 8.6.2014. Ja sitten itse novellitiedosto, jota on viimeksi muutettu 10.6.2014. (Todennäköisesti melko pian kopioin tekstin novellikokoelmatiedostoon, jossa sitten myöhempi työstö on tehty.)

Suunitelmasivuilta löytyy mm. tällaisia huomioita:

Nainen, puoliksi krioni, puoliksi navadi, kulkee pitkin Talvilaaksoa kertomassa tarinoita; pyytää yösijan tarinaa vastaan.

Kolme tarinaa, joista viimeinen on… astetta erikoisempi.

Sydäntalvi. Tähän viimeiseen novelliin KAIKKI TALVESTA, KUVAUS, maagisuus. ONE MORE TIME kaikki talven tunnelmat.

Nämä kiteyttävät novellin sisällön aika hyvin. Kuten yleensäkin kirjoitusprosesseissani, lopputulos vastaa suunnitelmaa ainakin kohtuullisesti. Ilmeisesti juuri talven kuvauksella herkuttelu oli minulla tavoitteena tässä novellissa. (Vaikka ei tämä ihan viimeinen Talvilaaksoon sijoittuva novelli ollutkaan kyllä.) Älä riko pintaa -kokoelmaa varten oli kasassa 5 kesänovellia ja 3 talvinovellia, selkeä epäsuhta siis, ja minun oli vähän pakkokin päästä taas takaisin Talvilaakson tunnelmiin. ”Takaisin” tarkoittaa oikeastaan paluuta niihin tunnelmiin, kun kirjoitin Mustien ruusujen maan ykkösosaa ja vasta hahmottelin Talvilaaksoa… Talviyön tarinassa pointti oli päästä kuvailemaan ikitalvea ja talvisessa metsässä vaeltelua taas kerran. Lisäksi halusin tehdä rakenteellisen kokeilun, jollaista aiemmin en ollut tehnyt. En tiedä, mistä idea oikein lähti, mutta joka tapauksessa novelliin tuli sisäkkäisiä tarinoita ja jonkinlaista metafiktiivisyyttä.

Suunnitelmasivuilta löytyy myös pätkä inspiraatiobiisin sanoista:

story of your life

time of solitude and strife

freedom of the northern road

hoping many miles to go

Kyseinen Tuomas Holopaisen mahtava biisi kertoo tietenkin oikeasti Roope Ankasta. Mutta näin sitä oudosti inspiroituu aina jostain ja yhdistää asioita omalla tavallaan. Tuota biisiä kuunnellessa on superhelppo päästä tunnelmaan ja kuvitella itsensä jonnekin kaukaiseen lumiseen maahan.

Talviyön tarinan muokkausvaiheesta muistan sen verran, että ns. sisäisten tarinoiden pituus ja kiinnostavuus mietitytti minua jonkin verran. Varmaan hiukan novelli tiivistyikin, mutta laaja ja kuvaileva se on edelleen. Suuria muutoksia ei editoinnissa tullut.

Voisi ajatella, että jos tekstin kirjoitusprosessia ei muista, niin ehkäpä juuri se teksti ei sitten ole ollut kovin tärkeä. Mutta ei, en sanoisi niin kuitenkaan. Olen saanut Talviyön tarinasta hyvää palautetta. Olen tyytyväinen valmiiseen novelliin: ainakin mielestäni se talvifiiliksen saavuttaminen onnistui ihan hyvin, ja myös rakenneratkaisun sain toteutettua. Tämä ei ole teksteistä minulle tärkein mutta tärkeä kuitenkin. Tämä oli askel siihen suuntaan, että lähdin haastamaan itseäni vielä enemmän ja kokeilemaan erilaisia ratkaisuja. Ehkä numeron 9/10 kohdalla oli jo aikakin!

On ollut tosi mielenkiintoista lukea ja kuulla arvioita novellikokoelmasta, kun osa lukijoista on pitänyt enemmän talvinovelleista ja osa enemmän kesänovelleista. Keskimäärin talvinovellit ovat niitä uudempia, joten ehkä osa lukijoista on nähnyt niissä kehitystä, osa taas ehkä pitänyt niitä turhan kikkailevina tai liikana yrittämisenä tai… mene ja tiedä. Itse asiassa aivan turhaan viittaan tässä nyt lukijoihin, koska ajatus on omani. Näissä viimeisissä talvinovelleissa näen toisaalta muutosta & kehitystä, toisaalta kikkailua ja liikaa yrittämistä. On vaikeaa yrittää kehittyä ja uudistua, edetä niin että etenisi parempaan suuntaan. Ihan ensimmäisissä kirjoittamissani novelleissa viehättää jonkinlainen aitous ja viattomuus, johon ei enää kirjoittajana oikein enää pääse, koska kaikki on väkisinkin hieman laskelmoivampaa.

En tiedä, saako kukaan tästä ajatuksesta kiinni… Ehkä lopetan tähän.

Kohta on sarja paketissa; LUPAAN kirjoittaa viimeisenkin syntytarinan ihan pian.

Jos seinät voisivat tuntea

Susiveli

Narvaranin linnut

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

 

Mainokset

Ei aina mene niin kuin suunnittelee

Nih. Viimeiset kaksi kuukautta ovat menneet hujauksessa. Yhtäkkiä havahtuu siihen, että kas, vuosi on vaihtunut; pysähtyy ehkä miettimäänkin sitä hetkeksi; ja sitten meno jatkuu. Ainoa tavoitteeni vuodelle 2017 on koettaa hidastaa tahtia edes hiukan. Ihan Oikeasti. Muun muassa kirjoittaminen ei nimittäin pidemmän päälle onnistu, jos ei ikinä muista pysähtyä. Sen huomasin, kun joulun ja uudenvuoden aikaan vietin kaksi viikkoa ihan oikealla lomalla. Kaksi viikkoa ihanaa olemista, löhöilyä ja kirjojen lukemista ihan muuten vain ja viihteen vuoksi, ah. Ja kas kummaa, sen kahden viikon aikana mielessä kehittyi myös uusi romaani-idea. Kun aivoille antaa hetken lepoa ja tyhjyyttä, niin silloin on idealla tilaa tulla.

Mutta mistä kaikesta tämä ”hujaus” nyt on johtunut, ja miten suunnitelmat ovat muuttuneet? No, osa kiireistä on ollut suunniteltua ja odotettua, osa yllättävämpiä. Toimittamaani goottiantologiaan tuli tarjolle 5o novellia (enemmän kuin uskalsin odottaa), ja siitä seurasi paljon lukemista ja vaikeita valintoja. Vielä jossain vaiheessa syksyä minulla oli selvät sävelet mielessä oman kirjoittamisen kanssa: kirjoitan C:n ensimmäisen version loppuun sillä raivokkaalla vauhdilla, johon olin kiihdyttänyt jo toukokuun alusta alkaen. Enää ei puuttunut paljoa, ehkä viitisenkymmentä liuskaa. Se piti saada loppuun vuodenvaihteeseen mennessä! Koska se oli Suunnitelma, ja jos jostain pidän kiinni niin suunnitelmista!!

Mutta ei. Kävikin toisin. Ja tämä ei ollut huono uutinen vaan päinvastoin erinomainen uutinen! Eräs toinen kirjaprojekti nimittäin nytkähti eteenpäin. Tästä lisää myöhemmin!!! Sain ensimmäiset kommentit kustannustoimittajalta. Muistan, kuinka eräällä junamatkalla minun oli tarkoitus kirjoittaa C:tä eteenpäin, oli oikein työskentelyhyttikin sitä varten. Ja kalenteriin merkittynä että tämä ja tämä luku kirjoitetaan nyt, ja nämä ja nämä luvut sitten seuraavalla ja seuraavalla viikolla… Ja nimenomaan näistä suunnitelmista minä pidän aina kiinni, koska muuten mikään kirja ei valmistu. Mutta ei, silloin tuli stoppi. Tajusin, että kaiken muun pikkuhässäkän keskellä en pysty keskittymään näihin kahteen projektiin yhtä aikaa. Kustannustoimittajan kommentit polttelivat mielessä. Oli projekti C:n vuoro jäädä tauolle ja odottamaan parempia aikoja. En oikein osaa kirjoittaa tekstejä päällekkäin, ainoastaan vuorotellen.

(Toisaalta, khrm, mm. parin viikon päästä olen menossa romaanileirille saamaan palautetta C:stä… Ja juuri tänään harhauduin lueskelemaan sitä läpi… Ei sitä täysin osaa syrjään työntää, eikä kai kannatakaan. Se saa pysyä vähän vireillä ja mielessä koko ajan. Editointivaiheessa olevat tekstit aiheuttavat kuitenkin aika paljon tuskaa ja ahdistusta. Tekee hyvää vilkaista välillä C:tä, joka on vielä ihanan kesken ja uusi ja josta ei edes muista, mitä kaikkea siellä lukee.)

Mutta niin. Suunnitelman muutos oli siis lähinnä se, että en saanut C:n ensimmäistä versiota valmiiksi silloin kun olisin halunnut. Big deal. Pitäisi oppia antamaan itselleen vähän anteeksi. On tässä aikaa.

Ehkä C:n ensimmäinen versio valmistuu tänä vuonna.

Ja se toinen kirjaprojekti…. Huh, sen pitäisi ILMESTYÄ tänä vuonna!! 🙂 🙂

Bring it on, 2017, minä olen valmis.

 

Tauko on parasta aikaa

Toisinaan tauko on kirjoittamisen parasta aikaa. Tauko on se, mikä tuo kirjaan viimeisen silauksen tai selkiyttää kaaosmaista kässäriä. Tauko on juuri se, mitä kipeästi tarvitaan. Mitä kässäri suorastaan vaatii. Superhypertehokkuusnopeus-maailmassa sitä ei aina muista. Jos erehtyy kuvittelemaan, että kaiken pitää tapahtua tappotahdilla ja heti. Viime aikoina olen ensinnäkin alkanut merkitä kalenteriin sanoja ”vapaapäivä” ja ”lepo”. Näiden merkitsemisen pitäisi olla täysin loogista, koska lukeehan kalenterissa myös kaikki se, mitä pitää tehdä. Viime kevään opetus- ja kirjoitushulina opetti, että myös vapaalle pitää ihan oikeasti varata aikaa, tai muuten homma sortuu ennemmin tai myöhemmin. Koko ajan tämä ajankäyttö on opettelemista ja tasapainottelua. Kun vain haluaisi tehdä niin paljon!!! Etenkin kirjoittamisen alueella.

Mutta tauko, niin. Nyt elokuussa en ole pitänyt kirjoittamisesta taukoa, mutta olen pitänyt taukoa kässäristä C. Jätin sen kuukaudeksi lepäämään ja kesktyin ihan muihin juttuihin eli lähinnä urbaanifantasiahässäkkään, jota varovaisesti voisi kutsua nimellä projekti M. Siitä lisää toivottavasti ihan pian. (Naurettavaa tämä kirjainkoodien käyttö, ehkä joo!???! Mutta kun ei vain jotenkin pysty julkistamaan tiettyjä asioita. Silloin kun itse vielä hahmottelee ja haahuilee.)

No, ”projekti C” hyötyi tauosta mainiosti. Kirjoitin sitä oikeastaan hullun lailla, tappotahdilla toukokuusta heinäkuun loppuun. Lähes 200 liuskaa. Vielä kesken, mutta selkeästi voiton puolella. Luin tekstin läpi nyt tauon jälkeen. Huikeaa lukea omaa tekstiään, kun ihan oikeasti ei edes muista, mitä siellä tarkalleen on. Nyt ollaan vielä niin ihanan kaukana siitä viimeistely- ja oikolukuvaiheen tuskasta, kun jokaisen sanan suunnilleen jo tietää ja hohhoijaa!!!! Nyt on vielä vapautta ja yllätyksiä. Intensiivisen kirjoitusjakson aikana aloin tuskastua ja kyllästyä koko juttuun. Mutta nyt tauon jälkeen, no, tekstihän vaikuttaakin ihan OK:lta. Tämä saattaa olla vain harhaa, joka korjaantuu taas seuraavalla lukukerralla kun teksti yhtäkkiä tuntuukin surkealta. Mutta nyt, tämä lukukerta oli oikein kiva. Tuli merkkailtua kässäriin tällaisia autenttisia kommentteja 😀

Ps. Tämä ei ole surkeaa. (sivulla 28)

Sä OOT saanut tähän aitoa TUNNELMAA (sivulla 38)

Kieli EI ärsytä ainakaan vielä. (sivulla 46)

KÄYKÖ TYLSÄKSI? (sivulla 150)

Ehkäpä siis tiivistämisen varaa (sivulla 167)

Hehee. Sellaista keskustelua oman kässärin kanssa tällä kertaa. En ryntää tekemään muutoksia enkä kirjoittamaan jatkoa heti huomenna, mutta herättelen ajatuksia taas vähitellen. Tauon jälkeen täytyy orientoitua uudestaan. Täytyy kääntää taas joku vipu off-asentoon ja toinen päälle. (Miten tämä postaus alkaa kuulostaa koko ajan vain häiriintyneemmältä. Että siellä se tyyppi keskustelee itsensä ja kässärinsä kanssa ja kääntelee vipuja päässään. Mutta joo.) En kirjoita eri projekteja rinnakkain vaan nimenomaan lomittain, vuorotellen, ja yleensä tarkan suunnitelman mukaan että mitä milloinkin.

Syksyssä ei harmita mikään muu kuin se että läheskään kaikille projekteille ei ole aikaa.

Tästä lähtien C on taas top priority ja on niin kauan että kässärin eka versio on valmis!!

Keskisuomalaisessa 26.8. on arvioitu Älä riko pintaa, löytyy myös verkkoversiosta, jee!

 

Novellien synty #3: Tee minulle syksy

Taas se on tulossa, syksy. Siinä missä novellikokoelmani on jaettu ns. kesänovelleihin ja talvinovelleihin, ”Tee minulle syksy” on hivenen hämäävästikin kesästä syksyyn kallellaan. Siinä toinen päähenkilöistä, Neyna, on kotoisin maasta, jossa syksy tulee joka vuosi. Hän on matkustanut ympäri Kesäsaaria (vaellushalu ja matkanteko toistuvat novelleissa usein) ja koettaa asettua aloilleen, mutta kaipaa syksyä. Tiedättehän. Syksy on muutoksen aikaa. Tunnelmallista. Se on kuoleman ja asioiden päättymisen aikaa. Mutta myös uusien alkujen ja lähtemisen aikaa. Vaikka elokuun viimeiset päivät vaikuttavat nyt jopa lupaavan aurinkoisilta, niin sieltä se syksy on ihan juuri tulossa, joten mikäpä olisi parempi hetki palata tämän novellin pariin?

Kirjoitin ”Tee minulle syksy” -novellin keväällä ja kesällä 2010. Ihan tarkassa muistissa tuo prosessi ei enää ole. Muistan ainakin, että kirjoitin novellia uudessa kämpässäni, ja välineenä oli iänkaikkisen vanha pöytäkone, jonka olin saanut äitini työpaikalta hylättyjen koneiden joukosta. Onneksi kirjoittaminen ei ole välineurheilua. Novelli oli fiiliksiltään aika hyvin jatkoa kahdelle edelliselle: kesänovelli, ja vielä edellisiä enemmän ihmissuhdenovelli. Siitä tuli yli 20-sivuinen, ja pituuden puolesta se sopi erinomaisesti erään kurssin suoritukseksi avoimen yliopiston kirjoittamisen opinnoissa. Laitoin novellin siis itsenäisen kurssin suoritukseksi, ja sain siitä mukavasti ja kattavasti palautetta (josta tosin enää en muista juuri mitään — on se jossain tuolla koneen syövereissä). Myöhemmin sama opettaja antoi minulle palautetta myös laajemmasta tekstikokoelmasta, jossa oli mukana jo iso osa Älä riko pintaa -kokoelman novelleista; sain siis hyödynnettyä avoimen opintoja kokoelman tekemisessä erittäin hyvin.

Tässä vaiheessa en kuitenkaan (vieläkään) osannut hakea palautetta muualta. Saattoi käydä jopa niin, että samalla kun vasta odotin palautetta avoimesta, lähetin jo novellin Portin kisaan. En oikein muista. Mutta Porttiin se siis meni. Olinhan aiemmin samana vuonna sijoittunut Novassa, joten jonkinlaisella aloittelijan tuurilla ja logiikalla ajattelin, että seuraavaksi tietenkin Porttiin. Ensimmäinen yritykseni Portin kisassa, ja ihme kyllä se onnistui! Tee minulle syksy sai kunniamaininnan. Harmittaa, etten päässyt muiden menojen takia osallistumaan palkintojenjakotilaisuuteen joulukuussa. (Minulla ei edelleenkään ollut mitään hajua siitä, kuinka tärkeää olisi tavata muita kirjoittajia ja verkostoitua, vaikka avoimen kursseilla olinkin muihin kirjoittajiin jo törmäillyt.) Myöhempinä vuosina on käynyt selväksi, ettei Portissa sijoittuminen todellakaan ole ihan niin helppoa.

Novellin kuvitusta Portissa 2/2011, J.Murtosaari.

Novellin kuvitusta Portissa 2/2011, J.Murtosaari.

Voin sanoa suoraan, että Tee minulle syksy EI ole oma suosikkinovellini kokoelmasta. Kokonaisuuden osana sillä on ehdottomasti paikkansa, ja yksi asia mistä nautin sitä kirjoittaessa, oli kuuman ja rehevän viidakon kuvailu mahdollisimman värikkäästi (kuvituskin ehkä kertoo jotain siitä). Myös erilaisen rakenneratkaisun kokeileminen tuolloin (vaihtelevat näkökulmat ja aikatasot) oli hyödyllistä. Mutta näin jälkeenpäin novelli ei tosiaan minulle ole se kaikkein tärkein. Ehkä hivenen liikaa ihmissuhteita ja hivenen liian vähän fantasiaa (eikä oikeastaan ollenkaan kauhua) omaan makuuni. 😀

Yksi juttu tuli vielä mieleen tästä novellista  – liittyy tarinoiden kierrätykseen. En voi paljastaa novellin loppukohtausta tässä, mutta joka tapauksessa se loppukohtaus ei alun perin ollut tarkoitettu tähän novelliin eikä näille henkilöille. Minulla oli jo joskus 15 vuotta sitten eräs laaja tarina-aihio, ja olin suunnitellut tuota kohtausta jonnekin sarjan jatko-osaan, siis ihan vain pieneksi osaksi iiiisoa tarinaa. Tuo sarja kuoli sitten omaan mahdottomuuteensa, mutta olen säästänyt ja kierrättänyt sieltä monenlaista… Ja koko Tee minulle syksy -novelli itse asiassa syntyi tuon yhden vanhan, käyttämättömän idean ympärille.

Mikään kirjoittaminen ei ole ”turhaa”, mm. siksi, että julkaisemattomia tekstejä voi pilkkoa osiin ja kierrättää ja käyttää muualla. Eikä kirjoittaja minun kokemukseni mukaan tarvitsee miljoonia ideoita. Olen kirjoittanut paljon ihan vain kierrättämällä vanhoja, ottamalla käyttämättömiä elementtejä sieltä täältä. Ja yksi perusidea tai alkukuva riittää yllättävän pitkälle, kun sen antaa muhia ja kasvaa ja antaa muiden pienten ideoiden tarttua siihen.

Siinäpä kaikki, mitä minulla on sanottavaa Tee minulle syksystä! Aiemmin sarjassa olen kirjoittanut näistä:

Älä riko pintaa

Kulkija

***

Ensimmäisiä arvioita ja kommentteja kokoelmasta on vähitellen alkanut tulla. Dysphoria-blogissa tykättiin kokoelmasta! Erityisesti minua ilahdutti kommentti henkilöhahmoista, koska olen aina ollut jotenkin juonivetoinen kirjoittaja ja henkilöiden luominen ”väkisin” on vaikeaa, henkilöt joko onnistuvat tai eivät. ”Novellien henkilöhahmot ovat uskottavia, miellyttäviä ja miljöön kuvaus uskomattoman kaunista ja elävää. ” Oooh! Kiitos bloggaajalle!

Fokus

Viime aikoina on tapahtunut niin paljon, että en edes tiedä mistä aloittaisin. Kerrotaan nyt tärkein uutinen: Minut on juuri vähän aikaa sitten hyväksytty Osuuskumman jäseneksi! En vielä osaa ajatellakaan, mitä kaikkea tästä mahdollisesti ja toivottavasti seuraa, mutta aika näyttää. On mahtavaa päästä mukaan osuuskuntaan ihmettelemään tätä kirja-alaa taas uusista näkökulmista.

Aikaa ei vielä ole ehtinyt kulua osuuskunnan jutuissa vaan enemmänkin päivätöissä ja yhdistyskuvioissa. Projekti C:n taustatyö on myös edennyt melko syvällisiin sfääreihin ja laajentunut fantasialle sopivasti eeppisiin mittasuhteisiin…ehkä liikaakin — tästä edempänä. Lisäksi ohjelmassa on tai ainakin pitäisi olla tekstien editointia. Tähän kun lisää muutamat kirjamessutohinat tms. pikkureissut, niin soppa on valmis… Hommat uhkaavat levitä joka suuntaan, ja fokus unohtuu. (Vähän niin kuin rönsyilevässä kirjoitustyylissänikin.) Oikeasti, nautin siitä että on monta rautaa tulessa ja uusia juttuja vireillä. Nämä OVAT kivoja juttuja, ja on tapahtunut muutakin mahtavaa kuin Osuuskumman jäsenyys. Sain KK:sta ensimmäisen lukijapalautteen, joka oli !!!!!!!! Mahtavin ikinä. Siis varmaan positiivisin palaute, mitä olen koskaan saanut mistään tekstistä. Tai ehkä osittain sen positiivisuus korostuu siksi, että KK on minulle itselleni niin tärkeä. Osa minusta haluaisi karata jonnekin autiolle saarelle KK:n kässärin kanssa editoimaan sitä just nyt. Mutta. Yhden kokonaisen päivänkin varastaminen alkaa olla haasteellista.

On vain nyt niin helppo unohtua järkkäilemään jotain yhdistysasiaa, jäädä lukemaan sähköposteja ties kuinka pitkäksi ajaksi, innostua kirjoittelemaan jotain kolumnia tms. äkillisen inspiraation vallassa, suunnitella opetustunteja (kun siinä hommassa pääsee flow-tilaan, tietenkin täytyy ottaa ilo irti!! Enkä opettajan hommissa ole ikinä tuijottanut kelloa, voin yhtä hyvin tehdä töitä seitsemältä aamulla kuin yhdeksältä illalla ja seitsemänä päivänä viikossa).

Se oma kirjoittaminen uhkaa kuitenkin unohtua. Se, jonka nyt pitäisi kai kuitenkin olla tietynlainen punainen lanka, joka yhdistää kaikkia näitä muita touhujani.

Olen nyt muutaman kerran saanut itseni kiinni lukemasta jotain taustatyötekstiä aiheesta X tai katsomasta YouTubesta viidettä videota samasta aiheesta, ja olen miettinyt: Onko tässä enää mitään järkeä? Saanko oikeasti lisää tietoa, hyödyllistä tietoa, sellaista jota aion kirjassa käyttääkin? Onko tämä kirjoittamiseen valmistautumista vai kirjoittamisen välttelemistä? Se on kai se ydinkysymys. Kaikki palautuu just tähän. Mikä on laiskuutta, mikä tarpeellista kypsyttelyä, mikä on kiireettömyyttä ja huolellisuutta, mikä tosiasioiden kieltämistä. Tosiasioilla tarkoitan jotain tällaista: ”Writers write. Tuon piti olla mottosi. Kirjoita hölmö.”

Tieteellisessä tutkimuksessa ”saturaatiopiste” tarkoittaa sitä hetkeä, kun aineistoa, esim. haastatteluita on kerätty niin paljon, ettei uutta tietoa enää saada. Aineisto alkaa vain toistaa itseään, ja voidaan todeta, ettei enempää aineistoa tarvitse kerätä. (Hehehee, hienoa miten tieteellisen kirjoittamisen opettaminen alkaa vaikuttaa omaan ajatteluuni. Täältä nämä esimerkitkin näköjään jo tulevat!) Ehkä pitäisi myöntää, että myös romaanin taustatyössä voi käydä näin. Tietysti aina voi perehtyä tarkemmin ja lukea joka ikisen vielä tarkemman historiankirjoituksen ja katsoa jokaisen aiheesta ikinä tehdyn elokuvan, mutta. Tässäkin hommassa unohtuu fokus eli se oma tarina ja fantasian tapauksessa oma maailma. Taustatyö antaa aineksia, mutta ei todellakaan kaikkea. (Vähän niin kuin lähteiden käyttö tieteellisessäkin kirjoittamisessa…. Aargh, taas tulee tällaisia mieleen! :D)

Pitäisi siis kai ryhtyä kirjoittamaan, mutta en vain kykene. Olen kyllä kirjoittanut pari sivua ikään kuin vahingossa, ja 13 sivun mittaisen synopsiksen, mutta siinä se. Odotan… jotain. Parempaa aikaa. Vähempiä päivätöitä. Kesää. Joidenkin aiempien projektien loppuunsaattamista. Jotain. Ei voi mitään, mutta odotan. En ole oikeastaan kirjoittanut uutta fiktiivistä tekstiä kohta kolmeen kuukauteen. Paitsi siis vahingossa sen pari sivua.

Toisaalta: viime syksynä kirjoitin aivan hulluna. Nyt kun miettii, olin toooodella uppoutunut KK:n maailmaan. Eikä vain syksyllä vaan käytännössä kesäkuusta joulukuuhun. Kai joskus on sitten vastapainoksi pidettävä taukoa!?!? Mutta mistä voin tietää — voi kun voisikin tietää — että se tauko loppuu taas, että pystyn aloittamaan taas, että onnistun TAAS viemään loppuun sen mikä aluksi on pelkkä epämääräinen alkukuva ja haave…

(Ja mitä nyt ”loppuun viemisellä” tarkoitetaan. Tällä hetkellä tiedostoissa ja mielessäni roikkuu monta lyhyempää ja pidempää tekstiä, jotka eivät vielä ole loppuun vietyjä vaan jossain siellä matkalla, odottamassa tai toivomassa julkaisua.)

Jännä ilmiö on tullut esiin tässä kiireisten viime viikkojen keskellä. Olen jo useamman kerran nähnyt unta, jossa on ollut suht selkeä ja yksityiskohtainenkin tarinaidea. Olen jopa muistanut unen aamulla, olen kirjoittanut hieman ylös näitä ideoita, JA ne eivät edes tunnu jälkeenpäin täysin järkyttäviltä. Ehkä monelle kirjoittajalle tämä on normaalia, mutta ei minulle. Olen aiemmin kirjoittanut ainoastaan yhden novellin unen pohjalta: se oli ”Ei poikasi ole kuollut”, joka on julkaistu Usvassa. Muuten uni-ideat ovat olleet todella vähäisiä, kuten uudet ideat muutenkin. Mistä ihmeestä näitä nyt putkahtelee, kun monta tekstiä on tosiaankin kesken ja vaiheessa eikä ihan uusille ole tilaakaan? No, kirjoitan hämärätkin uni-ideat nyt onnellisena muistiin. Nämähän ovat suorastaan lahjoja. Tulevat ihan tyhjästä. Yrittääkö alitajunta sanoa, että sittenkin minulla olisi nyt käyttämätöntä luovuutta, jolla pitäisi tehdä jotain?

Nämä pohdinnat mielessä on varmaan hyvä lähteä nukkumaan ja toivoa parasta.

Joka päivä jotain

Älä tee niin kuin minä teen vaan niin kuin minä opetan… Heh, kyllähän tällainen tunne joskus tulee. Esimerkiksi silloin, kun painotan opiskelijoille, että kirjoittakaa sitä raakatekstiä, antakaa mennä, älkää jumittuko liikaa suunnitteluvaiheeseen! Samalla kyllä yleensä myönnän omat perisyntini eli mm. sen, että olen kirjoittajana pitkälti suunnittelijatyyppiä… (Mutta silti en kuvittele, että ensimmäinen versio olisi täydellinen ja valmis!)

Ja sitten on eräs toinekin opetus, jonka noudattamisessa olen huono: ”Kirjoita joka päivä jotain.” Kirjoita myös silloin, kun on vain pieniä pätkiä aikaa. Älä odota ”täydellistä” kirjoituspäivää, joka koittaa joskus ensi kuussa. Opi käyttämään lyhyetkin ajat hyödyksi ja hae sitä kautta kirjoittamiseen rutiinia.

Joo… Tuossa olisi takuulla itsellänikin kehittämistä. Olen kyllä mielestäni jo aika hyvä varaamaan kirjoittamiselle aikaa: teen sen konkreettisesti, merkkaan aikaa kalenteriin. Mutta kelpaako kirjoitusajaksi esim. puolituntinen illalla töiden jälkeen? Yleensä ei… Enkä koskaan ole kirjoittanut ihan joka ikinen päivä. Joka toinen on jees, tai vaikkapa 4 päivää putkeen ja 3 lomaa ja sama homma seuraavalla viikolla. Hatunnostoni jokaiselle ”raapale päivässä” -kirjoittajalle ja Nanowrimo-osallistujalle, joka oikeasti saa aikaiseksi tekstiä jatkuvasti.

Viime viikkoina olen tehnyt uuden romaanin suunnittelu- (Haa! Kappas!) ja taustatyötä. Saattaa kuulostaa kirjoittamisen välttelyltä (osittain totta), mutta minusta tämä on myös perusteltua, koska tällä kertaa haluan oikeasti perehtyä tiettyihin taustamateriaaleihin ja lukea mm. historiaa. Pitäisi luoda uusi fantasiamaailma. Ei tapahdu hetkessä. Ja tähänastiset maailmat ovat AINA minusta jääneet jotenkin puolitiehen, olisi voinut taustoittaa niitä enemmän ja nimenomaan oikeasti miettiä etukäteen ennen kuin alkaa vain heittää päästään mitä tahansa. Maailman luominen kun ei kuitenkaan tule vain ”omasta päästä”, vaan koen tosi hedelmälliseksi sen, että käyttää esim. oikeaa yhteiskuntaa tai oikeaa historiaa siinä jollain tavalla hyödyksi. Näin toivon saavani fantasiamaailmaan vielä enemmän syvyyttä ja persoonallisuutta kuin aiemmin.

Jospa nyt viimeinkin pääsisin otsikon asiaan… ”Joka päivä jotain.” Se on nyt mottoni, oma sovellukseni ”Kirjoita joka päivä”-ohjeesta. Miksi en antaisi itselleni aikaa vähän kypsytellä ideoita ja oikeasti pitää taukoa kässäreiden välissä? Niinpä tavoitteeni on nyt tehdä joka päivä jotain uuden projektin eteen, mutta sen ei todellakaan tarvitse olla kirjoittamista. Joka päivä ”jotain” voi olla esim.

synopsiksen kirjoittamista

taustakirjallisuuden lukemista

inspiraatiobiisin kuuntelemista

muutamien hajanaisten rivien / dialoginpätkien kirjaamista muistiin

rakenteen hahmottelua

tms. tms.

Ideana on kuitenkin se, että pitäisin tarinan mielessä. Tavallaan koetan antaa alitajunnalle ärsykkeitä, jotain mistä kehitellä taas lisää ideoita & oivalluksia. Ja kun tekee joka päivä jotain kirjoittamisen eteen, ei myöskään ahdista muut työt / kiireet / esteet jne. niin paljon. Jää päivästä sellainen fiilis, että edisti kirjoitushommaa kuitenkin.

Eikä aikaakaan tarvita kuin 15 minuuttia, puoli tuntia, tunti… Parissa tunnissa tekee taustatyöhommia jo kivasti!

Ehkä tällä tavoin voin myös vähitellen siedättää itseäni ”Kirjoita joka päivä” -ajatukseen.

 

 

Liebster Award

 

Ooh. 🙂 Olen saanut erinomaisen syyn piipahtaa kirjoittamassa tänne blogiin jotain. Sain nimittän Kirjainunelmia-blogista kysymyshaasteen, johon ehdottomasti täytyy vastata. Tämä sopii bloggaamiseeni hyvin nyt: jos ei keksi itse mitään kirjoitettavaa, voi vastata valmiisiin kysymyksiin. Suuret kiitokset siis!

Huijaan haasteessa kuitenkin sen verran, että en haasta nyt muita jatkamaan omilla kysymyksilläni. Paha minä.

liebster_a

Jos pystyisit tapaamaan yhden fiktiivisen hahmon, kuka se olisi?

En tajua, miksi minulle ei tule MITÄÄN muuta mieleen kuin tämä: Jack Sparrow’n kanssa voisi nauttia lasilliset rommia. 😀 Apua. Yritän vastata seuraaviin kysymyksiin järkevämmin.

Mitä luet parhaillaan?

Lohikäärmetanssi 2 on ollut kesken ties vaikka kuinka kauan. Joululoma voisi olla hyvä aika siihen uppoutumiseen. Toisaalta lomareissuun on mukavampi kantaa jotain vähän kevyempää…

Sähköposti vs. kirje?

Pakko on vastata sähköposti, koska en muista, milloin olisin viimeksi kirjoittanut tai saanut Ihan Oikean Vanhanaikaisen kirjeen. Monia vanhoja kirjeitä lapsuudesta/nuoruudesta on kyllä tallessa. Tuntuu edelleen vähän oudolta miettiä tulevaisuutta, jossa kaikki materiaali on ehkä tallentuneena ainoastaan sähköisesti. Sähköisesti tallennetuista muistoista vain puuttuu tietynlainen tunnelma…

Jos saisit viettää yhden päivän kenen tahansa kirjailijan(tai vaihtoehtoisesti mun julkisuuden henkilön) kanssa, kuka se olisi? Miksi?

Ursula K. Le Guin. Olisi huikeaa ihan vain kuunnella hänen ajatuksiaan. Ehkä hänestä pystyisi imemään hiukan viisautta. Yksi aikamme hienoimmista kirjailijoista (ja jätän tästä nyt tarkoituksella pois scifi-alkuliitteen, koska ei sitä tuohon tarvita).

Mitä genreä luet/kirjoitat mieluiten?

Fantasiahan se on. Toisaalta olen huomannut, että olen nykyään hyvinkin kriittinen fantasian lukija. Olisiko niin, että omalta suosikkigenreltään sitten odottaa ja vaatii niin paljon, että harva kirja nousee todella huipuksi. Koetan lukea myös enemmän scifiä, koska tuntuu, että siinä genressä minulla on paljon aukkoja yleissivistyksessä. Jostain syystä en ole juuri koskenut dekkareihin enkä historiallisiin romaaneihin. Joskus pitäisi tajuta lähteä ennakkoluulottomasti oman mukavuusalueen ulkopuolelle — sitähän me spefi-ihmisetkin toivomme niiltä, jotka eivät yleensä fantasiakirjoihin tartu. Ehkä esim. dekkarit ja jännityskirjallisuus jäävät itselläni lukematta siksi, että on vain niin paljon muutakin! En ehdi lukea puoliakaan kaikesta, mitä haluaisin. Lähinnä luen siis scifiä, fantasiaa, spefiä, runoja jonkin verran, nuortenkirjoja, klassikoita ja valtavirtaproosaa.

Kirjoittamisesta sanoisin, että kirjoitat mieluiten (tai oikeastaan pelkästään) spefiä. Sen sisällä taas perinteinen, tolkienilainen fantasia on tietyllä tavalla tutuin & rakkain, mutta haluan tehdä hyppäyksiä joka puolelle muuallekin.

Jos saisit matkustaa vain yhteen maahan, minne matkustaisit? Miksi? (Oletuksella, että rahat ei lopu kesken)

Australiaan, koska siellä on samassa maassa kaikkea. Lapsena asuin Australiassa puoli vuotta. Paluu sinne kiinnostaisi, mutta toisaalta sinne olisi hölmöä/mahdotonta lähteä vain jollekin lyhyelle lomalle tms. Pitäisi olla aikaa oikeasti kierrellä… Toisaalta lapsuuden muistot ovat olemassa, ja vähän pelkään, että paluu samoihin maisemiin voisi myös jättää sellaisen ”tässäkö tämä nyt oli” -tunteen. Voikin lopulta käydä niin, että en edes halua koskaan aikuisena matkustaa Australiaan, vaan mieluummin käytän mahdollisen ajan ja rahan matkustamalla sellaisiin paikkoihin, joissa en vielä ole käynyt. Varmaa on se, että kaikkea kiinnostavaa ei kuitenkaan ikinä pääse näkemään. Matkustelu on kirjoittamiselleni tärkeää! Esim. fantasiamaailmojen rakentamiseen olen kyllä ottanut vaikutteita matkoilta, erilaisista ympäristöistä.

Auttaako musiikki keskittymään vai häiritseekö se? Pidätkö musiikkia taustalla kirjoittaessa? Millaista?

Kuuntelen musiikkia ideointivaiheessa, keräilen inspiraatiobiisejä ja omaa ”soundtrackia” tarinalle. En kuitenkaan jostain syystä kaipaa musiikkia sitten kirjoittaessa. Kai se häiritsisi sitten enemmän. Kun oikeasti pääsen kirjoittamisessa vauhtiin, en muutenkaan silloin välitä/huomioi kauheasti ympärillä kuuluvaa tai tapahtuvaa… Joten musiikista ei olisi siinä kohdassa hyötyäkään. Ideoinnissa musiikki on kuitenkin supertärkeää!

Miksi aloit bloggaamaan?

Erittäin hyvä kysymys tässä vaiheessa, kun bloggaaminen on oikeastaan jäänyt. Hmm. Aloin blogata silloin, kun esikoiskirja oli ilmestymässä. Koko ajan tämä on ollut tällaista vaihtelevaa, säännöllisen epäsäännöllistä. Kai halusin jonkinlaiset ”kirjailijakotisivut”, ja blogi on yksinkertainen tapa toteuttaa se. Halusin pohtia kirjoittamista, kirjoittaa omista kokemuksistani jne., halusin jonkinlaisen väylän purkaa kirjoittamisajatuksia ja -ahdistuksia. Sittemmin Facebook on korvannut blogimaailmaa aika paljon. Kiireessä ei kerkeäkään seuraamaan blogeja, mutta Facebookissa (muka) on sitten aikaa notkua ja nähdä, mitä siellä on kirjoiteltu. Oma bloggaaminen taas on vähentynyt osin sen takia, että kirjoitusinto on mennyt siihen OIKEAAN kirjoittamiseen (jes!), ja osin siksi, että samantapaisia kirjoittajablogeja riittää muutenkin. En tiedä, onko minulla aina jotain ihmeellisen uutta sanottavaa. Saa nähdä, lisääntyykö bloggaaminen nyt, kun sain intensiivisen kässärin kirjoittamisen tehtyä. (KK:n ensimmäinen versio on valmis!!!!)

Suosittele jotain kirjaa.

Apua. Apua apua. No minä suosittelen Siiri Enorannan kirjoja, ihan vapaavalintaisesti. Ja kun nyt Le Guinista oli aiemmin puhetta, niin heitetäänpä vielä Le Guinin Pimeyden vasen käsi.

Millä kielillä luet?

Suomeksi ja englanniksi. Joskus innostuksissani olen koettanut ylläpitää / kehittää ruotsin kielen taitoani lukemalla pari Astrid Lindgrenin kirjaa ruotsiksi. Tuttu lastenkirja ilmeisesti jotenkuten onnistuu siis… Suomi on kaikkein mieluisin minulle. En yksinkertaisesti tajua kuitenkaan kaikkia sanoja ja vivahteita englanniksi. Joo, yksittäisillä sanoilla ei ole väliä, mutta kuitenkin suomi on se kaikkein vaivattomin ja läheisin kieli.

Käytkö usein kirjastossa?

Itse asiassa oudon vähän nykyään! Ehkä se johtuu osittain siitä, että opiskeluaikoina ei koskaan ollut rahaa ostaa kirjoja omaksi, joten silloin kävin aina kirjastossa. Nyt taas on tullut ostettua kirjoja itse enemmän. Toiseksi meiltä on lähimpään kirjastoon 10 km ja kaupunginkirjastoon 40 km, joten ihan suoraan sanoen joskus tulee esimerkiksi ostettua e-kirja tabletille (nopeaa ja helppoa) sen sijaan, että lähtisi kirjastoon. Kohta pitää taas kyllä lähteä kirjastoon tekemään ihan oikeaa taustatyötä. 🙂 Se on hauskaa ja tuntuu paljon aidommalta kuin pelkkä googlettelu (huh!).

 

Wien #2: Töitä

Hups. Viime päivinä on tullut huomattua, että ihan oikeasti olen täällä reissussa töissä. EN lomalla. Olkoonkin, että työ on sitä hauskinta mahdollista. Ja vapaa-aikaakin ehtii välissä viettää reilusti.

Näkymiä Prater-huvipuiston maailmanpyörästä.

Näkymiä Prater-huvipuiston maailmanpyörästä.

Miten työpäivä kirjoittajaresidenssissä sitten sujuu? No, eipä täällä mitään lukujärjestystä ole. Itse luotan kirjoitustyössä nyt rutiiniin (mikä on sinänsä hupaisaa juuri tässä ympäristössä ja tilanteessa, joka on kaikkea muuta kuin rutiininomainen). Kun herään aamulla, keitän teetä ja istun koneen ääreen. Prokrastinaatiossa menee aikansa, mutta lopulta kirjoittamattomuus alkaa ahdistaa sen verran, että aloitan. Kirjoitan yhden luvun eli sellaiset 2-6 liuskaa. KK:ssa nämä luvut ovat olleet tällaisia aika lyhyitä, ja jokaisessa on aina oma näkökulmahenkilönsä. Kun olen kirjoittanut sen, olen tyytyväinen. Ensimmäisenä aamuna täällä heräsin kuudelta ja päivän luku oli jo kirjoitettu kahdeksalta. (!!! Oikeasti en ole mikään aamuvirkku. Noh, silloin tunnin aikaerokin vaikutti vielä.) Normaalisti menee myöhempään.

wpid-20150607_164628.jpg

Sitten kun olen kirjoittanut, lukaisen tekstin pikaisesti ja korjailen jotain pikkujuttuja. Ja sitten siirryn seuraavan päivän luvun suunnitteluun. Tämä on osoittautunut tosi tärkeäksi siinä, että oikeasti saan sitten kirjoitettua joka päivä, hyvässä putkessa. Suunnittelu tapahtuu koneelle, jos maltan vielä istua sisällä, tai sitten muistikirjaan/ruutupapereille ulkona. Olen huomannut, että kahviloissa tms. en osaa vain istuskella ja kirjoittaa rennosti. Sen sijaan Wienin puistot, ah! Täällä on niiin paljon vihreitä paikkoja (veden äärellä tai ilman), että ei urbaani ympäristö pääse liikaa ahdistamaan. Olenkin siis käyttänyt ajan tehokkaasti menetelmällä ”ota aurinkoa + kirjoita”.

Itse suunnittelu lipsahtaa välillä luonnostelun puolelle, mikä ei haittaa minua ollenkaan. Dialoginpätkiä tulee luonnosteltua ikään kuin vahingossa, ja monesti keksin luvun ensimmäiset pari lausetta valmiiksi. Pystyisin kirjoittamaan ilman näitäkin sitten seuraavana päivänä, mutta jotenkin tämä on kai sellaista varmistelua: jos minulla on ainakin jotain jo olemassa, pystyn pakostikin jatkamaan luvun loppuun… Toisinaan taas suunnitelma on vain suunnitelma, muutaman lauseen tiivistys siitä mitä luvussa tapahtuu. Joskus kirjoitan itselleni ajatuksen siitä, mikä on tämän luvun tärkein asia: ehkä jokin juttu joka täytyy näkyä henkilön persoonasta, ehkä jokin tieto, jonka täytyy tulla esille tässä kohdassa. Oli miten oli, suunnitelmia ja luonnoksia kertyy paljon.

Loppupäivä kuluu taiteilijatreffeillä yms. Tällä viikolla huomasin, että taiteilijatreffeissä voi tosin olla sama ongelma kuin siinä, kun lukee ihan superhyvää kirjaa omien epätoivoisten kirjoitusjuttujensa keskellä. Toinen teos on niin vahva, että oma fiilis latistuu väkisinkin… Näin kävi Mad Max -elokuvan kanssa. (Jep, täältä löytyi helposti leffateatteri, jossa pääsi katsomaan originaaliversion.) Krääh.

No. Seuraavana aamuna (myös Mad Maxin jälkeisenä) sitten taas keitän teetä, istun alas ja kirjoitan sen luvun koneelle… Ja sitten taas sama uudestaan.

wpid-20150607_164615.jpg

Olen myös ehtinyt hiukan hahmotella kirjan kokonaisuutta. Tämän kanssahan olen todellakin välillä pulassa, ja välillä epäilen että olen ottanut itselleni liian ison haasteen. Siinä missä Mustien ruusujen maa oli kolmesta kirjasta koostuva trilogia, KK tuntuu välillä siltä kuin yhdessä kirjassa oli kolme kirjaa… Ja silti, hitot, en minä nyt aio luovuttaa ennen kuin näen tämän kertaalleen läpi kirjoitettuna! Nyt olen saanut tehtyä pari olennaista juttua kokonaisuuden kannalta: hahmottelin astetta paremman kartan ja listasin Exceliin tähän mennessä kirjoitetut luvut. Mustien ruusujen maassa tein lukulistan etukäteen ja kirjoitin sen pohjalta. Nyt kirjoitan ja yritän järjestellä rakennetta sen jälkeen… Sain nyt joitakin selkeimpiä ongelmia ratkottua, lukuja siirrettyä ja järjesteltyä kohdilleen. Sain myös merkattua selkeästi ne luvut, jotka pitää kirjoittaa, jotta kirjan 1/3 on jokseenkin kasassa. Jess.

wpid-20150604_134446.jpg

Puistossa. On sitä huonompiakin työmaita ollut.

Eikä työnteko muuten tähän lopu. Itse asiassa nyt en edes ehdi kirjoittaa KK:ta joka päivä. Tällä ja ensi viikolla minulla on yhteensä kolme workshopia paikallisissa kouluissa. Olen valmistellut kaiken, kai, mutta JÄNNITTÄÄ. Eikä vähiten siksi, että koko homma täytyy tietysti vetää englanniksi ja mieluiten niin, että itävaltalaiset teinit ymmärtäisivätkin jotain. Lisäksi edessä on muutama residenssivierailuun liittyvä tapaaminen kirjallisuusihmisten kanssa sekä eräs hyvin pelottava video, jossa minua haastatellaan ja johon pitäisi valita luettava tekstipätkä. Olenko muistanut mainita, että urbaanifantasia-novelli on edelleen suunnitteluasteella ja todellakin jäänyt KK:n jalkoihin? Olin toivonut kirjoittavani sitä täällä. Lisäksi on olemassa vielä Supernova-projekti.

Laiska töitään luettelee, mutta yritän vain kertoa, mistä se puistoissa löhöilyni täällä koostuu. Kirjallisista töistä, joita tekee enemmän kuin mielellään. Toinen toistaan kiehtovimmista. Ja silti, on sellainen pieni kaiherrus, että kun yhteen keskittyy niin toinen jää tekemättä. Päivässä on nyt enemmän kuin riittävästi tunteja, mutta kuitenkin koen, etten voi olla luova 24/7.

(No, olen sentään saanut aikaiseksi enemmän liuskoja kuin huhti-toukokuussa yhteensä!!)

Jos kaikki menee niin kuin on suunniteltu, seuraava postaus on sitten otsikolla ”Huvia”. Stay tuned… 😉

Punainen lanka

Jes! Pääsiäisloma on sujunut toistaiseksi suunnitelmien mukaan. KK etenee tasaisen rauhallisesti, mutta etenee. 100 liuskan raja alkaa lähestyä! (Tosin pitää ottaa huomioon, että suurin osa tekstistä on edelleen vuosilta 2009–11, joten varsinaista uutta tekstiä ei ole syntynyt tappotahdilla.) Vähitellen tuntuma tähän kässäriin alkaa kehittyä, ja kirjoittamisen aloittaminen aamuisin ei ole niin tuskaista kuin aluksi. Samalla kun homma on lähtenyt liikkeelle, on kiehtovaa miettiä, miten erilaisia omat kirjoitusprosessit voivatkaan olla eri tekstien kohdalla. KK ei siis etene todellakaan samalla tyylillä kuin Mustien ruusujen maa!

Mustien ruusujen maassa minulla oli yksi päähenkilö, jonka näkökulmasta kaikki koettiin ja jonka matkaa seurattiin. Ehkä juuri tuon matka-aiheenkin takia tuntui luontevalta kirjoittaa tekstiä kronologisesti alusta loppuun. Suunnittelin koko kirjan sisällön etukäteen karkean ”lukulistan” avulla. Lukulistassa oli esim. 20 lukua listattuna yhdelle liuskalle ja jokaisesta luvusta yhdelle riville mahtuva luonnehdinta ja mahdollisesti luvun työotsikko. Se luonnehdinta saattoi olla tyyliä ”monivaiheista seikkailua merellä” tai siinä saattoi olla ihan tarkasti tiivistettynä se, mitä luvussa tapahtuisi. Kirjoitusvaiheessa osa luvuista yhdistyi ja jotain lukuja leikkasin pois, mutta pääpiirteittäin suunnitelma piti. Tiesin koko ajan, missä olin menossa ja mitä lukuja oli vielä jäljellä. Tekstiin ei jäänyt epämääräisiä aukkoja. Se tunne, kun sai aina viivata yli yhden kirjoittamansa luvun, siististi ja selkeästi listan alusta alkaen. 🙂

Nyt ajattelen, että ”lukulistan” tekemisen mahdollisti se, että kyseessä ei ollut älyttömän laaja kirja ja seurasin tosiaan vain yhden henkilön seikkailua. KK:ssa taas näkökulmahenkilöitä on kolme, ja jokainen heistä on yhtä tärkeä. Lisäksi romaanin rakenne on aika lailla erilainen kuin Mustien ruusujen maassa. Trilogian jokaisessa osassa minulla oli aina noin parikymmentä lukua, kaikki sellaisia n. 7–12 liuskan mittaisia. Romaani jakautui myös kolmeen osaan niin, että yhdessä osassa oli aina sellaiset 7 lukua. Hyvin simppeliä ja suoraviivaista, nyt kun miettii. Rakenteen miettiminen ja sen ”symmetrisyys” ja selkeys on ollut minulle tärkeää.

KK kuitenkin pakottaa minut osittain luopumaan noista rakenteen selkeistä ratkaisuista tällä hetkellä. Koko homma on sen verran laaja, etten PYSTY suunnittelemaan ja hallitsemaan kaikkea etukäteen. Suuret linjat toki ovat minulla mielessä ja paperilla. Mutta jos nyt jäisin suunnittelemaan ja viilaamaan jotain pikkutarkkaa lukulistaa, saisin varmaan tehdä sitä puoli vuotta. Siltä minusta nyt tuntuu. Ainoa keino päästä eteenpäin on kirjoittaa vain ja tutkia, mitä syntyy ja millainen kasa kohtauksia ja lukuja tästä syntyy. Samoin kuin Mustien ruusujen maassakin, olen karkeasti hahmotellut romaanin jaon kolmeen osaan. Se lisää mielenrauhaani, koska voin ajatella, että minulla on jonkinlainen alku, keskikohta ja loppu. Lisäksi olen jakanut tekstiä otsikoituihin lukuihin, joiden alla on vielä alalukuja. Tällä hetkellä näiden alalukujen pituus vaihtelee 2–6 liuskan välillä. Jokaisessa alaluvussa on joku näistä kolmesta näkökulmahenkilöstä. Tällä tyylillä alalukuja tulee huomattavasti enemmän kuin Mustien ruusujen maassa oli lukuja, joten ”lukulistan” kokoaminen olisi monimutkaista ja haastavampaa.

Summa summarum: ei auta kuin kirjoittaa. Ja sitä sentään teen! Lukulistan sijasta minulla on käytössä ”Seuraavaksi”-lista. Se on lista näkökulmahenkilöiden alaluvuista, joita voisin tehdä seuraavaksi. Aina kun saan jonkun listalla olevan luvun tehtyä, viivaan sen yli. Yritän pitää ”Seuraavaksi”-listalla monia vaihtoehtoja, jotta voin aina tarttua siihen, mikä vetää parhaiten. On kivaa ja helpottavaa, kun saa aina valita kolmesta päähenkilöstä sen, kenestä nyt tekisi mieli kirjoittaa. Mustien ruusujen maassa olin periaatteessa aina sidottu siihen yhteen henkilöön ja hänen matkaansa, ja jos joku kohta tökki, sen ylittämisessä saattoi kulua hetki. Nyt kirjoitan ”sieltä täältä”-tekniikalla ja jätän surutta epämääräisiä aukkoja kaikkialle.

Juuri nyt metodini on se, että kirjoitan niitä lukuja, jotka tuntuvat välttämättömiltä. Nyt en ala jahkailemaan missään täyteteksteissä, vaan kirjoitan juuri ne kohdat, joita tarina välttämättä vaatii. Ja vähän siitä ympäriltä. 🙂 Näin toivon, että saan pidettyä kiinni punaisesta langasta.

Mielessäni käytän nimitystä ”avainkohtaus”. Onko tämä pätkä sellainen, että se todella aivan varmasti pitää kirjoittaa auki tarinaan? Miksi juuri tämä kohta pitää kertoa suorasanaisesti lukijalle? Osa näistä avainkohtauksista on todellakin vaikea kirjoittaa. Niihin latautuu paljon. Niihin liittyy paljon odotuksia ja vaatimuksia, ja tosiasia kuitenkin on, että harvoin siitä kirjoitetusta kohtauksesta tulee juuri sellainen kuin etukäteen ajatteli. Avainkohtaukset ovat monesti niitä, joita on miettinyt mielessään ihan sieltä tarinan ideoinnin alkuvaiheista asti. Paineita tulee siis turhan helposti! Nyt aloitin pääsiäisloman kirjoittelut niin, että otin alkuun pari vähän helpompaa lukua. Sellaisia, joita olin jo pyöritellyt mielessäni aika paljon. Ne syntyivät suht kivuttomasti. Nyt on sitten edessä vielä todellinen avainkohtaus, joka minulta on jäänyt vielä kirjoittamatta.

Kyseessä on näistä kolmesta päähenkilöstä se, jonka saappaisiin en ole pitkän kirjoitustauon jälkeen vielä astunut. Olen pyöritellyt noita kahta muuta ja vältellyt tätä. Joskus silloin vuonna 2011 kässäriä kirjoittaessani olen vienyt tämän henkilön ikään kuin avainkohtauksen kynnykselle, mutta jättänyt siihen. Hah!! Sen minkä jättää tekemättä, löytää kyllä edestään!!

Eli tässä nyt ollaan, kynnyksellä. Kävi miten kävi, aion ottaa askeleen. Tämän kohtauksen haluan kirjoittaa, ja ilman tätä kohtausta kirja ei takuulla toimi.

 

Maaginen askel

Viimeisten muutaman päivän aikana on tapahtunut jotain sellaista, mikä on hyvin pieni askel ihmiskunnalle mutta suuri minulle. Olen kirjoittanut ensimmäiset liuskat jatkoa KK:n kässäriin. Siis ensimmäiset vuoden 2011 jälkeen.

Tällaisessa ajassa kirjoittamisen jatkamiselle oli muodostunut jo kunnollinen kynnys. Täytyy myöntää, että minun täytyi ottaa kaikki keinot käyttöön, jotta sain astuttua tuon kynnyksen yli. On ollut käytössä niin musiikki, inspiroivat kuvat (uusi tietokoneen taustakuva muun muassa) kuin aiheeseen liittyvät kirjat ym. ym. Hain rohkaisua kirjoittamiselle romaanileiriltä, jossa sain kullanarvoista palautetta tekstistäni. Ja kaiken huipuksi nyt on hiihtoloma, ja olin jo hyvissä ajoin päättänyt, että hiihtolomalla alan kirjoittaa, oli mikä oli. Erinäisen vetkuttelun, siivoamisen yms. jälkeen sain sunnuntaina tehtyä ekat sivut, ja tänään lisää.

Olen superonnellinen, ja stressitasoni on laskenut noin 95 %:lla. Nyt, kun tämä askel on otettu, tiedän että pystyn jatkamaankin. Ihan kuin jokin kirous olisi poistunut kässärin yltä.

Eikä siinä vielä kaikki. Inspiraatiomusiikista puheen ollen — tänään saapui uutinen, että ensi kesänä Linkin Park esiintyy suurin piirtein tuossa naapurissa. Sinne on pakko päästä! Mustien ruusujen maata kirjoittaessa soi mm. tämä:

Post Navigation