Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Archive for the category “Kirjailijan työ”

Kyllä tapahtuu

Ensinnäkin kiitokset ihmisille, jotka kävivät täällä mainiota keskustelua goottigenrestä edellisen postauksen kommenteissa! Seurasin keskustelua, oli tarkoitus vastata mutta se venyi ja venyi, kunnes ei enää kehdannut. Toivottavasti valmis goottiantologia aikanaan herättää keskustelua myös!

Blogia en siis ole ehtinyt päivitellä, mutta kyllä täällä silti jotain tapahtuu. Ennen kaikkea olen juuri saanut tehdyksi kaksi asiaa:

Olen lähettänyt ensimmäisen kierroksen palautteet goottiantologian novelleista.

Olen lähettänyt kustannustoimittajalle uuden version syksyllä ilmestyvästä romaanista.

Jee-e! Nämä jutut ovat minun työni ydintä. Parasta ja haastavinta osuutta. (Tai no, ehkä kaikkein paras osuus ja kaikken eniten ydintä on se romaanin ekan version kirjoittaminen ja siihen uppoutuminen. Mutta editointi on, ehkä ja jollain mittapuulla mitattuna, vielä paljon haasteellisempaa.) Viime aikoina olen iloinnut tajutessani, että oikeasti tykkään näistä hommista tositositosi paljon. Toimittamisestakin, vaikka se on minulle uudehkoa.

Seuraavaksi saan nyt sitten jännittää paitsi sitä, mitä kustannustoimittaja sanoo kässäristäni, myös sitä, mitä goottinovellien kirjoittajat tykkäävät omista toimituskommenteistani ja miten novellit muokkautuvat. Jännää! Mutta tekstit ovat tällä erää poissa omista käsistäni. Sekin on oikein mukava vaihe. (Taidankin ottaa kohta herkkuja jääkaapista ja mennä sohvalle löhöämään ja tuijottamaan jotain laulukilpailuohjelmaa aah…)

Ja sitten tiedossa on kaikenlaista muutakin tohinaa. Sitä kirjoittamisen ympärillä tapahtuvaa. Ei ihan ydintä, mutta kivoja hommia kuitenkin. Tapahtumia!

Enää alle kaksi viikkoa on aikaa tähän:

Julisteen on tehnyt Sirpa Varis.

Julisteen on tehnyt Sirpa Varis.

Olen aiemminkin ollut järkkäämässä Keski-Suomen Kirjailijoiden lastenkulttuuripäivää. Nyt homma on viety uudelle tasolle ja tapahtumaa on uudistettu. Tapahtuma toimii nyt otsikolla Olipa kerran… ja järjestetään Jyväskylän kaupunginkirjastolla samaan aikaan Vanhan Kirjan Talven kanssa. Mukana mm. Salla Simukka, Juha-Pekka Koskinen ja Tittamari Marttinen, joita minun olisi tarkoitus haastatella paneelissa! Tapahtumassa on ohjelmaa lapsille, nuorille ja kaikille lanu-kirjallisuudesta kiinnostuneille. Facebook-sivukin löytyy, ja ajankohtahan on la 11.2.

Ja sitten vähän myöhemmin keväällä, jälleen täällä Jyväskylässä: minulla on kunnia olla mukana Kirjailijaliiton 120-vuotisjuhlakiertueella.  Wau! Linkistä pääsee tsekkaamaan kiertueaikataulun: tapahtumia järjestetään eri puolilla Suomea. Jyväskylässä tällainen ilta tiedossa:

Jyväskylä, keskiviikko 22.3. Pääkirjaston Minnansali klo 18–20
Kirjailijavieraina Katri Alatalo, Pirjo Hassinen ja Riku Korhonen
Jyväskylän kiertueilta Facebookissa

Siinäpä se. Juttuja tehty, ja uusia juttuja tulossa. Apurahahakemuksiakin rustailen kaikki sormet ja varpaat ristissä (No en. En oikeastaan. En usko taikauskohömppään.) Tämä on NIIN sitä, mitä minä haluan tehdä. Kirjoittaa! Toimittaa! Pyöritellä tekstejä! Aiemmin tämä on lähtenyt ennen kaikkea omasta tarpeesta ilmaista itseään jotain kautta; nyt tuntuu, että kun maailma sekoaa ympärillä entistä pahemmin, niin on lohdullista pitää uutissivustot kiinni ja paeta omiin fantasiamaailmoihin. Kyllä. En ole aiemmin oikeastaan ajatellut kirjoittamista tai fantasiaa erityisesti todellisuudesta pakenemisena, mutta nyt huomaan tukeutuvani siihen, jos muuten alkaisi ahdistaa ja pelottaa maailman meno.

Lohtua. Sitä toivon jokaiselle joka sitä tarvitsee. Tulipa se sitten kirjojen tai kirjoittamisen kautta tai mistä vain. Ei jäädä pelkäämään/murehtimaan vaan tehdään itse se mitään voidaan. Jos ei muuta voi tehdä, niin parannetaan sitten maailmaa edes yksi kirja kerrallaan!!

Ei aina mene niin kuin suunnittelee

Nih. Viimeiset kaksi kuukautta ovat menneet hujauksessa. Yhtäkkiä havahtuu siihen, että kas, vuosi on vaihtunut; pysähtyy ehkä miettimäänkin sitä hetkeksi; ja sitten meno jatkuu. Ainoa tavoitteeni vuodelle 2017 on koettaa hidastaa tahtia edes hiukan. Ihan Oikeasti. Muun muassa kirjoittaminen ei nimittäin pidemmän päälle onnistu, jos ei ikinä muista pysähtyä. Sen huomasin, kun joulun ja uudenvuoden aikaan vietin kaksi viikkoa ihan oikealla lomalla. Kaksi viikkoa ihanaa olemista, löhöilyä ja kirjojen lukemista ihan muuten vain ja viihteen vuoksi, ah. Ja kas kummaa, sen kahden viikon aikana mielessä kehittyi myös uusi romaani-idea. Kun aivoille antaa hetken lepoa ja tyhjyyttä, niin silloin on idealla tilaa tulla.

Mutta mistä kaikesta tämä ”hujaus” nyt on johtunut, ja miten suunnitelmat ovat muuttuneet? No, osa kiireistä on ollut suunniteltua ja odotettua, osa yllättävämpiä. Toimittamaani goottiantologiaan tuli tarjolle 5o novellia (enemmän kuin uskalsin odottaa), ja siitä seurasi paljon lukemista ja vaikeita valintoja. Vielä jossain vaiheessa syksyä minulla oli selvät sävelet mielessä oman kirjoittamisen kanssa: kirjoitan C:n ensimmäisen version loppuun sillä raivokkaalla vauhdilla, johon olin kiihdyttänyt jo toukokuun alusta alkaen. Enää ei puuttunut paljoa, ehkä viitisenkymmentä liuskaa. Se piti saada loppuun vuodenvaihteeseen mennessä! Koska se oli Suunnitelma, ja jos jostain pidän kiinni niin suunnitelmista!!

Mutta ei. Kävikin toisin. Ja tämä ei ollut huono uutinen vaan päinvastoin erinomainen uutinen! Eräs toinen kirjaprojekti nimittäin nytkähti eteenpäin. Tästä lisää myöhemmin!!! Sain ensimmäiset kommentit kustannustoimittajalta. Muistan, kuinka eräällä junamatkalla minun oli tarkoitus kirjoittaa C:tä eteenpäin, oli oikein työskentelyhyttikin sitä varten. Ja kalenteriin merkittynä että tämä ja tämä luku kirjoitetaan nyt, ja nämä ja nämä luvut sitten seuraavalla ja seuraavalla viikolla… Ja nimenomaan näistä suunnitelmista minä pidän aina kiinni, koska muuten mikään kirja ei valmistu. Mutta ei, silloin tuli stoppi. Tajusin, että kaiken muun pikkuhässäkän keskellä en pysty keskittymään näihin kahteen projektiin yhtä aikaa. Kustannustoimittajan kommentit polttelivat mielessä. Oli projekti C:n vuoro jäädä tauolle ja odottamaan parempia aikoja. En oikein osaa kirjoittaa tekstejä päällekkäin, ainoastaan vuorotellen.

(Toisaalta, khrm, mm. parin viikon päästä olen menossa romaanileirille saamaan palautetta C:stä… Ja juuri tänään harhauduin lueskelemaan sitä läpi… Ei sitä täysin osaa syrjään työntää, eikä kai kannatakaan. Se saa pysyä vähän vireillä ja mielessä koko ajan. Editointivaiheessa olevat tekstit aiheuttavat kuitenkin aika paljon tuskaa ja ahdistusta. Tekee hyvää vilkaista välillä C:tä, joka on vielä ihanan kesken ja uusi ja josta ei edes muista, mitä kaikkea siellä lukee.)

Mutta niin. Suunnitelman muutos oli siis lähinnä se, että en saanut C:n ensimmäistä versiota valmiiksi silloin kun olisin halunnut. Big deal. Pitäisi oppia antamaan itselleen vähän anteeksi. On tässä aikaa.

Ehkä C:n ensimmäinen versio valmistuu tänä vuonna.

Ja se toinen kirjaprojekti…. Huh, sen pitäisi ILMESTYÄ tänä vuonna!! 🙂 🙂

Bring it on, 2017, minä olen valmis.

 

Tauko on parasta aikaa

Toisinaan tauko on kirjoittamisen parasta aikaa. Tauko on se, mikä tuo kirjaan viimeisen silauksen tai selkiyttää kaaosmaista kässäriä. Tauko on juuri se, mitä kipeästi tarvitaan. Mitä kässäri suorastaan vaatii. Superhypertehokkuusnopeus-maailmassa sitä ei aina muista. Jos erehtyy kuvittelemaan, että kaiken pitää tapahtua tappotahdilla ja heti. Viime aikoina olen ensinnäkin alkanut merkitä kalenteriin sanoja ”vapaapäivä” ja ”lepo”. Näiden merkitsemisen pitäisi olla täysin loogista, koska lukeehan kalenterissa myös kaikki se, mitä pitää tehdä. Viime kevään opetus- ja kirjoitushulina opetti, että myös vapaalle pitää ihan oikeasti varata aikaa, tai muuten homma sortuu ennemmin tai myöhemmin. Koko ajan tämä ajankäyttö on opettelemista ja tasapainottelua. Kun vain haluaisi tehdä niin paljon!!! Etenkin kirjoittamisen alueella.

Mutta tauko, niin. Nyt elokuussa en ole pitänyt kirjoittamisesta taukoa, mutta olen pitänyt taukoa kässäristä C. Jätin sen kuukaudeksi lepäämään ja kesktyin ihan muihin juttuihin eli lähinnä urbaanifantasiahässäkkään, jota varovaisesti voisi kutsua nimellä projekti M. Siitä lisää toivottavasti ihan pian. (Naurettavaa tämä kirjainkoodien käyttö, ehkä joo!???! Mutta kun ei vain jotenkin pysty julkistamaan tiettyjä asioita. Silloin kun itse vielä hahmottelee ja haahuilee.)

No, ”projekti C” hyötyi tauosta mainiosti. Kirjoitin sitä oikeastaan hullun lailla, tappotahdilla toukokuusta heinäkuun loppuun. Lähes 200 liuskaa. Vielä kesken, mutta selkeästi voiton puolella. Luin tekstin läpi nyt tauon jälkeen. Huikeaa lukea omaa tekstiään, kun ihan oikeasti ei edes muista, mitä siellä tarkalleen on. Nyt ollaan vielä niin ihanan kaukana siitä viimeistely- ja oikolukuvaiheen tuskasta, kun jokaisen sanan suunnilleen jo tietää ja hohhoijaa!!!! Nyt on vielä vapautta ja yllätyksiä. Intensiivisen kirjoitusjakson aikana aloin tuskastua ja kyllästyä koko juttuun. Mutta nyt tauon jälkeen, no, tekstihän vaikuttaakin ihan OK:lta. Tämä saattaa olla vain harhaa, joka korjaantuu taas seuraavalla lukukerralla kun teksti yhtäkkiä tuntuukin surkealta. Mutta nyt, tämä lukukerta oli oikein kiva. Tuli merkkailtua kässäriin tällaisia autenttisia kommentteja 😀

Ps. Tämä ei ole surkeaa. (sivulla 28)

Sä OOT saanut tähän aitoa TUNNELMAA (sivulla 38)

Kieli EI ärsytä ainakaan vielä. (sivulla 46)

KÄYKÖ TYLSÄKSI? (sivulla 150)

Ehkäpä siis tiivistämisen varaa (sivulla 167)

Hehee. Sellaista keskustelua oman kässärin kanssa tällä kertaa. En ryntää tekemään muutoksia enkä kirjoittamaan jatkoa heti huomenna, mutta herättelen ajatuksia taas vähitellen. Tauon jälkeen täytyy orientoitua uudestaan. Täytyy kääntää taas joku vipu off-asentoon ja toinen päälle. (Miten tämä postaus alkaa kuulostaa koko ajan vain häiriintyneemmältä. Että siellä se tyyppi keskustelee itsensä ja kässärinsä kanssa ja kääntelee vipuja päässään. Mutta joo.) En kirjoita eri projekteja rinnakkain vaan nimenomaan lomittain, vuorotellen, ja yleensä tarkan suunnitelman mukaan että mitä milloinkin.

Syksyssä ei harmita mikään muu kuin se että läheskään kaikille projekteille ei ole aikaa.

Tästä lähtien C on taas top priority ja on niin kauan että kässärin eka versio on valmis!!

Keskisuomalaisessa 26.8. on arvioitu Älä riko pintaa, löytyy myös verkkoversiosta, jee!

 

Julkaisun huuma ja harvinaisuus

Wuhuu! Tällä viikolla on postista tullut kaksin kappalein erityiskivoja juttuja. Ensin Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat), jossa on mukana minulta novelli. Mahtavaa päästä mukaan Stepanin koodeksiin, molemmat aiemmat antologiat olen lukenut ilolla (ja asiaan kuuluvalla kauhulla). Ja sitten huipennus eli Älä riko pintaa, oma novellikokoelmani joka sisältää aikuisille suunnattuja, Kesäsaarille & Talvilaaksoon sijoittuvia fantasianovelleja.

Tällaisia saa omaan hyllyyn harvoin.

Tällaisia saa omaan hyllyyn harvoin.

Omia julkaisuja ei ihan tappotahdilla tule. Jo ennen kuin olin julkaissut yhtäkään kirjaa, kuulin eräältä kirjailijalta ajatuksia siitä, miten harvinaista herkkua julkaisu on ja miten lyhyt hetki se julkaisemisen riemu aina on. Varsinainen kirjailijan / kirjoittajan työn ilo täytyikin hänen mukaansa löytää muualta, ihan siitä tavallisesta arjesta eli kirjoittamisesta. Edelliset omat julkaisuni ovat vuodelta 2014: trilogian lopetus Kevääntuoja ja novelli Alienisti-lehdessä kesällä 2014. Onhan siitä hetki vierähtänyt jo, ja voisi näyttää siltä että olen elänyt hiljaiseloa kirjoittamisen suhteen pari vuotta, mutta ehei. Itselleni asia näyttäytyy aika eri tavalla: viimeiset pari vuotta olen itse asiassa kirjoittanut paljon, omalla mittapuullani jopa tuotteliaasti! Ja uusia ideoita on enemmän kuin ehdin toteuttaa. Mutta ulospäin ne näkyvät hyvin hyvin jälkijunassa, jos milloinkaan.

Älä riko pintaa -kokoelman novellit on kirjoitettu vuosina 2009-2014. Olen iloinen siitä, että olen antanut novellien kypsyä sopivasti, ja toisaalta nyt olen saanut valmiiksi sen kokoelman, jota tietoisesti aloin suunnitella ainakin jo vuonna 2010. Halusin koota yhtenäisen kokoelman, joka sijoittuisi samaan maailmaan ja ehkä käsittelisi joitain samoja aiheitakin. Erityisesti on mahtavaa saada nyt julki 5 kpl novelleja, jotka eivät ole vielä ilmestyneet missään muualla. Tästä tulee sellainen kiva tunne, että olen tehnyt työtä jolla on ollut tarkoitus. Kirjoitin ja julkaisin. Se on huikeaa eikä todellakaan mikään itsestäänselvyys!!!

Vaikka ajatukset juoksevat jo niissä uusissa ideoissa (tai sitten muissa kiireissä, jotka syövät kirjoittamista…), ajattelin viivähtää ÄRP:n seurassa vielä hetken. Nyt jo tiedän, kuinka harvinaista herkkua kirjan julkaisu on, joten aion pitkittää tätä iloa, mikäli mahdollista. Eli aion fiilistellä näiden novellien kanssa hetken enkä unohtaa niitä ihan tuosta vain. Ajatuksenani on kirjoittaa tänne blogiin kesän aikana Novellien synty -sarja, kymmenen kirjoitusta eli oma jokaiselle novellille. Hiukan muisteluita (muistanko enää edes kaikista, miten ne oikein syntyivät???), hieman taustoja, inspiraatiobiisejä, mahdollisimman vähän spoilausta itse sisällöstä. Tällaista saa siis seurailla tulevina viikkoina… Ihan ensimmäisenä täytyy tulla novellin nimeltä Kulkija, jonka ekan version kirjoitin silloin 2009 erään erittäin merkityksellisen matkan jälkeen. Purjelaivareissu kesällä 2009…

No, nostalgiaa lisää myöhemmin.

Älä riko pintaa -kokoelman voi hankkia itselleen vaikkapa Kirjapuodin verkkokaupasta, e-kirjana Elisa Kirjasta tai parin viikon päästä Finnconissa Vaskikirjojen pöydästä!

Joka päivä jotain

Älä tee niin kuin minä teen vaan niin kuin minä opetan… Heh, kyllähän tällainen tunne joskus tulee. Esimerkiksi silloin, kun painotan opiskelijoille, että kirjoittakaa sitä raakatekstiä, antakaa mennä, älkää jumittuko liikaa suunnitteluvaiheeseen! Samalla kyllä yleensä myönnän omat perisyntini eli mm. sen, että olen kirjoittajana pitkälti suunnittelijatyyppiä… (Mutta silti en kuvittele, että ensimmäinen versio olisi täydellinen ja valmis!)

Ja sitten on eräs toinekin opetus, jonka noudattamisessa olen huono: ”Kirjoita joka päivä jotain.” Kirjoita myös silloin, kun on vain pieniä pätkiä aikaa. Älä odota ”täydellistä” kirjoituspäivää, joka koittaa joskus ensi kuussa. Opi käyttämään lyhyetkin ajat hyödyksi ja hae sitä kautta kirjoittamiseen rutiinia.

Joo… Tuossa olisi takuulla itsellänikin kehittämistä. Olen kyllä mielestäni jo aika hyvä varaamaan kirjoittamiselle aikaa: teen sen konkreettisesti, merkkaan aikaa kalenteriin. Mutta kelpaako kirjoitusajaksi esim. puolituntinen illalla töiden jälkeen? Yleensä ei… Enkä koskaan ole kirjoittanut ihan joka ikinen päivä. Joka toinen on jees, tai vaikkapa 4 päivää putkeen ja 3 lomaa ja sama homma seuraavalla viikolla. Hatunnostoni jokaiselle ”raapale päivässä” -kirjoittajalle ja Nanowrimo-osallistujalle, joka oikeasti saa aikaiseksi tekstiä jatkuvasti.

Viime viikkoina olen tehnyt uuden romaanin suunnittelu- (Haa! Kappas!) ja taustatyötä. Saattaa kuulostaa kirjoittamisen välttelyltä (osittain totta), mutta minusta tämä on myös perusteltua, koska tällä kertaa haluan oikeasti perehtyä tiettyihin taustamateriaaleihin ja lukea mm. historiaa. Pitäisi luoda uusi fantasiamaailma. Ei tapahdu hetkessä. Ja tähänastiset maailmat ovat AINA minusta jääneet jotenkin puolitiehen, olisi voinut taustoittaa niitä enemmän ja nimenomaan oikeasti miettiä etukäteen ennen kuin alkaa vain heittää päästään mitä tahansa. Maailman luominen kun ei kuitenkaan tule vain ”omasta päästä”, vaan koen tosi hedelmälliseksi sen, että käyttää esim. oikeaa yhteiskuntaa tai oikeaa historiaa siinä jollain tavalla hyödyksi. Näin toivon saavani fantasiamaailmaan vielä enemmän syvyyttä ja persoonallisuutta kuin aiemmin.

Jospa nyt viimeinkin pääsisin otsikon asiaan… ”Joka päivä jotain.” Se on nyt mottoni, oma sovellukseni ”Kirjoita joka päivä”-ohjeesta. Miksi en antaisi itselleni aikaa vähän kypsytellä ideoita ja oikeasti pitää taukoa kässäreiden välissä? Niinpä tavoitteeni on nyt tehdä joka päivä jotain uuden projektin eteen, mutta sen ei todellakaan tarvitse olla kirjoittamista. Joka päivä ”jotain” voi olla esim.

synopsiksen kirjoittamista

taustakirjallisuuden lukemista

inspiraatiobiisin kuuntelemista

muutamien hajanaisten rivien / dialoginpätkien kirjaamista muistiin

rakenteen hahmottelua

tms. tms.

Ideana on kuitenkin se, että pitäisin tarinan mielessä. Tavallaan koetan antaa alitajunnalle ärsykkeitä, jotain mistä kehitellä taas lisää ideoita & oivalluksia. Ja kun tekee joka päivä jotain kirjoittamisen eteen, ei myöskään ahdista muut työt / kiireet / esteet jne. niin paljon. Jää päivästä sellainen fiilis, että edisti kirjoitushommaa kuitenkin.

Eikä aikaakaan tarvita kuin 15 minuuttia, puoli tuntia, tunti… Parissa tunnissa tekee taustatyöhommia jo kivasti!

Ehkä tällä tavoin voin myös vähitellen siedättää itseäni ”Kirjoita joka päivä” -ajatukseen.

 

 

Wien #4: Sadetta, käärmeitä ja ”arkea”

Päivät ovat kadonneet jonnekin, tai oikeammin, päivät ovat edelleen olleet täynnä kirjoittamista sekä kaikenlaisia mielenkiintoisia ja jännittäviäkin juttuja. Pidin viimeiset workshopit kouluissa (hyvin meni!), tapasin monia uusia ihmisiä, kävin siellä ja täällä… Sitten iski väsymys. Tajusin, että olin ehkä yrittänyt tehdä täällä liikaakin (ei kai kukaan jaksa olla kuukautta turistina). Workshopeissa ym. huomasin myös, kuinka aivoja rasittavaa voikaan olla vaihdella kielestä toiseen! Englanti opetuskielenä, suomea kääntäjän kanssa (hän oli paikalla kertomassa kääntämisestä ja lukemassa katkelman LKS:sta saksaksi :)), ja tietysti koko ajan saksaa, jota yritän ymmärtää edes hiukkasen… Tuo muuten väsyttää aivoissani joitain piuhoja, jotka yleensä eivät joudu niin suurelle rasitukselle! Ei mennyt kauaakaan, kun jo vahingossa aloin puhua kääntäjälle englantia, kun piti puhua suomea.

wpid-20150618_184147.jpgIski sellainen jännä mielihalu, että halusin viettää vähän normaalimpaa arkea. Ainakin jotain arkeen viittavaa. Helteetkin katosivat täältä jonnekin ja tuli jopa sadepäiviä, joten oli täydellinen keli ihan vain möllöttää asunnolla. Kävin myös uudestaan elokuvissa, tällä kertaa katsomassa Jurassic Worldin. Leffassa käymisessä on jotain ihanan tavallista ja arkimaista. Huomasin, että kaiken kaikkiaan vierailustani Wienissä on tullut omannäköiseni. Juu, olen käynyt museoissa, olen nähnyt mm. todella inspiroivaa ja ihmeellistä videotaidetta (Pipilotti Rist), mutta toisaalta olen tehnyt kaikkea ei-niin-korkeakulttuuriin liittyvää. Kuten normaalistikin.

wpid-20150621_154914.jpg

Viimeisen viikon aikana olen vielä havahtunut tekemään taustatyötä, koska huomasin, että täältä löytyy äärettömän hyviä mahdollisuuksia siihen. Niin, mitä nämä käärmekuvat oikein ovat olevinaan? KK liittyy mm. käärmeisiin ja aavikoihin. Tehokkana taustatyön tekijänä (ja varsinaisen kirjoittamisen välttelijänä) kävin jopa kahdessa eri eläintarhassa kurkkimassa käärmeitä. Toiseen menin tarkoituksella ruokinta-aikaan. Nyt olen sitten livenäkin nähnyt käärmeiden nielaisevan hiiriä, jos siitä vaikkapa jotain iloa olisi kirjoittamiselle. Huvittavaa kyllä, alan jo jopa tunnistaa muutamia käärmelajeja. Asioita, joihin en ikinä olisi uskonut perehtyväni, mutta kirjoittaminen… 🙂

wpid-20150618_183844.jpg

Anakonda lojuu vedessä mutta hengittelee pinnalla.

wpid-20150618_183205.jpg

Pytonit läjässä.

wpid-20150618_183338.jpg

Vihreä mamba on jotenkin aika… voiko sanoa kaunis? 😀 Oikeasti, sellainen sulavalinjainen ja tyylikäs käärme. Ilmeisesti kosketusetäisyydelle ei kannata mennä.

Nam nam.

Nam nam.

Käärmeiden tutkailun ohessa tuli muutenkin pyörittyä Schönbrunnin eläintarhassa, josta löytyi toki monenlaisia karvaisia ja karvattomia otuksia. Schönbrunnin aluetta voin muutenkin ehdottomasti suositella Wienissä vierailevalle. Linna nyt on sellainen linna, mutta puutarha ja puisto ovat se juttu. Ei kannata mennä keskellä päivää, kun turisteja on miljoona, vaan mielummin jonain aurinkoisena iltapäivänä / illalla, kun paikka rauhoittuu ja sinne tulee turistimassojen sijaan lenkkeilijöitä.

Yksihaarainen kieli? Ei, hiiren häntä.

Yksihaarainen kieli? Ei, hiiren häntä.

Tämä kaveri haukotteli leveästi ja tyytyväisesti syömisen jälkeen. Kyllä! Ja useamman kerran.

Tämä kaveri haukotteli leveästi ja tyytyväisesti syömisen jälkeen. Kyllä! Ja useamman kerran.

Schönbrunnissa kävin myös ”Desert housessa” tutkailemassa kaktuksia, aavikon kasveja, pikkueläimiä yms. Ja sen vastakohtana ”Palm housessa”, jonka trooppiseen huoneeseen olisin voinut jäädä asumaan. Sademetsät!! Olisipa sitä ollut enemmän kuin joitakin kymmeniä neliöitä.

Kaktuksetkin kiemurtelevat.

Kaktuksetkin kiemurtelevat.

Ruokailkaa vain rauhassa, pikku sirkuttajat. Olkaa onnellisia, ettei ole mamboja lähistöllä.

Ruokailkaa vain rauhassa, pikku sirkuttajat. Olkaa onnellisia, ettei ole mamboja lähistöllä.

Lisäksi tuli käytyä museossa, jossa oli esille Australian aboriginaalien taidetta. Siinä on jotain todella kiehtovaa. Ja niin, aboriginaaleilla on aika kiinnostava myytti sateenkaarikäärmeestä... ”Sateenkaarikäärme on yksi tarinoiden keskeisiä hahmoja. Sen kulkiessa ympäri Australian kuivaa ja polttavan kuumaa mannerta syntyivät joet, purot ja järvet. Käärme myös suojelee maata ja sen asukkaita.”

Käärmeet, nuo piiloutumisen mestarit.

Käärmeet, nuo piiloutumisen mestarit.

Siellä se vaanii.

Siellä se vaanii.

Kaiken kaikkiaan, jonkinlaisesta matkaväsymyksestä huolimatta, nämäkin päivät ovat siis olleet hyvin elämyksellisiä. Kohta kotiin sitten! Olen kirjoittanut ~50 liuskaa tekstiä ja suunnitellut jatkoa. En tiedä, onko se muille kirjoittajille paljon tai vähän, mutta minulle se on paljon. Se on enemmän kuin esimerkiksi tänä vuonna tammi-toukokuun aikana kirjoitin yhteensä… Residenssikuukausi on täyttänyt tarkoituksensa ehdottomasti. Ja ihan tämän viimeisen viikonlopun kokemuksista yritän muistaa vielä blogata. Kotiinpaluuta odotellessa siis… Onneksi se aurinko aina jossain vaiheessa paistaa sateen jälkeen. Niin täällä kuin siellä Suomessakin!!

wpid-20150624_202301.jpg

Wien #3: Huvia

Tällä kertaa kuvia riittää. Ystäväni Suomesta oli käymässä Wienissä, ja vietimme tehokasta turistielämää kävellen ympäriinsä, käymällä nähtävyyksissä, shoppailen ja (erityisesti) syöden paljon. Vietin ihan oikeaa Lomaa eli lomaa myös kirjoittamisesta.

Ensinnäkin tutustuimme erääseen ”pakolliseen” turistinähtävyyteen Schönbrunnin linnaan sekä puistoon. Löytyi isoja mahtipontisia juttuja sekä pieniä suloisia oravia.

wpid-20150611_162923.jpgwpid-20150611_164935.jpgwpid-20150611_164247.jpg

wpid-20150611_164220.jpg

Perjantaina selvisin ensimmäisestä workshopista aika hyvin. Kaiken sen jännittämisen jälkeen homma sujui kuin sujuikin jonkinlaisella opetustyön antamalla rutiinilla. Huhhuh! Palkitsin itseäni vierailulla Wienin espanjalaiseen ratsastuskouluun, joka on kiinnostanut minua aina. Varmaan joskus pienenä heppatyttönä ensimmäistä kertaa luin Hevoshullusta jotain tästä ainutlaatuisesta paikasta. Tallissa ei valitettevasti saanut ottaa kuvia, mutta todella suloisia valkoisia lihaskimppujahan ne orit siellä olivat. Tässä kuvia varusteista (mm. hiukan erikoisemmista valkoisista satuloista, mikähän mahtaa olla aina yhden sveitsissä tilaustyönä tehdyn satulan hinta…), ratsastushallista sekä ulkokentästä, jota ympäröi astetta suurempi kävelykone. Hevosten ei tarvitse kävellä pelkkää ympyrää, kun kävelykone kiertää koko kentän. Tarhausmahdollisuutta Wienin keskustassa ei näyttänyt olevan. Välillä hevoset pääsevät kuitenkin maalle ja laitumelle.

wpid-20150612_162022.jpgwpid-20150612_165640.jpgwpid-20150612_163157.jpgwpid-20150612_163624.jpg

Viime viikon kohokohta oli sitten ehdottomasti lauantai. Teimme koko päivän reissun Wachaun laaksoon, jonne oli n. tunnin junamatka Wienistä. Aivan mielettömiä maisemia Tonavan rannalla, vuoria, joki, viinitarhoja, pieniä kyliä, keskiaikaisia rauniolinnoja… Huh, huh, oli aivan liian hienoa. Päivä kului kiivetessä linnoituksille ja maistellessa paikallisia viinejä ja aprikoosiherkkuja. Ilma oli kuuma, suorastaan trooppinen, ja yhdessä vaiheessa iltapäivällä saimmekin nauttia ukkosen jyrinästä, samalla kun nousimme hiljaista polkua pitkin linnalle… Todella, todella tunnelmallista. Tämä oli paras irtiotto aikoihin.

wpid-20150613_103314.jpg

wpid-20150613_131614.jpgwpid-20150613_110523.jpgwpid-20150613_141901.jpgwpid-20150613_111137.jpgwpid-20150613_110025.jpgwpid-20150613_111850.jpg

Viinitarha ja oma linna… Siinähän olisi kaikki, mitä ihminen voi tarvita.wpid-20150613_142926.jpgwpid-20150613_143233.jpgwpid-20150613_144103.jpgwpid-20150613_144154.jpgwpid-20150613_143803.jpg

wpid-20150613_144451.jpg

Seuraaviin päiviin mahtui vielä yksi mahtava yllätys. Oikeasti, on ihan älytöntä, mitä kaikkea täällä tulee vastaan, vaikka vain kävelisi päämäärättömästi paikasta toiseen… Menimme kaupungissa katsomaan erästä puistoa, jossa on kasvitieteellinen puutarha. En odottanut kummempia. Kunnes… Kokonainen alue täynnä mitä oudompia kaktuksia ja aavikon kasveja! Niin, siis, ei tämä nyt muuten kiinnostaisi niin suuresti, mutta KK:ssa juuri aavikkomaailma sattuu olemaan olennainen. Nyt oltiin asian ytimessä. Taustatyötä parhaimmillaan.

wpid-20150614_114932.jpgwpid-20150614_115148.jpgwpid-20150614_115821.jpgwpid-20150614_115113.jpgwpid-20150614_115758.jpgwpid-20150614_114646.jpgSunnuntaina kävimme vielä yhdessä taidemuseossa. Minulle alkoi tulla sellainen olo, että en pystynyt ottamaan sisään enää yhtään enempää ärsykkeitä. Hassu tunne, kun inspiraatiota, kokemuksia ja kaikkea nähtävää ja tehtävää on niin paljon, että lopulta tuntuu että se pursuaa yli. Käynti Wachaussa oli äärimmäisen rentouttava, koska pääsin kaupungista hetkeksi pois (totta kai kaupunki hiukan ahdistaa tällaista maalaisjunttia, mutta Wien ei paljon, koska vihreitä alueita riittää). Nyt on taas ehdottomasti sellainen fiilis, että voisi sulkeutua kirjoituskammioon muutamaksi päiväksi.

Puolet residenssistä takana, puolet vielä kokematta.

Wien #2: Töitä

Hups. Viime päivinä on tullut huomattua, että ihan oikeasti olen täällä reissussa töissä. EN lomalla. Olkoonkin, että työ on sitä hauskinta mahdollista. Ja vapaa-aikaakin ehtii välissä viettää reilusti.

Näkymiä Prater-huvipuiston maailmanpyörästä.

Näkymiä Prater-huvipuiston maailmanpyörästä.

Miten työpäivä kirjoittajaresidenssissä sitten sujuu? No, eipä täällä mitään lukujärjestystä ole. Itse luotan kirjoitustyössä nyt rutiiniin (mikä on sinänsä hupaisaa juuri tässä ympäristössä ja tilanteessa, joka on kaikkea muuta kuin rutiininomainen). Kun herään aamulla, keitän teetä ja istun koneen ääreen. Prokrastinaatiossa menee aikansa, mutta lopulta kirjoittamattomuus alkaa ahdistaa sen verran, että aloitan. Kirjoitan yhden luvun eli sellaiset 2-6 liuskaa. KK:ssa nämä luvut ovat olleet tällaisia aika lyhyitä, ja jokaisessa on aina oma näkökulmahenkilönsä. Kun olen kirjoittanut sen, olen tyytyväinen. Ensimmäisenä aamuna täällä heräsin kuudelta ja päivän luku oli jo kirjoitettu kahdeksalta. (!!! Oikeasti en ole mikään aamuvirkku. Noh, silloin tunnin aikaerokin vaikutti vielä.) Normaalisti menee myöhempään.

wpid-20150607_164628.jpg

Sitten kun olen kirjoittanut, lukaisen tekstin pikaisesti ja korjailen jotain pikkujuttuja. Ja sitten siirryn seuraavan päivän luvun suunnitteluun. Tämä on osoittautunut tosi tärkeäksi siinä, että oikeasti saan sitten kirjoitettua joka päivä, hyvässä putkessa. Suunnittelu tapahtuu koneelle, jos maltan vielä istua sisällä, tai sitten muistikirjaan/ruutupapereille ulkona. Olen huomannut, että kahviloissa tms. en osaa vain istuskella ja kirjoittaa rennosti. Sen sijaan Wienin puistot, ah! Täällä on niiin paljon vihreitä paikkoja (veden äärellä tai ilman), että ei urbaani ympäristö pääse liikaa ahdistamaan. Olenkin siis käyttänyt ajan tehokkaasti menetelmällä ”ota aurinkoa + kirjoita”.

Itse suunnittelu lipsahtaa välillä luonnostelun puolelle, mikä ei haittaa minua ollenkaan. Dialoginpätkiä tulee luonnosteltua ikään kuin vahingossa, ja monesti keksin luvun ensimmäiset pari lausetta valmiiksi. Pystyisin kirjoittamaan ilman näitäkin sitten seuraavana päivänä, mutta jotenkin tämä on kai sellaista varmistelua: jos minulla on ainakin jotain jo olemassa, pystyn pakostikin jatkamaan luvun loppuun… Toisinaan taas suunnitelma on vain suunnitelma, muutaman lauseen tiivistys siitä mitä luvussa tapahtuu. Joskus kirjoitan itselleni ajatuksen siitä, mikä on tämän luvun tärkein asia: ehkä jokin juttu joka täytyy näkyä henkilön persoonasta, ehkä jokin tieto, jonka täytyy tulla esille tässä kohdassa. Oli miten oli, suunnitelmia ja luonnoksia kertyy paljon.

Loppupäivä kuluu taiteilijatreffeillä yms. Tällä viikolla huomasin, että taiteilijatreffeissä voi tosin olla sama ongelma kuin siinä, kun lukee ihan superhyvää kirjaa omien epätoivoisten kirjoitusjuttujensa keskellä. Toinen teos on niin vahva, että oma fiilis latistuu väkisinkin… Näin kävi Mad Max -elokuvan kanssa. (Jep, täältä löytyi helposti leffateatteri, jossa pääsi katsomaan originaaliversion.) Krääh.

No. Seuraavana aamuna (myös Mad Maxin jälkeisenä) sitten taas keitän teetä, istun alas ja kirjoitan sen luvun koneelle… Ja sitten taas sama uudestaan.

wpid-20150607_164615.jpg

Olen myös ehtinyt hiukan hahmotella kirjan kokonaisuutta. Tämän kanssahan olen todellakin välillä pulassa, ja välillä epäilen että olen ottanut itselleni liian ison haasteen. Siinä missä Mustien ruusujen maa oli kolmesta kirjasta koostuva trilogia, KK tuntuu välillä siltä kuin yhdessä kirjassa oli kolme kirjaa… Ja silti, hitot, en minä nyt aio luovuttaa ennen kuin näen tämän kertaalleen läpi kirjoitettuna! Nyt olen saanut tehtyä pari olennaista juttua kokonaisuuden kannalta: hahmottelin astetta paremman kartan ja listasin Exceliin tähän mennessä kirjoitetut luvut. Mustien ruusujen maassa tein lukulistan etukäteen ja kirjoitin sen pohjalta. Nyt kirjoitan ja yritän järjestellä rakennetta sen jälkeen… Sain nyt joitakin selkeimpiä ongelmia ratkottua, lukuja siirrettyä ja järjesteltyä kohdilleen. Sain myös merkattua selkeästi ne luvut, jotka pitää kirjoittaa, jotta kirjan 1/3 on jokseenkin kasassa. Jess.

wpid-20150604_134446.jpg

Puistossa. On sitä huonompiakin työmaita ollut.

Eikä työnteko muuten tähän lopu. Itse asiassa nyt en edes ehdi kirjoittaa KK:ta joka päivä. Tällä ja ensi viikolla minulla on yhteensä kolme workshopia paikallisissa kouluissa. Olen valmistellut kaiken, kai, mutta JÄNNITTÄÄ. Eikä vähiten siksi, että koko homma täytyy tietysti vetää englanniksi ja mieluiten niin, että itävaltalaiset teinit ymmärtäisivätkin jotain. Lisäksi edessä on muutama residenssivierailuun liittyvä tapaaminen kirjallisuusihmisten kanssa sekä eräs hyvin pelottava video, jossa minua haastatellaan ja johon pitäisi valita luettava tekstipätkä. Olenko muistanut mainita, että urbaanifantasia-novelli on edelleen suunnitteluasteella ja todellakin jäänyt KK:n jalkoihin? Olin toivonut kirjoittavani sitä täällä. Lisäksi on olemassa vielä Supernova-projekti.

Laiska töitään luettelee, mutta yritän vain kertoa, mistä se puistoissa löhöilyni täällä koostuu. Kirjallisista töistä, joita tekee enemmän kuin mielellään. Toinen toistaan kiehtovimmista. Ja silti, on sellainen pieni kaiherrus, että kun yhteen keskittyy niin toinen jää tekemättä. Päivässä on nyt enemmän kuin riittävästi tunteja, mutta kuitenkin koen, etten voi olla luova 24/7.

(No, olen sentään saanut aikaiseksi enemmän liuskoja kuin huhti-toukokuussa yhteensä!!)

Jos kaikki menee niin kuin on suunniteltu, seuraava postaus on sitten otsikolla ”Huvia”. Stay tuned… 😉

Neljä…

Whaat! Tiedän, että tämä kuulostaa äärimmäisen kliseiseltä, mutta sanonpa nyt kuitenkin: aika on mennyt aivan käsittämättömän nopeasti. Tämä vuosi (siis lukuvuosi; opettajan ajanlaskun mukaan) on suorastaan hujahtanut. Vastahan olin alkusyksystä siinä jännittävän kutkuttavassa tilanteessa, että aloitin opetustyöt useammassakin työpaikassa yhtä aikaa. Syksyn mittaan töitä tuli vähän kerrallaan enemmän, mutta ehdin kuitenkin kirjoittaa samalla. Sitten joulun jälkeen tahti kiihtyi, ja tässä sitä nyt ollaan. Mihin viimeiset viisi kuukautta elämästäni juuri katosivat??

Olen lukenut tekstejä. Paljon. Olen uppoutunut tieteellisenkin kirjoittamisen maailmaan enemmän kuin koskaan ennen. Olen opettanut ihan ensimmäisestä kertaa myös luovan kirjoittamisen kurssia. Olen toimittanut (ihan ensimmäistä kertaa) muiden kirjoittajien novelleja. Palautteita, toimituskommentteja, keskusteluja muiden toimittajien kanssa, pohdintaa opettamisesta muiden opettajien kanssa… Kaikki on ollut supermielenkiintoista, mutta samalla minua on hiukan vaivannut se, että olen ollut enemmän opettaja kuin kirjailija. Kirjoitin KK:ta viimeksi vappuviikonloppuna. Kyllä, vappuloma oli täydellistä laatuaikaa viettää yksin kässärin seurassa. Ja kun kirjoittamiseen tulee näin pitkiä taukoja… Noh, en ole ihan parhaimmalla tuulellani.

Tänä vuonna olen huomannut, että kolme eri työpaikkaa yhtä aikaa on vähän liikaa. Että IHAN kaikkeen kiinnostavaan ja kivaan ei vain voi tarttua yhtä aikaa. Olen myös huomannut, että vaikka hommia jossain kohtaa haalisikin liikaa, niin kyllä siitä selviää. Lukuvuosi kuluu loppuun. Ja yhtäkkiä huomenna on Suvivirsi (Jota muuten en vastusta. Ajattelen sitä perinteenä.). Taas kerran pitää sanoa heipat, lähteä jostain, lähteä jonnekin. Olen huomannut, että lähteminen muuttuu jotenkin hankalammaksi ja haikeammaksi, kun näitä joutuu tekemään useamman kerran. (Moni opettaja tekee pätkätöitä eli sijaisuuksia, yksi vuosi yhdessä koulussa ja sitten taas muualle, ei se mitenkään erityisen kivaa ole.)

Mutta, tällä kertaa, lähteminen on myös oma päätökseni. Seuraavat kuukaudet vietän enimmäkseen kirjailijana ja vain vähän opettajana. Tuntuu epätodelliselta ajatella, millainen vapaus Suvivirren jälkeen tällä kertaa koittaa. Kirjoitan. Tosissani. Ja kuitenkin leikilläni, koska kirjoittaminen on aina leikkiä.

Siis kuinka hullua oikeasti on, että olen saanut tällaisen mahdollisuuden: 4 yötä enää, ja olen Wienissä. Kirjoittamassa, kuukauden. On joku taho ja ihmisiä, jotka mahdollistavat minulle tällaisen — jotta minä voisin kirjoittaa raivostuttavan rönsyilevää ja silti niin ihanaa fantasiaseikkailuani. Woow.

Nyt voisi alkaa pakata.

Kirjailijat kiertueella

Tällä viikolla kirjailijat ovat kiertäneet Suomea keikkabussilla kuin suuren maailman tähdet: käynnissä on nimittäin ollut ihan oikea kirjailijakiertue. Kiertueella on ollut mukana 8 kirjailijaa eri maakunnista, eivätkä esiintymispaikatkaan ole rajoittuneet ihan tyypillisiin Helsinkiin, Turkuun ja Tampereeseen, vaan kiertue on pysähtynyt mm. Rovaniemellä, Kuopiossa, Vaasassa… Ja nyt perjantaina Jyväskylässä. Täytyipä siis itsekin lähteä kuuntelemaan kirjallista ohjelmaa Vakiopaine-baariin.

Maanantaina ja tiistaina kiertue käväisee vielä Kouvolassa, Turussa ja Laitilassa. Vielä ehtii mukaan kiertuefiilikseen. ;)

Maanantaina ja tiistaina kiertue käväisee vielä Kouvolassa, Turussa ja Laitilassa. Vielä ehtii mukaan kiertuefiilikseen. 😉

Kun kahdeksan kirjailijaa pääsee lavalle kertomaan omista teoksistaan ja kirjoittamisesta, kuuntelen tietysti mielenkiinnolla: mitä he kertovat työskentelytavoistaan, millaisia taustoja teoksilla on? Vaikka valitettavasti kirjailijoiden teokset olivat minulle (ainakin toistaiseksi…) aika vieraita, kiinnostuin monesta. Kivaa oli se, että haastattelun lomassa jokainen kirjailija myös luki pienen näytteen omista teksteistään. Tietenkään mihinkään syvähaastatteluihin ei nyt ollut mahdollisuutta yhden kirjailijan kohdalla, koska kaikki kahdeksan pääsivät (pareittain) estradille, mutta kyllä esiintymisistä silti tarttui mieleen monia ajatuksia. Ja lukuvinkkejä.

Esimerkiksi Mervi Heikkilän uutuusromaani Louhen liitto herätti kiinnostukseni, onhan kyseessä nuortenfantasiakirja, joka ammentaa mm. suomalaisesta mytologiasta. Heikkilä kertoi, että idea romaanin oli lähtenyt mm. silloista (!) ja alakulttuureista. Nykyään yhtenäiskulttuuri on tietyllä tavalla hajonnut. Alakulttuureja on ollut aina, ja lopulta jokainen yksilö elää omassa maailmassaan ja näkee asiat omasta näkökulmastaan. Esittelyssä romaani jätettiin juuri sopivan mystiseksi eikä liikaa paljastettu, ja tähän voisi tosiaankin jossain välissä tarttua.

Runoilija Juha Kulmala taas selitti mielenkiintoisesti Pompeijin iloiset päivät -teoksen nimeä. Nimi tulee runon säkeestä ”Nämä eivät ole Pompeijin iloiset päivät” (tjsp). Tämä viittaa siihen, että siinä missä Pompeijin tuho tuli yllättäen ja odottamatta, nykymaailmassamme taas kaikki tietävät, mihin ollaan menossa, mutta kukaan ei reagoi. Jep. Kiinnostava kannanotto nykyaikaan, ja herätti huomioni.

Ehkä eniten kiinnostuin Jukka Behmin romaanista Lahjoja norsujumalalle. Kirjan pohjalta syntyi pohdintoja dekkarigenrestä: periaatteessa romaani edustaa dekkaria/jännitysromaania, mutta ei sitten kuitenkaan. Behmin mukaan perinteisessä dekkarissa pitäisi olla salapoliisi ja rikos, kun taas tässä romaanissa on intialainen polkupyöräkorjaaja, joka selvittelee eteen tulevia asioita, jotka eivät välttämättä edes ole rikoksia. Intialainen polkupyöräkorjaaja! Tämän on pakko olla hyvä henkilöhahmo, olen heikkona Intia-aiheisiin juttuihin, eikä perinteinen dekkari oikein ole minua sytyttänyt… Ehkä tässä siis kirja minulle? Behm ei oikein osaa sanoa, miksi on sijoittanut romaanin Intiaan, vaikka hänellä itsellään on kokemusta maasta vain lyhyehkön reissun verran. Yksi syy oli ainakin se, että jostain kumman syystä ”kouvolalainen polkupyöräkorjaaja” ei vain toiminut niin hyvin… Joo. Jotkut asiat vain kuulostavat paremmilta kaukaisessa maassa (tai fantasiamaailmassa!) kuin vaikkapa Kouvolassa.

20150508_192816

Vesa Lahden haastateltavana Miki Liukkonen ja Mervi Heikkilä.

Oli hauskaa nähdä livenä Miki Liukkonen, koska olen ymmärtänyt hänen olevan jonkinlainen julkkis kirjailijaksi — sopiva henkilö kiertueelle siis. 😉 Liukkonen, kuten moni muukin kiertueella ollut kirjailija, on monilahjakkuus: hän ei ole keskittynyt vain kirjallisuuteen vaan on myös muusikko. Esikuvista kysyttäessä hän mainitsi klassikot, Eino Leinon, prosaistit, kuvataiteilijat, jazz-muusikot… Lisäksi kolme runokokoelmaa julkaissut runoilija totesi, ettei hän kauheasti lue runoutta eikä ”välitä siitä”. Hänen mukaansa runouden lukeminen on välillä raskasta. No hitot, ainakin on kiva kuulla suoraa puhetta asiasta runoilijan suusta. Eipä se runous aina mitään kevyintä ja kivointa luettavaa ole. Liukkonen totesi myös olevansa mieluummin naistenlehdissä kuin Parnassossa haastateltavana, koska naistenlehtien lukijat lukevat sitten kirjojakin. Hmm, arvostan tätäkin lausumaa. On ihan ok kirjailijan ajatella omaa julkisuuttaan. Ja vaikka en oikeastaan koskaan lue naistenlehtiä ja Parnassoa luen, niin pakko on myöntää, että suuri osa Parnasson jutuista menee reippaasti yli hilseen.

Jyrki Heikkisen tuotannossa taas sekoittuvat kuva ja sana: hän on kuvataiteilija, sarjakuvantekijä sekä runoilija. Tällaiset ihmiset aiheuttavat minussa väkisinkin pientä kateutta, heillä on niin vahvasti jotain muutakin kirjoittamisen rinnalla. Itse voin musiikin ja kuvataiteen kohdalla olla vain katsoja/kuuntelija, joka ehkä saa virikkeitä omaan kirjoittamiseensa (toisaalta kiva rooli sekin, kun ei tarvitse itse tehdä, voi vain nauttia)… Heikkinen totesi, että kirjoittamisessa on aina jonkinlainen ”älyllinen kynnys”. Kirjoittaminen on pakertamista tavu kerrallaan, ei erityisen hauskaa. Mutta kun jotain saa valmiiksi, sitten se on hauskaa. Allekirjoitan. Ja on aina ihanaa, kun joku sanoo, ettei kirjoittaminen ole erityisen hauskaa. Aivotyötä vaativaa hommaa se on, ja AINA olisi helpompi vain löhötä sohvalla.

Ihanaa oli myös kuulla Markku Ropposen (Jyväskylän oma kiertuetähti) puhuvan luontevasti ”työpäivistä”. Uusia henkilöhahmoja kirjoittaessaan hän antaa hahmojen tulla tekstiin aika vapaasti, mutta seuraavana työpäivänä voi sitten ryhtyä terävöittämään hahmoja. Työpäivä. Miksi, miksi minä en edelleenkään osaa käyttää tuota sanaa kirjoittamisesta? Vähitellen olisi aika oppia. Se on oman työn, kirjoittamisen, arvostamista. Kuulostaa varmaan aika hassulta, että kiinnitin huomiota yhteen ihan tavalliseen sanaan haastateltavan puheessa. 🙂 Mutta ehkä jotenkin pienesti nämä asiat ovat pyörineet minulla mielessä (Onko kirjoittaminen työtä? Kun lähden residenssiin, olenko työmatkalla??? Kun jään apurahakaudelle, teen TÖITÄ enkä ole lomalla, kuten muu maailma helposti ajattelee, ja sitten se muun maailman ajatus tarttuu itseenkin…….Krääh.)

20150508_191534

Juha Kulmala luki Vakiopaineessa runoja.

Yksi toinenkin kirjailijan työhön liittyvä ajatus tarttui illasta mukaan. Runoilija Aki Luostarinen siteerasi Maria Jotunia, joka on kuulemma sanonut jotenkin niin, että kirjailijalla on vain aikaa. Se kuulosti minusta oudolta. Pitäisi selvittää, mitä Jotuni tuolla tarkalleen tarkoitti. Ööh. Ai että kirjailijalla on vain aikaa? Toisinaan tuntuu, että kirjailijalla on kaikkea muuta kuin aikaa. Että kirjailijalla pitäisi olla aikaa, mutta kirjailijalta puuttuu aikaa. Kirjoittaminen ja kokonaisen teoksen kirjoitusprosessi vaatii aikaa, mutta sitä ei ole saatavilla tai se pitää jostain varastaa. Olen hiukan hämmentynyt, ehkä en kuunnellut tarpeeksi tarkasti tässä kohtaa. Ehkä ihannetilanne on, että kirjailijalla on vain aikaa, mutta kuinka moni käytännössä pystyy elämään niin? Eikä kaikille kirjailijoille todellakaan sovikaan se, että eläisi täyspäiväisenä kirjailijana, olisi vain loputtomasti aikaa, ja sitten pitäisi jotenkin ryhtyä kirjoittamaan.

Mutta nyt mieleeni tuli ihan oma viisaus: kirjailija ei saa kiirehtiä, vaikka koko ajan on kiire.

Olkoon siinä siis illan opetus.

20150508_200528[1]

Haastatteluvuorossa kuopiolainen Jyrki Heikkinen ja Jukka Behm Kouvolasta.

Kivaa oli. Käykäähän vielä alkuviikon aikana vilkaisemassa kiertuetta, jos liikutte samoissa maisemissa (Turussa kahden kirjailijan kirjastovierailu, Kouvolassa ja Laitilassa kirjallisuusklubi-illat). Vieläkö kirjailijat jaksavat vetää viimeiset keikat, vai alkaako kiertueväsymys painaa? Mitkähän ovat fiilikset rundin päätteeksi? Se selvinnee Laitilassa tiistaina.

Ja muuten! Käykää tapahtuman Facebook-sivulla katsomassa videopätkä, jossa Jorma Koski päättää illan kertomalla tositarinan erään kirjailijan esiintymisestä… Se kertoo kaiken oleellisen kirjailijaesiintymisistä. Plus tuolta sivulta löytyy muutakin kuva- ja videomateriaalia kiertueen varrelta.

Post Navigation