Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Archive for the category “Julkaisut”

Jätän tämän vain tähän.

Tunnelista aavikon alta löytyy kolme suurta käärmeenmunaa. Äkkipikainen Arry tuhoaa munat Sulwaenin katsellessa avuttomana vieressä. Käärmeitä hallitseva Ninette ei voi antaa petosta anteeksi. Ystävyyteen syntyy kirvelevä railo.

Kun Kharras-Dimiin hyökätään ja kaupunkilaiset alistetaan uuden hallinnon alle, kolmikko joutuu tekemään kaikkensa selviytyäkseen hengissä. Orjat pakotetaan louhimaan Rashaz-jumalalle arvokasta kiveä. Tarvitaan kekseliäisyyttä ja ainutlaatuisia kykyjä, jotta valloitettu kansa saadaan vapaaksi orjuuden ikeestä.

Katri Alatalo tuo suomalaisille lukijoille tutumman keskiaikafantasian rinnalle Tuhannen ja yhden yön tarinoista inspiroituneen aavikkofantasian. Luvassa on runsaasti juonenkäänteitä, häikäilemättömiä ihmissuhdesotkuja ja ajankohtaisia teemoja magian sävyttäminä. Käärmeiden kaupunki henkii samaan aikaan kuumaa eksotiikkaa ja kylmää juonittelua.

Kansi: Laura Noponen

Ilmestyy elokuussa 2017. Ihan pian. Ooooh. Blogini on hiljainen, mutta olen innostunut päivittämään fiiliksiäni Käärmeiden kaupungin omille Facebook-sivuille. Lämpimästi tervetuloa seuraamaan kirjan matkaa ja tätä minun vuoristorataani, jota myös kirjailijan elämäksi voi kutsua. 🙂

Ihanaa kevättä kaikille!! Joskus haaveet toteutuvat. Kerran elämässä, tai jopa useamman kerran.

Novellien synty #6: Narvaranin linnut

No lopultakin! Nyt päästiin Narvaranin lintuihin ja kevääseen 2012. Silloin nimittäin tapahtui jotain merkittävää, suoranainen käänne novellikokoelmani kirjoitusprosessissa. Hain lopultakin kunnolla palautetta tekstistä! Hyvä minä. Viimeinkin tajusin.

Toki aiemminkaan en täysin tynnyrissä ollut tekstejä kirjoitellut. Olin saanut arvokasta ja perusteellista palautetta joistakin teksteistä Avoimen yliopistojen opintojen kautta. Mutta silloinkin vain yhdeltä ihmiseltä, opettajalta. Keväällä 2012 en vielä ollut julkaissut yhtäkään kirjaa. Kokemukseni tekstien toimitustyöstä oli varsin rajallinen, ja ymmärrys kirjoittamisen ”sosiaalisesta luonteesta” oli vasta kehittymässä. Itse asiassa kipuilin aika paljon esikoiskirjan toimitusprosessin kanssa, koska se vain oli niin uutta enkä osannut oikein suhtautua vielä ammattimaisesti.

Toukokuussa 2012 osallistuin Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien järjestämään tekstien tuunauspajaan Jyväskylässä. Enpä muuten arvannut, että nyt 4 vuotta myöhemmin istuisin onnellisena kyseisen yhdistyksen hallituksessa! Sellaista ei osannut kuvitellakaan, koska novellin tuunauksessa oli jo ihan tarpeeksi miettimistä. Sain hyvää palautetta ja erilaisia, ristiriitaisiakin kommentteja eri lukijoilta. Se oli hyvää harjoitusta: erilaisia näkemyksiä tulee aina, ja palautetta pitää prosessoida itse. Novellin perusidea ei palautteen pohjalta muuttunut, mutta muutin ja lisäsin tiettyjä tärkeitä yksityiskohtia. Koin myös saavani kannustusta ja rohkaisua: novellistani oli tykätty.

Yksityiskohtien hiominen toimi, ja Narvaranin linnut sai Portissa kunniamaininnan ja pääsi sitten melko pian julkaisuunkin. Kyseessä oli siihenastisista jutuistani ehdottomasti synkin. Työnimi ihan alussa oli ollut ”Kaikki mustan sävyt”, ja olin lähtenyt kirjoittamaan, koska halusin pohtia perheväkivaltaan liittyviä kysymyksiä. Mukaan tuli sitten hieman yllättävääkin twistiä, ja Portin palkintojenjaossa ymmärsin, että juuri tuo twisti oli keskeinen siinä, että teksti oli pärjännyt kisassa.

Novelli Portissa 2/2013. Kuvitus J. Murtosaari.

Novelli Portissa 2/2013. Kuvitus J. Murtosaari.

Hauskaa kyseisessä lehdessä muuten on, että heti minun synkkääkin synkemmän novellini perään on sijoitettu Shimo Suntilan kertakaikkisen mainio Milla ja Meri: kahden hieman erikoislaatuisen tytön ja heidän isänsä päivästä kertova novelli, jota lukiessa on vaikea olla nauramatta ääneen. Tässä on siis novellien sijoittelulla saatu ainakin kontrastia aikaiseksi. 😀

Narvaranin linnut on novelli, josta olen edelleen aika ylpeä. Siinä on muutamia mielestäni onnistuneita kohtia. Useammankin kerran, kun jonnekin on tarvittu tosi lyhyttä tekstinäytettä, sellainen on löytynyt Narvaranin linnuista.

***

Kerran kuulaana pakkaspäivänä, kun maa oli huurteen peitossa ja vasta haaveili lumesta, minä juoksin pihamaalla paljain jaloin. Olin jo liian vanha sellaisiin leikkeihin, mutta juoksentelin kuitenkin – minun jalkani odottivat lunta, ihan kuten maakin.

Linnut tulivat. Kuulin ensin niiden etäisen laulun, rääkymisen; sitten tunsin ilmassa väreilyn, kun ne lähestyivät. Lopetin juoksemisen ja katsoin etelään, odotin, että ne ilmestyivät puiden takaa.

Kun linnut tulivat, isäkin tuli. Hän asteli tuvasta metsästysjousen kanssa. Hän tähtäsi parveen ja ampui, ampui, ampui. Parvi oli suuri, ja isä ehti ampua monta viuhahtavaa nuolta. Huusin. Äiti ja Lameena tarttuivat käsiini ja yrittivät painaa minut maahan. Huusin, mutta isä ei lopettanut.

Isä naulasi kuolleet linnut suurilla rautanauloilla ovemme yläpuolelle. Torjumaan pahoja henkiä, hän väitti. Karkottamaan pahuuden. Mutta ei se toiminut. Pahuus tuli minusta ulos suurina kyyneleinä, kun katsoin lintujen pysähtyneitä silmiä ja runneltuja ruumiita. Putoaminen oli katkaissut niiden siivet; nuolet ja rautanaulat olivat ruhjoneet niiden sisälmyksiä. Kurkotin ylös ja silitin niiden mustanharmaita sulkia. Ne tuntuivat karheilta ja viileiltä sormissani.

 Yöllä mökki heräsi huutoihin, iskuihin. Takan hiilloksen valossa erottuivat taas seinällä kamppailevat varjot. Kaksi hahmoa kyyhötti pöydän alla ja takertui toisiinsa. Kuolleet, lävistetyt linnut roikkuivat ulko-oven yllä eivätkä estäneet mitään.

***

Huhhuh, syyskuu lähenee uhkaavasti loppuaan ja lokakuun hulinat lähestyvät… Bloggaan siitä vielä uudemman kerran ennen viikonloppua, kunhan kerkeän!

Tarinoita muiden novellien synnystä:

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

 

Novellien synty #5: Ei poikasi ole kuollut

Novellikokoelman syntytarina jatkuu, nyt päästiin sentään jo puoliväliin. Kesällä 2011 minulla oli kasassa jo 4 novellia — ja kaikki ne sijoittuivat Kesäsaarille. Entä Talvilaakso, fantasiamaailman toinen puolikas? Haaveilemani novellikokoelman piti jakautua puoliksi talvi- ja kesätarinoihin. Jostain syystä ideat vain olivat tähän asti sopineet juuri Kesäsaarille. Varmaankin isona syynä oli se, miten Mustien ruusujen maa -trilogian kirjoitusprosessi eteni tässä taustalla. Olin jo kirjoittanut trilogian ensimmäisen osan, joka sijoittui Talvilaaksoon. Edessä oli vielä paljon seikkailuja Kesäsaarilla, joten Kesäsaarten miljöö oli vielä minulle vieraampi. Ja yleensä se, mikä on vielä vierasta ja vaiheessa, on myös kiinnostavampaa. Novellit olivat tärkeitä juuri siksi, että niissä pääsin testaamaan ja kehittelemään tuota uutta miljöötä.

Neljän kesänovellin jälkeen piti kuitenkin päästä käsiksi talvijuttuihin. Muuten minulla olisi kohta ollut käsissä kokoelmallinen Kesäsaari-novelleja, eikä muuta.

Ei poikasi ole kuollut syntyi tähän tarpeeseen. Se on siitä harvinainen novelli, että onnistuin kehittelemään sen aika suoraan unen pohjalta. Yleensä unia tulee ja menee, niistä ei ehdi ottaa hyötyä irti. Tai sitten uni-ideat ovat oikeasti niin tolkuttomia, että kun on kunnolla herännyt ja ajattelee järjellä, on pakko hylätä ne saman tien. Kerran näin kuitenkin unta epämääräisistä mustista kauhuolennoista, jotka tulivat maan pinnalle jäisten vuorien sisuksista. Ajattelin, että no okei, tässä on kauhutarinan ainekset.

Sitten tarvitsi enää vain sijoittaa tarina Talvilaakson ja kehitellä melko simppeli juoni. Hyödynsin tarinassa sadun aineksia: tietyt asiat esimerkiksi tapahtuu tai sanotaan kolme kertaa. Kauhusatu genrenä alkoi kiinnostaa. Samalla halusin vähän kikkailla kielellä ja tunnelmalla, ei niinkään sillä juonella. Ei poikasi ole kuollut onkin siitä poikkeuksellinen novellini, että se on oikeasti lyhyt. Varmaan lyhyin kaikista kirjoittamistani teksteistä, jotain viitisen liuskaa. Sekin sopii satuajatukseen; kauhusadun piti olla melko tiivis kokonaisuus. Eikä se unikaan antanut aineksia ihan tolkuttoman monipolvisiin juttuihin.

Ei poikasi ole kuollut on siis lyhyehkö tunnelmapala, joka kaiken lisäksi syntyi tavallaan ”välinovellina” isompien projektien välissä. Olin juuri saanut valmiiksi laajan Rubiinilaivan — se tuli viimeisteltyä yhdessä kesälukiossa opettaessani, ja toisen kesälukion aikaan sitten kirjoitin nopeasti tämän uuden tarinan. En kuitenkaan missään tapauksessa koe, että Ei poikasi ole kuollut olisi jäänyt jotenkin turhaksi välipalaksi! Se on ollut hyvin käyttökelpoinen esim. silloin, kun on tarvittu jokin tarpeeksi lyhyt teksti vaikkapa ääneen luettavaksi. Se myös sai Talvilaaksoon sijoittuvien novellien kirjoittamisen liikkeelle. Pääsipä se jopa Atorox-äänestyksen lyhytlistalle (mutta ei top 10:een). Ehkä jokin kauhusatu- ja unitunnelmassa on siis viehättänyt lukijoitakin.

usvakansi112

Novelli julkaistiin Usvassa 1/2012. Jos siis haluaa lukea pienen intron Älä riko pintaa -kokoelmasta, niin tämän novellin voi käydä ilmaiseksi lukemassa Usvan arkistosta! Novellikokoelmaan tuo novelli päätyi aika lailla sellaisenaan, samanlaisena kuin se oli jo lehdessäkin ollut.

Aiemmin sarjassa:

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

Novellien synty #4: Rubiinilaiva

Ensinnäkin: Aavetaajuudella on äskettäin julkaistu arvostelu novellikokoelmasta. Siinä käydään kivasti läpi kommentteja jokaisesta novellista. Kiitokset arvioijalle!

Ja nyt jatkan omaa läpikäyntiäni…

Hempeilymusiikkivaroitus! Jostain syystä, en muista miksi, tästä biisistä tuli minulle Rubiinilaivan tunnari. Viittaukset  uskonnollisuuteen eivät sovi novelliin ollenkaan, mutta jotenkin näin vain pääsi käymään. Keväällä ja kesällä 2011 kirjoitin tätä novellia, ja kuuntelin kyllä muutakin, mutta tämä jäi mieleen.

Tammikuussa 2011 aloitin ensimmäiset työt valmistumisen jälkeen: pääsin kevätlukukaudeksi opettamaan yläkouluun. Olin innostunut, opin paljon, mutta tuo kevät oli myös todella, todella raskas. Opetusta oli paljon, ja vaikka se näkyi mukavasti palkkapussissakin, niin aikataulu oli lopulta aika mahdoton. Ravasin viikonloput kotona, viikot toisella paikkakunnalla, ja hevonenkin olisi jotenkin pitänyt hoitaa. Yläkoulussa opettaminen osoittautui minulle vaikeaksi. Don’t get me wrong, teinit ovat aivan mahtavia ja fiksuja ja ihania ihmisiä!!! Mutta siinä on syynsä, miksi yliopisto-opettaminen sopii minulle paremmin. Olen todella onnellinen, jos voin kirjoittaa nuorille, kertoa tarinoita, ja kohdata heitä kirjailijana. Auktoriteettina, opettajan roolissa osaan huonommin olla.

Mutta siis — se kevät oli loppujen lopuksi tosi raskasta aikaa. En kirjoittanut mitään moneen kuukauteen. Toukokuun tienoilla Rubiinilaiva alkoi syntyä. Se oli minulle toivon pilkahdus, ripaus omaa aikaa ja omaa juttua. Kirjoittamiselle varastettua aikaa. Kirjoittamisesta olen aina saanut voimaa ja silloin erityisesti. Kerta kaikkiaan tarvitsin sitä novellia silloin. Kirjoitin sen loppuun kesäkuussa, ja silloinkaan en ollut lomalla vaan opetin eräässä kesälukiossa. Asuin asuntolassa lukiopaikan yhteydessä, opetuksen jälkeen jäi tyhjää ja yksinäistä aikaa ja sehän sopi minulle silloin.

Rubiinilaivassa käytin kokemuksiani purjelaivareissulta, kuten Kulkijassakin. Siitä tuli jonkinmoinen kauhuseikkailutarina. Mutta erityisesti seikkailutarina, omassa mielessäni ainakin. Sen kirjoittaminen edusti minulle vapautta ja seikkailua. Se pääsi novellikokoelmaan kunniapaikalle eli viimeiseksi, koska itse halusin sen siihen. Mutta voi hyvinkin olla, että se miten tärkeä tämä novelli minulle oli ja miten nautinnollista sen kirjoittaminen (oikeasti! Se tuli helposti ja niiiin nautinnollisesti!!!), ei välttämättä välitykään lukijalle. En tiedä, en ole juurikaan kuullut vielä kommentteja juuri tästä novellista. Olen vain huomannut kirjoittajana, että joskus hämäävästi käy näin: ne, joiden kirjoittaminen oli itselle tuskaa, ovatkin lukijalle parhaita, ja ne jotka itselle olivat yhtä riemua, eivät nin hyvin pärjääkään.

Mistä syntyi novellin idea? Mistä kaikki lähti? No, mitä tulee ideoiden kierrättämiseen ja vanhojen ideoiden kaiveluun (pohdin näitä edellisen novellin kohdalla), niin sama homma jatkuu Rubiinilaivassakin… Niin, tässä novellissahan siis rakennetaan rubiinilaivaa. Joskus vuonna 2007 tai 2008 löhösin sohvalla ja katsoin Willow-elokuvaa (!!??!!), kun yhtäkkiä mieleeni tuli alkukuva. Tyyppi herää/makaa maassa, katsoo ylös ja näkee punaisen rubiinilaivan. Aloin suunnitella, siitä olisi pitänyt tulla osa Mustien ruusujen maa -sarjaa, periaatteessa Mustien ruusujen maahan keskelle ylimääräinen osa. Mutta sitten suunnitelmat muuttuivat, henkilöt vaihtuivat, ja Rubiinilaivasta tuli juuri sellainen itsenäinen tarina kuin siitä oikeasti pitikin tulla.

Syksyllä 2011 lähetin novellin sekä Portin kisaan että jälleen avoimen yliopiston kirjoittamisen opettajalle. Muistaakseni juuri tuolloin kokosin itsenäistä kurssia varten eräänlaisen ”kokoelman” eli siihenastiset novellit, ja sain sitten kokoelmasta palautetta. Valitettavasti en ollut taaskaan osannut aikatauluttaa hommaa kunnolla, vaan siis lähetin novellin kilpailuun ennen kuin olin saanut siitä palautteen. Rubiinilaiva pääsi bubbling under -listalle mutta ei löytänyt julkaisupaikkaa. Alkuperäinen novelli oli lähelle 50 liuskaa pitkä, ja siitä se tiivistyi hiukan, useammassa vaiheessa palautteen ja kustannustoimituksen kautta. Pitkä se on silti edelleen. 😀 Liian pitkä? Sytyttääkö lukijoita yhtään niin kuin minua kirjoittajana? Se jää nähtäväksi. Voi olla, että sijoittuminen kokoelman loppuun myös syö novellista jotain; en ole varma, tuoko se oikeasti lisää uutta kokoelmaan, vai onko osa jutuista tullut jo eri muodoissa käsiteltyä muuallakin.

Oli miten oli, Rubiinilaiva on minulle yksi kokoelman tärkeimmistä novelleista. Koska purjelaivareissu. Ja koska oli se muun elämän tuska kirjoittamisen aikana, ja koska tämän novellin kirjoittaminen oli vain yksinkertaisesti niin kivaa ja hauskaa. Vastaavaa nautinnontunnetta odotellessa……

Aiemmin novellien synty -sarjassa:

Kulkija

Älä riko pintaa

Tee minulle syksy

Novellien synty #2: Älä riko pintaa

Hitaasti mutta varmasti sarja etenee! Novellien synty -sarjassa käyn läpi Älä riko pintaa -novellikokoelman tekstien syntytarinoita. Järjestyksessä vanhimmasta uusimpaan. Kakkosena listalla on kokoelman niminovelli, joka on minulle monella tavalla tärkeä. Se oli ihan ensimmäinen julkaistu novellini. Se on myös ensimmäinen ja ainoa, joka on päässyt Atorox top 10:een. Paras novellini, siis?? Jollakin mittapuulla kai.

Kirjoitin novellin talvella 2010, ja sillä oli selkeä päämäärä: osallistuminen Nova-kilpailuun. Olen siis yksi monista spefikirjoittajista, joille juuri aloitteleville kirjoittajille suunnattu Nova on ollut tosi tärkeä ponnahduslauta. Novassa tekstien teema on täysin vapaa, joten idea novelliin piti olla omasta takaa. Minulla oli jo jonkin aikaa pyörinyt mielessä epämääräinen (romaani?)-idea. Siinä oli vaaleahiuksinen tyttö aikuisuuden kynnyksellä. Aiheena jollain tapaa seksuaalisuuden herääminen. Romaanin sijasta lähdin tekemään novellia tuon alkukuvan perusteella, ja aika nopeasti mukaan tuli myös tytön identtinen kaksonen.

Yhdeksi elementiksi novelliin tuli runo tai laulu, jonka säkeitä laitoin tarinan väliin. Runo helpotti novellin rakenteen hahmottelua. Ja näiden elementtien lisäksi novelliin tuli myös jotain omasta elämästäni. Sen enempää nyt menemättä henkilökohtaisiin juttuihin, voin sanoa että alkuvuosi 2010 oli minulla isojen muutosten aikaa. Sellaista aikaa elämässä, kun tietyt palaset hajoavat ja täytyy järjestellä uusiksi. Älä riko pintaa -novelliin tuli ehkä aika paljon tunnetta omasta elämästäni (suuresti etäännytettynä ja muutettuna, mutta kuitenkin).  En tiedä – ehkä juuri siksi siitä sitten tuli niin onnistunut…?

Kirjoitin tunteella. En laskelmoinut enkä odottanut mainetta ja kunniaa.

Sitten tulikin mahtava yllätys: sijoittuminen Novassa heti ensimmäisellä yrittämällä! Olin häkeltynyt ja iloinen, mutta valitettavasti en kesätöiden takia päässyt osallistumaan Novan palkintojenjakoon & keskustelutilaisuuteen Jyväskylän Finnconissa. Siihen aikaan en vielä tiennyt, kuinka mukavia tilaisuuksia tuollaiset ovat ja miten minulla olisi ollut mahdollisuus tavata muita spefikirjoittajia. Niinpä menin Finnconiin vasta seuraavana päivänä, olin siellä lähes koko ajan yksin ja vähän pihalla, ensimmäinen käyntini conissa siis.

Älä riko pintaa sijoittui Novassa neljänneksi, ja sitten se julkaistiin Spin-lehdessä 3/2010. Olipa aika hienoa katsella omaa tekstiä lehden sivuilla. Ja seuraavana kesänä seuraavassa Finnconissa tuli vielä isompi yllätys (joskin en silloin tajunnut, kuinka iso juttu Atorox oli): kuudes sija Atorox-äänestyksessä. Anne Leinonen voitti. Muistan seisseeni hölmistyneenä palkintojenjakorivissä. En tuntenut ketään.

Sen jälkeen en sitten tosiaan Atorox-kymppiin ole päässyt, vaikka useita uusia julkaisuja on tullutkin. Toisiaan tästä voi tulla mieleen ikävä ajatus: huononenko vain koko ajan? Oliko Älä riko pintaa aloittelijan tuuria vai tuliko siitä hyvä novelli siksi, että en yrittänyt liikaa (toisin kuin nykyään???). En silti oikeasti ajattele näin, en siis usko että kaikki loput novellini olisivat huonompia. Uskon että olen yrittänyt aina tavoitella jotain uutta ja erilaista ja olen yrittänyt haastaa itseäni kirjoittamaan jotain vielä vaikeampaa, pois mukavuusalueeltakin. Kilpailuissa ym. menestyminen on aina niin monesta asiasta kiinni, ylipäätään tuntuu ankealta kilpailla muita tekstejä vastaan, ja taso on KOVA. Näin olen lohduttanut itseäni.

Älä riko pintaa oli minulla alun perin kokoelman aloittavana novellina, mutta kustannustoimittajan ehdotuksesta päädyin vaihtamaan järjestystä (ensin ”kesänovellit” olivat alussa ja ”talvinovellit” lopussa, mutta päädyttiin päinvastaiseen järjestykseen). Ehkä, jos novelli olisi vielä aloittanut kokoelman, se olisi kaiken kaikkiaan painottunut yksittäisenä tekstinä liikaa — se kun on myös niminovelli ja pari runon säettä siitä on takakannessa. Ja sitten vielä tiettyjä kansikuvan elementtejä… Mutta eipäs spoilata nyt!

Jos joku on lukenut näitä novelleja, niin olisi aivan supermahtavaa saada kommentteja vaikkapa näiden syntytarinoiden kommentteihin! Tiedättekö sen tunteen kun janoaa arvosteluja uudesta julkaisusta??? Arvostan TODELLA paljon jokaista vaikka pientäkin arviota tai tähditystä Goodreadsissa tai Risingshadow’ssa tai muualla. Oih. 🙂

Julkaisun huuma ja harvinaisuus

Wuhuu! Tällä viikolla on postista tullut kaksin kappalein erityiskivoja juttuja. Ensin Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat), jossa on mukana minulta novelli. Mahtavaa päästä mukaan Stepanin koodeksiin, molemmat aiemmat antologiat olen lukenut ilolla (ja asiaan kuuluvalla kauhulla). Ja sitten huipennus eli Älä riko pintaa, oma novellikokoelmani joka sisältää aikuisille suunnattuja, Kesäsaarille & Talvilaaksoon sijoittuvia fantasianovelleja.

Tällaisia saa omaan hyllyyn harvoin.

Tällaisia saa omaan hyllyyn harvoin.

Omia julkaisuja ei ihan tappotahdilla tule. Jo ennen kuin olin julkaissut yhtäkään kirjaa, kuulin eräältä kirjailijalta ajatuksia siitä, miten harvinaista herkkua julkaisu on ja miten lyhyt hetki se julkaisemisen riemu aina on. Varsinainen kirjailijan / kirjoittajan työn ilo täytyikin hänen mukaansa löytää muualta, ihan siitä tavallisesta arjesta eli kirjoittamisesta. Edelliset omat julkaisuni ovat vuodelta 2014: trilogian lopetus Kevääntuoja ja novelli Alienisti-lehdessä kesällä 2014. Onhan siitä hetki vierähtänyt jo, ja voisi näyttää siltä että olen elänyt hiljaiseloa kirjoittamisen suhteen pari vuotta, mutta ehei. Itselleni asia näyttäytyy aika eri tavalla: viimeiset pari vuotta olen itse asiassa kirjoittanut paljon, omalla mittapuullani jopa tuotteliaasti! Ja uusia ideoita on enemmän kuin ehdin toteuttaa. Mutta ulospäin ne näkyvät hyvin hyvin jälkijunassa, jos milloinkaan.

Älä riko pintaa -kokoelman novellit on kirjoitettu vuosina 2009-2014. Olen iloinen siitä, että olen antanut novellien kypsyä sopivasti, ja toisaalta nyt olen saanut valmiiksi sen kokoelman, jota tietoisesti aloin suunnitella ainakin jo vuonna 2010. Halusin koota yhtenäisen kokoelman, joka sijoittuisi samaan maailmaan ja ehkä käsittelisi joitain samoja aiheitakin. Erityisesti on mahtavaa saada nyt julki 5 kpl novelleja, jotka eivät ole vielä ilmestyneet missään muualla. Tästä tulee sellainen kiva tunne, että olen tehnyt työtä jolla on ollut tarkoitus. Kirjoitin ja julkaisin. Se on huikeaa eikä todellakaan mikään itsestäänselvyys!!!

Vaikka ajatukset juoksevat jo niissä uusissa ideoissa (tai sitten muissa kiireissä, jotka syövät kirjoittamista…), ajattelin viivähtää ÄRP:n seurassa vielä hetken. Nyt jo tiedän, kuinka harvinaista herkkua kirjan julkaisu on, joten aion pitkittää tätä iloa, mikäli mahdollista. Eli aion fiilistellä näiden novellien kanssa hetken enkä unohtaa niitä ihan tuosta vain. Ajatuksenani on kirjoittaa tänne blogiin kesän aikana Novellien synty -sarja, kymmenen kirjoitusta eli oma jokaiselle novellille. Hiukan muisteluita (muistanko enää edes kaikista, miten ne oikein syntyivät???), hieman taustoja, inspiraatiobiisejä, mahdollisimman vähän spoilausta itse sisällöstä. Tällaista saa siis seurailla tulevina viikkoina… Ihan ensimmäisenä täytyy tulla novellin nimeltä Kulkija, jonka ekan version kirjoitin silloin 2009 erään erittäin merkityksellisen matkan jälkeen. Purjelaivareissu kesällä 2009…

No, nostalgiaa lisää myöhemmin.

Älä riko pintaa -kokoelman voi hankkia itselleen vaikkapa Kirjapuodin verkkokaupasta, e-kirjana Elisa Kirjasta tai parin viikon päästä Finnconissa Vaskikirjojen pöydästä!

Älä riko pintaa

älärikopintaa 02

Kansi: Jarno Kantelinen

älä riko pintaa

älä astu hopeiseen virtaan

Kirkas vedenpinta piilottelee suvun synkkää salaisuutta. Tyttö koettaa irtautua ylisuojelevasta isästään, mutta isä pelkää tytön hukkuvan uniin äitinsä tavoin. Orpopoika huolehtii veljestään, jonka erilaisuutta pieni kyläyhteisö ei hyväksy. Nuori mies rakentaa kaunista seikkailujen laivaa, mutta onko sen köydet sittenkin punottu aaveiden hiuksista?

Katri Alatalon kauhusävyiset fantasianovellit vievät lukijansa pohjoiseen Talvilaaksoon ja kaukaisille Kesäsaarille. Novellit sijoittuvat Mustien ruusujen maa -romaanitrilogiasta tuttuun maailmaan, mutta ne ovat itsenäisiä kertomuksia. Tarinat kertovat perheestä, aikuistumisesta, lähtemisestä ja matkanteosta. Kuolema koskettaa monia tarinoiden henkilöitä, ja jokaisen on valittava oma tapansa suhtautua asiaan: toiset surevat, toiset vastustavat, ja joku odottaa kuolemaa luokseen kuin vanhaa ystävää.

Novelleista viisi on julkaistu aiemmin, mutta kirja tarjoaa lisäksi viisi uutta mukaansatempaavaa tarinaa!


I OSA (KERRON TEILLE TARINAN TALVESTA)

Susiveli

Unien puutarhat

Ei poikasi ole kuollut

Narvaranin linnut

Talviyön tarina


II OSA (SIELLÄ MISSÄ PUUT KASVAVAT JOESTA)

Älä riko pintaa

Kulkija

Tee minulle syksy

Jos seinät voisivat tuntea

Rubiinilaiva

***

Eipä tässä muuta!! Tarkistelen parhaillaan taittoversiota…. Kirja tulee kesäkuussa!

Kirjoitan

— tosin en blogia. Näyttäisi siltä, että edellisestä pikapäivityksestä on kokonainen kuukausi. Nyt täytyy myöntää, että energiaa ja intoa blogin kirjoittamiseen ei ole tällä  hetkellä. Hiljaisuutta jatkunee vielä jonkin aikaa, mutta varmasti palaan vielä linjoille. Aion myös vähintäänkin käyttää blogia ajankohtaisten juttujen ilmoittamiseen, kuten nyt tänäänkin.

Tällä hetkellä kirjoitan sitä, mitä minun oikeasti kuuluukin kirjoittaa. KK:ta. Romaanikässäri on nyt ykkönen, ja sivumäärä sen kun jatkaa paisumistaan. Tekstiä syntyy, ja välillä olen todella uppoutuneena kirjan maailmaan. Huikea tunne! Välillä on isoja epätoivon hetkiä myös. Pelkoja ja epävarmuutta siitä, onko tässä yhtään mitään järkeä jne. Tästä huolimatta pusken kuitenkin eteenpäin. Olen alkanut arvostaa itsepäisyyttäni, vaikka on siinä tietysti negatiivisetkin puolensa. Välillä kässäri luistaa eteenpäin jopa helpon tuntuisesti, uusia oivalluksia tulee. Paljon kirjoittamista on vielä jäljellä, mutta ehkä vähitellen alkaa tulla sellainen fiilis, että tämä loppuukin joskus. Kun vain paahtaa eteenpäin, niin hiljalleen alkaa erottua se lopetus, jota kohti on koko ajan ollut menossa. (Itse loppuratkaisu ja ns. ”lopputaistelu” on ollut minulla pääpiirteittäin selvillä jo tosi kauan, mutta se pääseminen sinne ja kaikki yksityiskohdat…)

Mutta juu. Jotenkin intoa blogin kirjoittamiseen ei enää sitten ole ollut, kun sitä ”varsinaista tekstiä” on päivän aikana jo syntynyt. Ehkä niin paljon blogin kirjoitusaiheitakaan ei ole pyörinyt päässä, koska romaanikässärin kokoinen maailma kummasti vie tilaa pääkopasta.  Siksi hiljaisuus — ja pahoitteluni siitä, ettei muidenkaan blogeja oikein ole nyt tullut seurattua. Olen nyt upoksissa siellä jossain, mutta enköhän vielä havahdu takaisin tähän maailmaan. (Minulla on ihan hiukan opetustöitä tässä syksyn aikana. Ei joka viikko, mutta kuitenkin. Niiden kautta saa kivasti pidettyä otetta reaalimaailmaan.)

Ne ilmoitusasiat sitten. Ensi viikolla suuntaan Turun kirjamessuille. Tavoitteeni on itse asiassa saada KK:sta yksi iso kokonaisuus valmiiksi ennen messuviikonloppua ja rentoutua siellä sitten kirjatouhujen ja ehkäpä uuden inspiroitumisen merkeissä. Perjantaina aamulla klo 10.45–11.30 minut voi löytää Nuorisokirjailijoiden osastolta paneelikeskustelusta:

”Paljon muutakin kuin suippokorvia”

Kirjailijat Magdalena Hai pj, Siiri Enoranta, J. S. Meresmaa ja Katri Alatalo keskustelevat kirjoittamisesta, taustatutkimuksen tekemisestä ja fantasiakirjallisuudesta.

Jee, kannattaa siis olla liikenteessä jo aamupäivällä. Nuorisokirjailijoiden osaston (A18) koko ohjelma on nähtävissä täällä.

Toinen ilouutinen koskee Supernova-antologiaa eli Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien uusien kirjoittajien antologiaa. Olen yksi antologian neljästä toimittajasta, ja tässä oikeastaan viimeisen vuoden aikana olen päässyt harjoittelemaan kaikkea sitä, mitä kirjan toimittaminen vaatii. Olen siis ensimmäistä kertaa ollut varsinaisesti toimittajan roolissa. Huikeasta matkasta on luvassa lisätietoja myöhemmin, mutta meidän työmme on nyt tehty ja kirja on tällä hetkellä painossa.

Kansi: Arren Zherbin ja Venja Suntila

Kansi: Arren Zherbin ja Venja Suntila

”Se oli kuin valtava varjo ja se kulki vihellellen. Tuuli seurasi sitä kuin koira, ja lumi lauloi sille.”

Näissä novelleissa venytetään todellisuuksien rajoja ja koetaan eriskummallisia kohtaamisia. Aamu- ja iltaihmiset elävät kahdessa eri ajassa ja kohtaavat toisensa vain tiettyyn aikaan päivästä. Kirpeänä pakkasyönä mies ajaa moottorikelkallaan todellisuuteen, jonka vain harvat näkevät. Kissa kulkee rinnakkaisten maailmojen välillä ja houkuttelee ihmisiä mukaansa. Tutkija tähyilee Lapin yötaivaalle eikä tiedä, että jokin taivaalla tähyilee puolestaan häntä.

Supernova on Stk:n uusien kirjoittajien antologia. Nyt estradille nousee kotimaisen spekulatiivisen fiktion tulevaisuuden tekijöitä, jotka tarjoavat lukijoille tuoreita ideoita ja monipuolisen lukuelämyksen: hersyvää huumoria, puhuttelevaa dystopiaa ja mielikuvituksellista scifiä. Kun kotitonttu toimii höyryvoimalla, taideteoksen biomassa herää henkiin ja jättiläishämähäkit ovat kammottavampia kuin koskaan, voi todella sanoa, että spefissä kaikki on mahdollista.

Sisältää novellit:

Marko Järvinen: Tuuleton taivas, seisovat vedet
Liisa Näsi: Koiratalo
Santeri Lanér: Limiaika
Rami Helosmaa: Huomaamaton kohtaaminen
Pyry Palermo: Kuolemantanssi
Mikko Rauhala: Höyryväki
Hanna Hohenthal: Kuolleena syntynyt
Aino-Kaisa Koistinen: Tullivirkailija
Anna Salonen: Kahdeksanjalkaisia
Mia Myllymäki: Talven lapset

Toim. Mia Myllymäki, Katri Alatalo, Leila Paananen & Shimo Suntila

Näkökulmatekniikan harjoittelua

Mustien ruusujen maa kertoo hyvin tiiviisti yhden päähenkilön seikkailuista. Olen kirjoittanut tekstin hänkertojaa käyttäen, niin että näkökulma on kuitenkin koko ajan päähenkilössä eli asiat nähdään hänen kauttaan. Kirjoitusprosessiin tämä vaikutti myös niin, että tulin kirjoittaneeksi koko homman kronologisessa järjestyksessä alusta alkaen: se tuntui luontevalta, kun seurasin tapahtumia aina tämän yhden hahmon näkökulmasta. Mutta itse asiassa tämä ei ole aiemmin ollut minulle se kaikkein omin tapa kirjoittaa. Olen pitänyt paljon myös näkökulmatekniikasta, jossa useiden hahmojen näkökulmat vuorottelevat (yleensä hän-muodossa, koska siihen vain olen tottuneempi) ja olen kirjoittanut tekstin pätkissä sieltä täältä. Nyt tekee mieli taas palata tähän tyyliin, ja olen viimeisten kuukausien aikana hyvin hitaasti kirjoittanut erästä novellia, jossa on peräti viisi eri näkökulmaa. Itseäni haastaen valitsin tähän vielä minä-muodon.

Ja että tämä voikin olla välillä vaikeaa…

Näkökulmatekniikassa olisi todella tärkeää, että jokainen näkökulmahenkilö erottuu omanlaisenaan hahmona ja että jokaisesta tulee kokonainen ja uskottava. Tämä taas vaatii enemmän taustatyötä, hahmojen kehittelyä ja kypsyttelyä kuin sellainen tarina, jossa selkeästi yksi henkilö on keskiössä. Huomaan, että olen ehkä alkanut kirjoittaa novelliani liian aikaisin, ilman että ehdin kunnolla tutustua hahmoihini. No, toivottavasti tutustun heihin matkan varrella ja voin sitten muokkausvaiheessa tuoda heidän persooniaan paremmin esiin. Nyt tuntuu, että eri näkökulmat kuulostavat liikaa samalta ja sekoittuvat. Miten tästä ongelmasta pääsisi eroon? Ehkä täytyisi vain luonnostella vielä lisää, kirjoittaa mahdollisimman paljon jokaisen hahmon äänellä, kunnes se ääni alkaisi löytyä… Mutta hankalalta ja työläältä tämä tuntuu.

Tänä vuonna ilmestyneessä Jota Viimatar etsii -novellissa minulla oli alun perin kaksi näkökulmahenkilöä. Saamani palautteen innoittaman kuitenkin muutin koko homman vain toisen henkilön näkökulmaan, mikä tapahtui yllättävän helposti ja kivuttomasti. Tuo tarina oli sittenkin tarkoitettu kerrottavaksi vain toisen näkökulmasta, ja kahden näkökulman yrittäminen oli tehnyt siitä väkinäisen tuntuisen.

Tässä uudessa projektissa haluaisin kuitenkin säilyttää eri näkökulmat. Alusta asti olen ajatellut novellin rakentuvan juuri näin. Mistä tietää, että novelliin sopii näkökulmatekniikka? Ehkä siitä, että jos eri näkökulmia karsittaisiin, niin menetettäisiin jotain olennaista?

Viime kirjoituskerroilla olen tehnyt niin, että aina ennen kirjoittamista olen lukenut läpi vain sen tietyn näkökulmahenkilön aiemmat katkelmat. Jos siis aion kirjoittaa seuraavaksi pätkän henkilön x näkökulmasta, luen ensin läpi aiemmat henkilön x pätkät, ja välttelen lukemasta muita. Näin toivon, että henkilön x ääni tarttuisi minuun ja pystyisin hyvin jatkamaan sillä. Yritän myös pitää hieman taukoa, ennen kuin siirryn taas kirjoittamaan henkilöä y. Tämä auttaa asiaa jonkin verran, mutta ei edelleenkään tee kirjoittamisesta helppoa.

Niin… 5 näkökulmaa samassa novellissa?? Myönnetään, että tämä on tosiaan aika paljon. Vähempi olisi helpompi. Mutta kun halusin nimenomaan haastaa itseni, ja tähän liittyy se, että halusin kirjoittaa henkilövetoisen tarinan, kun useimmiten juttuni ovat olleet juonivetoisia. Lisäksi näkökulmista vain kolme on itse asiassa ”normaaleja” henkilöitä, ja kaksi muuta näkökulmaa ovat, ööh, vähän toisenlaisia näkökulmia. Jokohan tämä meni tarpeeksi sekavaksi… Täytyy huomauttaa, että tästä novellista on tulossa varmaankin sellainen 40 liuskan novelli, kaiken kaikkiaan vähän laajempi teksti siis.

Joka tapauksessa huomaan, että homman paisuminen ja leviäminen liiankin laajalle on tässä myös yksi ongelma. Heti, kun näkökulmahenkilötä on enemmän, tarinakin laajenee. Kaksi tai kolme henkilöä näkee laajemmalle kuin yksi. Ja jos näkökulmia on vielä enemmän, tarina helposti kasvaa eksponentiaalisesti. Jos haluaa saada tästä varoittavan esimerkin, tarvitsee vain vilkaista George R. R. Martinin Tulen ja jään laulua. 😉

Toisaalta juuri se näkökulmatekniikassa kiehtookin, että voi nähdä laajemmalle. Maailma ja elämä yleensäkin ei toimi niin, että vain yksi henkilö näkee ja kokee kaiken. Toivon, että kaikesta tämänhetkisestä sekavuudesta huolimatta näkökulmanovellistani tulisi lopulta kiinnostava kudos: kaikki liittyy kaikkeen, ihmisten elämät linkittyvät toisiinsa, näkökulmatekniikka antaa mahdollisuuden nähdä useaan suuntaan yhtä aikaa sekä nähdä saman asian eri tavoin. Maailma ei näyttäydy mustavalkoisen selkeänä vaan monimutkaisena verkostona. Tämä on hieno ja ylevä tavoitteeni, jota en itsekään ehkä täysin ymmärrä, mutta yritänpä kuitenkin kirjoittaa sen mukaisesti.

Kaikissa kirjoittajaoppaissa toitotetaan, että tärkeintä on vain kirjoittaa. Lopputulosta voi ihmetellä sitten myöhemmin. Yritän saada lohtua tästä.

Ja jos tästä novellista lopulta tulee vain harjoituskappale, henkilökohtainen näkökulmatekniikkaharjoitukseni, niin mitä sitten? Edelleen tärkeintä on kirjoittaa, ja sitä sentään teen.

”Vakava kirjoittaja” minussa kuitenkin janoaa uusia julkaisuja ja uusia valmiita tekstejä, joita saattaa lukijoille… Ja siksi novellin päätyminen pelkäksi harjoituskappaleeksi tuntuu hyvinkin tympeältä. Aargh. No, ei kai auta kuin jatkaa, kirjoittaa loppuun, ja sitten yrittää muokata. Kunpa vain olisi enemmän aikaa kirjoittaa, ettei prosessi tuntuisi niin raivostuttavan hitaalta. Olen kirjoittanut tätä novellia elokuusta asti ja miettinyt mielessäni jo paljon sitä ennen.

* * *

Lopuksi vielä muita kuulumisia. Nimittäin tällainen paketti odotti postissa aiemmin tällä viikolla!

kevääntuojaaJee! Ja hiljattain huomasin ilokseni myös uuden arvion Karnin labyrintista Todella vaiheessa -blogissa. Kiitokset arviosta! Vaikka kirja ei tällä kertaa ollut kauheasti sytyttänytkään, niin silti on mahtavaa kuulla, että se on löytänyt vielä uusia lukijoita.

Mustien ruusujen maa ei jäänyt pelkäksi harjoituskappaleeksi. Siitä tuli todellinen. 🙂

KIITOS kaikille ihmisille, jotka olette jollain tavalla olleet mukana trilogian syntyprosessissa vuosien varrella!!

 

Kevääntuoja ilmestynyt

Huh huh, huikeaa! Palauduin juuri kotiin Texasista. Aikaero heittää tällä hetkellä päässä jonkin verran. Viime yönä ei tullut nukuttua, koska yötä ei oikeastaan ollut aikaeron takia. Matka oli lämmin ja mukava ja rentouttava ja tarjosi uusia elämyksiä, joista lisää myöhemmin….(Okei, okei, pieni vihje: Nasa…) Ja matkan aikana tuli myös tieto, että Kevääntuoja on saapunut painosta!

Kansikuva: Meri Siitonen

Kansikuva: Meri Siitonen

Mustien ruusujen maa -trilogia on nyt sitten valmis. Done. Finito. Odotan super-innostuneena kommentteja ja toivon, ettei sarjan loppu tuota pettymystä. Ja odotan supermukavaa kirjalähetystä, kun saan taas tekijänkappaleet käsiini. Vaikka pää lyö tällä hetkellä tyhjää, ja huomisesta lähtien kalenteri on täynnä hommia, niin pakkohan tässä on olla melkoisen iloinen. Mahtavia juttuja tapahtuu arjen keskellä. Saan olla todella onnekas.

Kevääntuojaa ja koko sarjaa voi tilata Vaskikirjojen verkkokaupasta. Myös Helsingin kirjamessuilta Vaskikirjoja löytyy, Suomen Kirjankustantajien yhteisosastolta. Itse en taida messuille päästä – välillä on pakko olla kotonakin ja hoitaa rästiin jääneitä töitä.

Mutta ihan ensimmäiseksi kunnon yöunet.

Post Navigation