Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Archive for the category “Elämä”

Kyllä tapahtuu

Ensinnäkin kiitokset ihmisille, jotka kävivät täällä mainiota keskustelua goottigenrestä edellisen postauksen kommenteissa! Seurasin keskustelua, oli tarkoitus vastata mutta se venyi ja venyi, kunnes ei enää kehdannut. Toivottavasti valmis goottiantologia aikanaan herättää keskustelua myös!

Blogia en siis ole ehtinyt päivitellä, mutta kyllä täällä silti jotain tapahtuu. Ennen kaikkea olen juuri saanut tehdyksi kaksi asiaa:

Olen lähettänyt ensimmäisen kierroksen palautteet goottiantologian novelleista.

Olen lähettänyt kustannustoimittajalle uuden version syksyllä ilmestyvästä romaanista.

Jee-e! Nämä jutut ovat minun työni ydintä. Parasta ja haastavinta osuutta. (Tai no, ehkä kaikkein paras osuus ja kaikken eniten ydintä on se romaanin ekan version kirjoittaminen ja siihen uppoutuminen. Mutta editointi on, ehkä ja jollain mittapuulla mitattuna, vielä paljon haasteellisempaa.) Viime aikoina olen iloinnut tajutessani, että oikeasti tykkään näistä hommista tositositosi paljon. Toimittamisestakin, vaikka se on minulle uudehkoa.

Seuraavaksi saan nyt sitten jännittää paitsi sitä, mitä kustannustoimittaja sanoo kässäristäni, myös sitä, mitä goottinovellien kirjoittajat tykkäävät omista toimituskommenteistani ja miten novellit muokkautuvat. Jännää! Mutta tekstit ovat tällä erää poissa omista käsistäni. Sekin on oikein mukava vaihe. (Taidankin ottaa kohta herkkuja jääkaapista ja mennä sohvalle löhöämään ja tuijottamaan jotain laulukilpailuohjelmaa aah…)

Ja sitten tiedossa on kaikenlaista muutakin tohinaa. Sitä kirjoittamisen ympärillä tapahtuvaa. Ei ihan ydintä, mutta kivoja hommia kuitenkin. Tapahtumia!

Enää alle kaksi viikkoa on aikaa tähän:

Julisteen on tehnyt Sirpa Varis.

Julisteen on tehnyt Sirpa Varis.

Olen aiemminkin ollut järkkäämässä Keski-Suomen Kirjailijoiden lastenkulttuuripäivää. Nyt homma on viety uudelle tasolle ja tapahtumaa on uudistettu. Tapahtuma toimii nyt otsikolla Olipa kerran… ja järjestetään Jyväskylän kaupunginkirjastolla samaan aikaan Vanhan Kirjan Talven kanssa. Mukana mm. Salla Simukka, Juha-Pekka Koskinen ja Tittamari Marttinen, joita minun olisi tarkoitus haastatella paneelissa! Tapahtumassa on ohjelmaa lapsille, nuorille ja kaikille lanu-kirjallisuudesta kiinnostuneille. Facebook-sivukin löytyy, ja ajankohtahan on la 11.2.

Ja sitten vähän myöhemmin keväällä, jälleen täällä Jyväskylässä: minulla on kunnia olla mukana Kirjailijaliiton 120-vuotisjuhlakiertueella.  Wau! Linkistä pääsee tsekkaamaan kiertueaikataulun: tapahtumia järjestetään eri puolilla Suomea. Jyväskylässä tällainen ilta tiedossa:

Jyväskylä, keskiviikko 22.3. Pääkirjaston Minnansali klo 18–20
Kirjailijavieraina Katri Alatalo, Pirjo Hassinen ja Riku Korhonen
Jyväskylän kiertueilta Facebookissa

Siinäpä se. Juttuja tehty, ja uusia juttuja tulossa. Apurahahakemuksiakin rustailen kaikki sormet ja varpaat ristissä (No en. En oikeastaan. En usko taikauskohömppään.) Tämä on NIIN sitä, mitä minä haluan tehdä. Kirjoittaa! Toimittaa! Pyöritellä tekstejä! Aiemmin tämä on lähtenyt ennen kaikkea omasta tarpeesta ilmaista itseään jotain kautta; nyt tuntuu, että kun maailma sekoaa ympärillä entistä pahemmin, niin on lohdullista pitää uutissivustot kiinni ja paeta omiin fantasiamaailmoihin. Kyllä. En ole aiemmin oikeastaan ajatellut kirjoittamista tai fantasiaa erityisesti todellisuudesta pakenemisena, mutta nyt huomaan tukeutuvani siihen, jos muuten alkaisi ahdistaa ja pelottaa maailman meno.

Lohtua. Sitä toivon jokaiselle joka sitä tarvitsee. Tulipa se sitten kirjojen tai kirjoittamisen kautta tai mistä vain. Ei jäädä pelkäämään/murehtimaan vaan tehdään itse se mitään voidaan. Jos ei muuta voi tehdä, niin parannetaan sitten maailmaa edes yksi kirja kerrallaan!!

Ei aina mene niin kuin suunnittelee

Nih. Viimeiset kaksi kuukautta ovat menneet hujauksessa. Yhtäkkiä havahtuu siihen, että kas, vuosi on vaihtunut; pysähtyy ehkä miettimäänkin sitä hetkeksi; ja sitten meno jatkuu. Ainoa tavoitteeni vuodelle 2017 on koettaa hidastaa tahtia edes hiukan. Ihan Oikeasti. Muun muassa kirjoittaminen ei nimittäin pidemmän päälle onnistu, jos ei ikinä muista pysähtyä. Sen huomasin, kun joulun ja uudenvuoden aikaan vietin kaksi viikkoa ihan oikealla lomalla. Kaksi viikkoa ihanaa olemista, löhöilyä ja kirjojen lukemista ihan muuten vain ja viihteen vuoksi, ah. Ja kas kummaa, sen kahden viikon aikana mielessä kehittyi myös uusi romaani-idea. Kun aivoille antaa hetken lepoa ja tyhjyyttä, niin silloin on idealla tilaa tulla.

Mutta mistä kaikesta tämä ”hujaus” nyt on johtunut, ja miten suunnitelmat ovat muuttuneet? No, osa kiireistä on ollut suunniteltua ja odotettua, osa yllättävämpiä. Toimittamaani goottiantologiaan tuli tarjolle 5o novellia (enemmän kuin uskalsin odottaa), ja siitä seurasi paljon lukemista ja vaikeita valintoja. Vielä jossain vaiheessa syksyä minulla oli selvät sävelet mielessä oman kirjoittamisen kanssa: kirjoitan C:n ensimmäisen version loppuun sillä raivokkaalla vauhdilla, johon olin kiihdyttänyt jo toukokuun alusta alkaen. Enää ei puuttunut paljoa, ehkä viitisenkymmentä liuskaa. Se piti saada loppuun vuodenvaihteeseen mennessä! Koska se oli Suunnitelma, ja jos jostain pidän kiinni niin suunnitelmista!!

Mutta ei. Kävikin toisin. Ja tämä ei ollut huono uutinen vaan päinvastoin erinomainen uutinen! Eräs toinen kirjaprojekti nimittäin nytkähti eteenpäin. Tästä lisää myöhemmin!!! Sain ensimmäiset kommentit kustannustoimittajalta. Muistan, kuinka eräällä junamatkalla minun oli tarkoitus kirjoittaa C:tä eteenpäin, oli oikein työskentelyhyttikin sitä varten. Ja kalenteriin merkittynä että tämä ja tämä luku kirjoitetaan nyt, ja nämä ja nämä luvut sitten seuraavalla ja seuraavalla viikolla… Ja nimenomaan näistä suunnitelmista minä pidän aina kiinni, koska muuten mikään kirja ei valmistu. Mutta ei, silloin tuli stoppi. Tajusin, että kaiken muun pikkuhässäkän keskellä en pysty keskittymään näihin kahteen projektiin yhtä aikaa. Kustannustoimittajan kommentit polttelivat mielessä. Oli projekti C:n vuoro jäädä tauolle ja odottamaan parempia aikoja. En oikein osaa kirjoittaa tekstejä päällekkäin, ainoastaan vuorotellen.

(Toisaalta, khrm, mm. parin viikon päästä olen menossa romaanileirille saamaan palautetta C:stä… Ja juuri tänään harhauduin lueskelemaan sitä läpi… Ei sitä täysin osaa syrjään työntää, eikä kai kannatakaan. Se saa pysyä vähän vireillä ja mielessä koko ajan. Editointivaiheessa olevat tekstit aiheuttavat kuitenkin aika paljon tuskaa ja ahdistusta. Tekee hyvää vilkaista välillä C:tä, joka on vielä ihanan kesken ja uusi ja josta ei edes muista, mitä kaikkea siellä lukee.)

Mutta niin. Suunnitelman muutos oli siis lähinnä se, että en saanut C:n ensimmäistä versiota valmiiksi silloin kun olisin halunnut. Big deal. Pitäisi oppia antamaan itselleen vähän anteeksi. On tässä aikaa.

Ehkä C:n ensimmäinen versio valmistuu tänä vuonna.

Ja se toinen kirjaprojekti…. Huh, sen pitäisi ILMESTYÄ tänä vuonna!! 🙂 🙂

Bring it on, 2017, minä olen valmis.

 

Hajanaisia yhdistysajatuksia

Olen mukana Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien hallituksessa tänä vuonna, ja viikonloppuna varmistui, että niin myös ensi vuonna. Tänään yhdistyksemme laittoi liikkeelle tiedotteen, jonka voi käydä lukemassa julkisessa Facebook-ryhmässä sekä Netticolosseumilla. Tiedote sinänsä on suunnattu yhdistyksen jäsenille, mutta linkitän sen tähän, koska mieleeni tuli sanoa yhdistyshommista pari sanaa näin julkisemmin ja yleisemminkin. Saman asian voi siis soveltaa mihin tahansa muuhunkin yhdistykseen. Lyhyesti tiivistettynä tiedotteessa todetaan, että yhdistykseltämme puuttuu puheenjohtaja — muuten menee oikein hyvin. 🙂

Yhdistyshommat ovat toisaalta oikein kivoja ja toisaalta hankalia. Hankalaksi ne tekee se, että nämä ovat vapaaehtoishommia, ja jos lähtee yhdistyshommiin mukaan, niin täytyy olla asioissa jonkinlainen tärkeysjärjestys. Yleensä siis esim. perhe, terveys, palkkatyö ja muut sellaiset täytyisi laittaa vapaaehtoishommien edelle. Toisaalta hankaluus on se, että samoille tyypeille kasaantuu paljon vapaaehtoishommia, eli usein liikaa, ja ihanteellinen ajatus siitä että hommat jakautuisivat tasaisesti monelle (pieni nakki vaikka jokaiselle yhdistyksen jäsenelle? :D) ei oikein toteudu. Yhdistykset toisaalta toteuttavat kivasti kaikenlaista, kirjoittaja- ja kirjailijayhdistykset esim. kirjoituskursseja ja tapahtumia ja muuta mukavaa.

Vielä muutamia vuosia sitten en todellakaan ollut mikään ”yhdistysihminen”. Sittemmin näihin juttuihin on vain ajatunut, nyt on ehkä jo liikaakin, ja jostain tarvitsisi vähentää. Mutta kun on kiva olla kiinnostavissa jutuissa mukana! Hallituksessa oleminen tai puheenjohtajana oleminen ei automaattisesti tarkoita miljoonaa hoidettavaa nakkia. Etenkin tällaisena johtokunnan ”rivijäsenenä” pystyy hyvin rajoittamaan sitä, mihin projekteihin lähtee mukaan ja mitkä jättää väliin. Toisinaan yhdistyshommat ovat väsyttäviä, mutta parhaimmillaan minulla on kokemusta siitä, että yhdistysten kautta pääsee toteuttamaan oikeasti itseä kiinnostavia juttuja, saattaapi joskus saada palkattuja työhommia, ja saa olla vaikuttamassa siihen mikä itseä kiinnostaa.

Tarkoitus ei missään tapauksessa ole syyllistää ketään, joka ei yhdistyshommista innostu tai jolla ei ole aikaa lähteä tällaisiin hallituksiin mukaan!! Useimmiten pois jäämisen syy on se, että ihmisellä on muutenkin jo noin tuhat rautaa tulessa. Edellä mainittu tärkeysjärjestys on hyvä muistaa. Yhdistyshommia voi halutessaan ottaa sitten, jos elämästä löytyy niille sopiva kolonen. Ketään ei pidä näihin hommiin pakottaa.

Halusin oikeastaan vain sanoa ääneen yhden jutun, jota monesti yksin tai pienemmässä porukassa on miettinyt: Ei kannata ainakaan turhaan pelätä jonkin yhdistyksen johtokuntaan lähtemistä! Se ei ole niin kammottavaa tai kiireistä kuin voisi etukäteen ehkä luulla. Mukaan lähtemiselle ei myöskään yleensä ole liian suuria vaatimuksia. Eli esimerkiksi spefi-yhdistyksessä toimiakseen (johtokunnassa tai sen ulkopuolella) ei tarvitse olla kaikkien alojen asiantuntija, tosifani joka tietää kaikesta scifistä kaiken, budjettinero, kokenut tapahtumajärjestäjä tai yhtään mitään muutakaan. Jokaisen panos on +++++++ ja tekijöitä ei ikinä ole liikaa.

Hiukkasen epäröin näin ”saarnaavan” ja kantaaottavan viestin laittamista blogiin, mutta toivottavasti tämä ei tuntunut saarnalta eikä aiheuta kovin suurta paheksuntaa. Haluan korostaa, että yhdistystoiminta on yleensä ihan rentoa ja mukavaa!!! Oikeasti.

Eihän tätä muuten tekisi yhtään kukaan.

 

 

Novellien synty #4: Rubiinilaiva

Ensinnäkin: Aavetaajuudella on äskettäin julkaistu arvostelu novellikokoelmasta. Siinä käydään kivasti läpi kommentteja jokaisesta novellista. Kiitokset arvioijalle!

Ja nyt jatkan omaa läpikäyntiäni…

Hempeilymusiikkivaroitus! Jostain syystä, en muista miksi, tästä biisistä tuli minulle Rubiinilaivan tunnari. Viittaukset  uskonnollisuuteen eivät sovi novelliin ollenkaan, mutta jotenkin näin vain pääsi käymään. Keväällä ja kesällä 2011 kirjoitin tätä novellia, ja kuuntelin kyllä muutakin, mutta tämä jäi mieleen.

Tammikuussa 2011 aloitin ensimmäiset työt valmistumisen jälkeen: pääsin kevätlukukaudeksi opettamaan yläkouluun. Olin innostunut, opin paljon, mutta tuo kevät oli myös todella, todella raskas. Opetusta oli paljon, ja vaikka se näkyi mukavasti palkkapussissakin, niin aikataulu oli lopulta aika mahdoton. Ravasin viikonloput kotona, viikot toisella paikkakunnalla, ja hevonenkin olisi jotenkin pitänyt hoitaa. Yläkoulussa opettaminen osoittautui minulle vaikeaksi. Don’t get me wrong, teinit ovat aivan mahtavia ja fiksuja ja ihania ihmisiä!!! Mutta siinä on syynsä, miksi yliopisto-opettaminen sopii minulle paremmin. Olen todella onnellinen, jos voin kirjoittaa nuorille, kertoa tarinoita, ja kohdata heitä kirjailijana. Auktoriteettina, opettajan roolissa osaan huonommin olla.

Mutta siis — se kevät oli loppujen lopuksi tosi raskasta aikaa. En kirjoittanut mitään moneen kuukauteen. Toukokuun tienoilla Rubiinilaiva alkoi syntyä. Se oli minulle toivon pilkahdus, ripaus omaa aikaa ja omaa juttua. Kirjoittamiselle varastettua aikaa. Kirjoittamisesta olen aina saanut voimaa ja silloin erityisesti. Kerta kaikkiaan tarvitsin sitä novellia silloin. Kirjoitin sen loppuun kesäkuussa, ja silloinkaan en ollut lomalla vaan opetin eräässä kesälukiossa. Asuin asuntolassa lukiopaikan yhteydessä, opetuksen jälkeen jäi tyhjää ja yksinäistä aikaa ja sehän sopi minulle silloin.

Rubiinilaivassa käytin kokemuksiani purjelaivareissulta, kuten Kulkijassakin. Siitä tuli jonkinmoinen kauhuseikkailutarina. Mutta erityisesti seikkailutarina, omassa mielessäni ainakin. Sen kirjoittaminen edusti minulle vapautta ja seikkailua. Se pääsi novellikokoelmaan kunniapaikalle eli viimeiseksi, koska itse halusin sen siihen. Mutta voi hyvinkin olla, että se miten tärkeä tämä novelli minulle oli ja miten nautinnollista sen kirjoittaminen (oikeasti! Se tuli helposti ja niiiin nautinnollisesti!!!), ei välttämättä välitykään lukijalle. En tiedä, en ole juurikaan kuullut vielä kommentteja juuri tästä novellista. Olen vain huomannut kirjoittajana, että joskus hämäävästi käy näin: ne, joiden kirjoittaminen oli itselle tuskaa, ovatkin lukijalle parhaita, ja ne jotka itselle olivat yhtä riemua, eivät nin hyvin pärjääkään.

Mistä syntyi novellin idea? Mistä kaikki lähti? No, mitä tulee ideoiden kierrättämiseen ja vanhojen ideoiden kaiveluun (pohdin näitä edellisen novellin kohdalla), niin sama homma jatkuu Rubiinilaivassakin… Niin, tässä novellissahan siis rakennetaan rubiinilaivaa. Joskus vuonna 2007 tai 2008 löhösin sohvalla ja katsoin Willow-elokuvaa (!!??!!), kun yhtäkkiä mieleeni tuli alkukuva. Tyyppi herää/makaa maassa, katsoo ylös ja näkee punaisen rubiinilaivan. Aloin suunnitella, siitä olisi pitänyt tulla osa Mustien ruusujen maa -sarjaa, periaatteessa Mustien ruusujen maahan keskelle ylimääräinen osa. Mutta sitten suunnitelmat muuttuivat, henkilöt vaihtuivat, ja Rubiinilaivasta tuli juuri sellainen itsenäinen tarina kuin siitä oikeasti pitikin tulla.

Syksyllä 2011 lähetin novellin sekä Portin kisaan että jälleen avoimen yliopiston kirjoittamisen opettajalle. Muistaakseni juuri tuolloin kokosin itsenäistä kurssia varten eräänlaisen ”kokoelman” eli siihenastiset novellit, ja sain sitten kokoelmasta palautetta. Valitettavasti en ollut taaskaan osannut aikatauluttaa hommaa kunnolla, vaan siis lähetin novellin kilpailuun ennen kuin olin saanut siitä palautteen. Rubiinilaiva pääsi bubbling under -listalle mutta ei löytänyt julkaisupaikkaa. Alkuperäinen novelli oli lähelle 50 liuskaa pitkä, ja siitä se tiivistyi hiukan, useammassa vaiheessa palautteen ja kustannustoimituksen kautta. Pitkä se on silti edelleen. 😀 Liian pitkä? Sytyttääkö lukijoita yhtään niin kuin minua kirjoittajana? Se jää nähtäväksi. Voi olla, että sijoittuminen kokoelman loppuun myös syö novellista jotain; en ole varma, tuoko se oikeasti lisää uutta kokoelmaan, vai onko osa jutuista tullut jo eri muodoissa käsiteltyä muuallakin.

Oli miten oli, Rubiinilaiva on minulle yksi kokoelman tärkeimmistä novelleista. Koska purjelaivareissu. Ja koska oli se muun elämän tuska kirjoittamisen aikana, ja koska tämän novellin kirjoittaminen oli vain yksinkertaisesti niin kivaa ja hauskaa. Vastaavaa nautinnontunnetta odotellessa……

Aiemmin novellien synty -sarjassa:

Kulkija

Älä riko pintaa

Tee minulle syksy

Novellien synty #1: Kulkija

Edellisessä postauksessa lupailin blogiin juttusarjaa kesän ja novellikokoelman kunniaksi, joten tästä lähtee! Käsittelyssä on 10 kappaletta novelleja, jotka ovat syntyneet vuosien varrella ja jotka nyt muodostavat Älä riko pintaa -kokoelman. Aika muistella varhaisimpia vaiheita ja sitä, miten homma lähti liikkeelle vuonna 2009.

Ensinnäkin se oli merkittävä vuosi monella tavalla. Sen huomaa vasta näin jälkikäteen. Juuri vuonna 2009 sain Karnin labyrintin ekan version valmiiksi (se oli silloin ihan vain nimellä Mustien ruusujen maa). Aloin suunnitella ja hiljakseen kirjoittaa KK:ta, laajaksi projektiksi paisunutta kässäriä, joka tällä hetkellä on vaiheessa ”mitähän tämän kanssa tekisi”. Kesällä 2009 vietin viikon norjalaisella purjelaivalla nimeltä Sørlandet, ja se oli ehkä elämäni suurin Ihan Oikea Seikkailu. Ja juuri vuonna 2009, purjelaivareissun jälkeen, aloitin kirjoittamisen opinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa JA kirjoitin ensimmäisen version Kulkija-novellista. Se kertoo purjelaivasta. Sen alkuperäinen nimi oli Etelänkulkija, omana väännöksenäni Sørlandet-nimestä, joka tarkoittaa eteläistä maata tjsp. Ja novelli sijoittuu Kesäsaarille, fantasiamaailmaan joka silloin oli vasta kehitteillä, koska Mustien ruusujen maassa sitä maata tarvitsisin vasta kakkososassa.

Monimutkaista?? Minusta ainakin, hiukan. Kulkijan syntytarinasta on haasteellista aloittaa, koska tuntuu että tähän liittyy niin paljon. Kaikki kietoutuu yhteen. Mutta olennaisinta on ehkä se, että asiat tapahtuivat sattumalta samana vuonna ja kuitenkaan eivät ihan pelkästään sattumalta. Se on varmaa, että ilman purjelaivareissua Kulkija ei olisi sellainen kuin siitä tuli, ei olisi myöskään kokoelman päätösnovelli Rubiinilaiva, eikä Mustien ruusujen maa -trilogiakaan.

6572_1079621597612_1438466665_30179441_313249_n

Eli mikä ihmeen purjelaivareissu? No, tarina on melko pitkä ja vuosien aikana vielä varmaan vääristynytkin, enkä osaa oikein pukea koko matkakertomusta sanoiksi. Mutta koetan tiivistää olennaisen, ja pahoittelen jo etukäteen sekavuutta ja ajatusten poukkoilevuutta. Kyseessä oli osallistuminen Tall Ships Race -tapahtumaan, ja Sørlandet-laivasta taas voi lukea lisää täältä. Minulle, ikäni Keski-Suomessa asuneelle, meri on ollut suht kaukainen elementti enkä tiennyt tällaisesta purjelaivahommasta mitään ennen tätä täydellistä ex tempore -reissua. Olin Ärrällä kesätöissä sinä kesänä, ja yhtenä perjantaina silloinen poikaystäväni lähti Turkuun katsomaan purjelaivoja, sen verran ymmärsin. Kesken työvuoron tuli tekstiviesti: Täällä myydään puoleen hintaan lippuja purjelaivalla Liettuaan, lähdetäänkö? Seuraavana aamuna otin molempien passit, hyppäsin junaan, suunnilleen tyhjensin tilini (opiskelijabudjettireissailua, ah), ja lauantain ja sunnuntain välisen yön yövyimme jo Sørlandetilla.

Tall Ships' Races Baltic 2009 040

Silloin, kun kävelin reppu selässä ihmisvilinän läpi laivalle, jota en ollut edes nähnyt enkä yhtään tiennyt mitä oli edessä, kuumana kesäpäivänä Turussa….. Silloin oli LÄHTEMISEN FIILIS vahvempi kuin varmaan koskaan muulloin, ja siitä olen koettanut sen jälkeen monesti kirjoittaakin.

6572_1079613197402_1438466665_30179427_1349862_n

Luulin ensin joutuvani jonkinlaiselle ”purjeveneelle” ja olin ehkä vähän kauhuissani. Ilmeni kuitenkin, että Sørlandet oli ihan kunnon kokoinen purjelaiva, aito, vanhanaikainen, tunnelmallinen…. Kolmemastoinen täystakiloitu purjelaiva. No, voisin kehua loputtomiin, mutta tietenkin aika kultaa muistot.

 

20160623_130802.jpg

Laivalla emme olleet ainoastaan matkustajia, vaan kuten makuuhuoneen seinällä säilyttämäni diplomi (paras työtoditukseni ikinä!! :D) näyttää, myös teimme töitä eli olimme harjoittelijoita. Matka Turusta Klaipedaan, Liettuaan, kesti noin viikon. Meidän lisäksemme laivalla oli muutama suomalainen ja muutama liettualainen matkustaja/harjoittelija, ja silloin kun saavuimme Liettuaan, laivalle saapui eräs sitä varten paikalle lentänyt britti. Suurin osa väestä oli kuitenkin norjalaisia noin 15-vuotiaita teinejä, jotka oli lähetetty kesäksi merelle kasvamaan. 🙂 Kuka tahansa voi varata paikan näiltä matkoilta, ja Tall Ships Race järjestetään joka vuosi eri reiteillä Euroopassa ja mukana on paljon erikokoisia laivoja. Turusta lähdettiin liikkeelle moottoreilla, mutta varsinainen lähtö kisaan tapahtui merellä , ja silloin laskettiin purjeet alas: huikea näky, jotain ihan muuta kuin mitä olisin voinut nähdä jos olisin jäänyt rannalle.

Tuonne.

Tuonne.

Meillä oli 8 tuntia työvuoroa päivässä, aina 4 tuntia kerrallaan. Minulle osui kaikkein mukavin vuoro eli 8-12 aamulla ja 8-12 illalla: ei tarvinnut valvoa yöllä. Työvuorojen aikana pitelimme ruoria, tähystimme keulassa, harjoittelimme solmujen tekemistä, kuuntelimme oppitunteja erilaisista purjelaivoista, opettelimme köysien ja purjeiden nimiä. Ja kiipesimme mastoihin!!!! Se oli pelottavinta mitä olin ikinä tehnyt. Ei varmaan ehkä kuulosta niin pelottavalta, mutta korkein eli viides purje oli KORKEALLA, eikä turvavaijeria voinut pitää kiinni silloin kun kiipesi ja siirtyi esim. tasanteelta purjeelle. Vasta sitten kun löysi hyvän paikan, vaijerin sai naksautettua kiinni. Mastoissa nostimme ja laskimme purjeita. Alhaalla kannella piti porukalla kiskoa köysistä. Silloin kun laivaa käännettiin, kaikkien piti tulla kannelle, myös niiden jotka olivat päiväunilla tms., koska kaikki tarvittiin vetämään köysistä. Käsieni iho kovettui ja paksuuntui oudosti reissun aikana, ja myöhemmin kotona iho lähti suikaleina irti. 😛

Kallistuma. Ja köysiä.

Kallistuma. Ja köysiä.

Kieliä olivat englanti ja ”skandinavia”: norjaa, ruotsia ja tanskaa puhuvat ymmärsivät hienosti toisiaan. Opin siis paljon purjelaivan osien nimiä, mutta valitettavasti vain englannin ja skandinavian sekoituksella, joten siitä ei ollut suoraan apua purjehtimisesta kirjoittaessa suomeksi. Koetin saada kokemuksesta muutenkin paljon irti kirjoittamista varten, ihan tietoisesti, koska olin jo suunnitellut että Mustien ruusujen maan jatko-osissa seikkailtaisiin merellä. Katselin merta paljon. Laivan liikettä, keinuntaa, kallistumaa on ollut haasteellista kuvailla jälkikäteen. Se liike oli oikeasti jännä, mutta ei sitä enää ihan oikein muista. Suuri osa matkasta oli myös yllättävän ”arkista”, jopa tylsääkin, ja laiva liikkui suht hitaasti koska oli aika tyyntä. En siis päässyt kokemaan myrskyä, mutta ONNEKSI. Nimittäin nytkin jotkut olivat merisairaana, joillain saattoi mennä koko reissu melkeinpä ohi sängyssä maatessa. Laivalla oli tiukka kuri ja tietyt säännöt, mitään ei saanut jättää lojumaan, piti olla aivan siistiä. Pelasimme korttipelejä kannen alla aika paljon.

6572_1079613397407_1438466665_30179432_6438868_n

Seikkailu jatkui Klaipedaan, pikkukaupungissa tuntui olevan melkeinpä festaritunnelmat purjelaivatapahtuman päättyessä sinne. Sitten vähän juhlimista, bussilla Tallinnaan ja perinteisellä laivalla Suomeen ja kotiin.

Eipä tiennyt tyttö. Nimittäin vielä Turussa, että mihin oli ryhtymässä.

Eipä tiennyt tyttö. Nimittäin vielä Turussa, että mihin oli ryhtymässä.

Niin, tuota… Pitikö minun kirjoittaa jotain siitä novellista???!!?? Tämä eksyi nyt sen verran syvälle muisteluihin, että ehkä tämä riittää. Todettakoon lyhyesti, että kirjoitin ”Etelänkulkija”-nimisen rykäisyn syksyllä 2009 ja se oli oikeastaan ensimmäinen kirjoittamani novelli. Teini-iän heppatarinoita lukuun ottamatta siis. Olin ajatellut laittaa sen avoimen yliopiston kirjoituskilpailuun, mutta muistaakseni lopulta se kilpailu ei toteutunutkaan tjsp. Novelli kävi Portissa mutta ei menestynyt. Tarjosin sitä Usvan äänikirjaan, ei menestynyt sielläkään, mutta sain viisasta palautetta ja itsekin aloin ymmärtää, että tekstistä puuttui vielä jotain. Kesäsaarten maailma kehittyi sitten hiukan eteenpäin, ja Kulkijaan tuli mukaan eräs idea, joka näkyy Mustien ruusujen maa 2:ssakin. Ja lopulta Kulkija ilmestyi Usvassa 1/2013. Se on melko lyhyt novelli (ainakin moneen muuhun novelliini verrattuna), siihen purin joitakin ajatuksiani ja kokemuksiani purjelaivareissusta, mutta en kaikkea, ja se jätti sellaisen fiiliksen että halusin kirjoittaa purjelaivasta vielä lisää. Suoraan sanoen se ei minusta ole kokoelman paras novelli, kyllä ainakin itse siitä huomaan että se on ”alkuvaiheen” novelleja, vaikkakin alkuperäisestä muutettu. Minulle se edustaa kuitenkin tärkeää alkua ja tärkeää kehityksen paikkaa, ja aiheen ja sisällön puolesta se kuuluu novellikokoelmaan ehdottomasti mukaan.

Jos joku jaksaa näitä höpötyksiä kuulla vielä lisää, niin Rubiinilaiva-novellin kohdalla sitten. 😛

Aurinkoista juhannusta kaikille! Tai myrskyistä, kummin vain. Mutta olkaahan varovaisia vesillä jos vesillä liikutte!

Liebster award

Jeah! Kesä ja kirjan kirjoittaminen sopivat yhteen, eikö vain. Ihmeellinen on tämä kirjoittajaa piinaava vimma, kun aina pitää tarttua johonkin uuteen (tällä hetkellä Se Uusi Juttu on nimeltään projekti C), kun vasta on hädin tuskin saanut jotain edellistä valmiiksi. Kai se on jonkinlainen suojautumiskeino, johon on oppinut jo kauan sitten lähettäessä ensimmäisiä kässäreitä kustantamoihin. Kun on kirjoittanut valmiiksi jotain (mistä odottaa esilukijan mielipidettä, toimituskommentteja, kirja-arvosteluita tai ylipäätään mitä tahansa ulkopuolista arviota), on turvallisinta ryhtyä kirjoittamaan jotain uutta ja keskittää voimansa siihen. Uuden aloittaminen nopeuttaa etääntymistä edellisestä jutusta… Ja valmistaa tuleviin kritiikkeihin, hylsyihin, koko homman uusiksi laittaviin toimituskommentteihin jne.

Hienoa, projekti C on siis laastarisuhde, mutta niin kaikki muutkin kirjoitusprojektini!

Noh, ei nyt laastarisuhteista sen enempää, koska päivän tavoitteena minulla on vastata mainioihin Liebster award -kysymyksiin, jotka Maria teki jo pari viikkoa sitten. Kiitokset haasteesta! Olen kerran aiemminkin vastannut tähän haasteeseen, mutta siitä on jo aikaa, joten tokihan täytyy koettaa kaivella taas mielestä järkeviä tai ei-niin järkeviä vastauksia.

liebsteraward-471x420

1. Mihin käyttäisit yhtäkkiä saamasi 1000 euroa, jos sinun pitäisi käyttää se ”turhuuteen”? (Ei siis arkielämään, perusvaatteisiin, terveyteen, jne.)
Matkustamiseen, yksinkertaisesti. Se on aina inspiroivaa ja sellainen juttu, johon erittäin mielelläni tuhlaan kaikki ”ylimääräiset” tulot. Kohde voi olla perinteinen etelän lämpö (tätä Suomessa asuva Kesäihminen todella kaipaa silloin tällöin), jokin kaupunki, jokin uusi paikka, tai tällä hetkellä varmasti Skotlanti. Koska projekti C suorastaan huutaa Skotlannin-matkaa. (Ehkä ensi vuonna….)

2. Minkä vitsin kerrot jos on pakko?
Apua, en minä kerro vitsejä. Osaan sanoa jotain humoristista vain silloin tällöin, jos keksin jotain tilanteeseen sopivaa, ja sitten se joko saa ihmiset nauramaan tai ainoastaan vaivautumaan. Öööh? (Tämä ei nyt mene ihan putkeen, kun kysymys 2 osoittautui jo näin vaikeaksi.)

3. Mikä on ärsyttävintä kesässä?
Se ettei oikeasti ole lämmintä!! +25 ja aurinkoa kiitos!!!

4. Mitä laulat karaokessa? Kyllä, kyllä, mikrofoni on jo tungettu käteesi ja innokas humalainen yleisö odottaa. Mitä laulat?
No vaikkapa Kaija Koon Tinakenkätyttö tai sitten Indicaa. Kyllä tätä on tullut harrastettua joskus aikoinaan, mutta valitettavasti se vaatii kyllä sellaista humalatilaa, että nykyään ei jaksa sellaista tilaa enää hankkia, koska krapula olisi ihan liian vaivalloista.

5. Kuinka pukeudut/pukeutuisit Pride-kulkueeseen?
Olen tosi huono pukeutumaan yhtään mihinkään. Elämäni aikana olen lähinnä pari kertaa pukeutunut Halloweenina, kun kaikki muutkin kaverit pukeutuivat. Olen myös todella huono lähtemään tällaisiin kulkueisiin tai mihinkään tällaiseen yleisötapahtumaan täältä periferiasta. No, jos jonain päivänä menisin, niin kai pelkkä tavallinen kesämekko ja vaikka joku tavallinen sateenkaarilippu riittäisi?

6. Mikä oli viimeksi noloa? Edes pikkuisen noloa?
Se, että olin kirjoittanut tietämättömyyksissäni yhden aika epämääräisen kommentin yhteen novelliini. Itse asiassa vähän just noihin sateenkaarijuttuihin liittyen, joten siksi se tuli tässä mieleen. Toimittaja kuitenkin huomautti mokasta, joten se ei päädy painoon asti. Suuren suuri hatunnosto kaikille tarkoille toimittajille, jotka estävät kirjailijoita nolaamasta itseään!

7. Uudessa ylioppilaskokeessa eteen tulee suullisia tehtäviä kielikokeessa. Osaisitko neuvoa ruotsiksi reitin lähimpään apteekkiin?
Sanotaanko näin, että kunpa osaisinkin! Harvemmin jälkeenpäin kaduttaa se, että on oppinut jonkin kielen. Enemmänkin se, että ei oppinut. Minulla on ollut erinomaiset mahdollisuudet oppia ruotsin kieli hyvin (mm. olin yhden kesän hevostallilla töissä Ruotsissa ja kirjoitin omissa ylppäreissäni ruotsista E:n). Mutta kieli unohtuu ihan totaalisesti, kun sitä ei vuosikausiin käytä. Kyllä varmaan ruotsin kieli olisi ns. kaiveltavissa päästäni, mutta ihan tästä vain ei kyllä lähde.

8. Mikä on oudoin paikka, josta olet herännyt?
Hm, eipä niitä kovin outoja ole ollut. En kauheasti huitele oudoissa paikoissa. Mutta ekan kysymyksen matkustusteemasta innostuneena vastaan nyt että Stanstedtin lentokentän lattia Lontoossa. Silloin köyhänä nuorena opiskelijana kun lähdettiin reissuun niin että suurin osa öistä nukuttiin joko lentokentällä ta bussissa. Ja huonosti nukuttiinkin.

9. Mitä ostit viimeksi?
Uudet kesäsandaalit ja Lauren Beukesin Zoo cityn. (Tosin oikeasti ostin vielä niiden jälken ruokakaupasta ruokaa, mutta se olisi paljon tylsempi vastaus!)

10. Millaisia mattoja on asuntosi lattioilla?
Enimmäkseen anopin tekemiä sellaisia ihan perusmattoja.

11. Haluaisitko lemmikiksi mieluummin pienen lohikäärmeen vai kerberoksen pennun?
Pienen lohharin tietty, koska fanitan Daenerysia.

Huh, siinäpä se, ja ainoastaan vitsikysymys ylitti mielikuvituskykyni. Hyviä ja erilaisia kysymyksiä nämä!

Minun pitäisi myös haastaa uusia ihmisiä ja laatia uusia kysymyksiä, mutta koska olen muutenkin niin epätäydellinen ja epäesimerkillinen bloggaaja, skippaan tämän vaiheen. Sen sijaan haastan kaikki tämän lukijat nauttimaan Suomen kesästä, niin kauan kuin sitä vain kestää — ja satoi tai paistoi! Aina on hyvä sää lukea ja kirjoittaa. Ja vielä erityishaaste kaikille niille jotka saavat lomailla kesällä: nauttikaa lomasta, rentoutukaa, muistakaa olla ”suorittamatta” lomaa.

(Huom. tämä ohje on laadittu perinteisellä ”älä tee niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon” -periaatteella…)

Fokus

Viime aikoina on tapahtunut niin paljon, että en edes tiedä mistä aloittaisin. Kerrotaan nyt tärkein uutinen: Minut on juuri vähän aikaa sitten hyväksytty Osuuskumman jäseneksi! En vielä osaa ajatellakaan, mitä kaikkea tästä mahdollisesti ja toivottavasti seuraa, mutta aika näyttää. On mahtavaa päästä mukaan osuuskuntaan ihmettelemään tätä kirja-alaa taas uusista näkökulmista.

Aikaa ei vielä ole ehtinyt kulua osuuskunnan jutuissa vaan enemmänkin päivätöissä ja yhdistyskuvioissa. Projekti C:n taustatyö on myös edennyt melko syvällisiin sfääreihin ja laajentunut fantasialle sopivasti eeppisiin mittasuhteisiin…ehkä liikaakin — tästä edempänä. Lisäksi ohjelmassa on tai ainakin pitäisi olla tekstien editointia. Tähän kun lisää muutamat kirjamessutohinat tms. pikkureissut, niin soppa on valmis… Hommat uhkaavat levitä joka suuntaan, ja fokus unohtuu. (Vähän niin kuin rönsyilevässä kirjoitustyylissänikin.) Oikeasti, nautin siitä että on monta rautaa tulessa ja uusia juttuja vireillä. Nämä OVAT kivoja juttuja, ja on tapahtunut muutakin mahtavaa kuin Osuuskumman jäsenyys. Sain KK:sta ensimmäisen lukijapalautteen, joka oli !!!!!!!! Mahtavin ikinä. Siis varmaan positiivisin palaute, mitä olen koskaan saanut mistään tekstistä. Tai ehkä osittain sen positiivisuus korostuu siksi, että KK on minulle itselleni niin tärkeä. Osa minusta haluaisi karata jonnekin autiolle saarelle KK:n kässärin kanssa editoimaan sitä just nyt. Mutta. Yhden kokonaisen päivänkin varastaminen alkaa olla haasteellista.

On vain nyt niin helppo unohtua järkkäilemään jotain yhdistysasiaa, jäädä lukemaan sähköposteja ties kuinka pitkäksi ajaksi, innostua kirjoittelemaan jotain kolumnia tms. äkillisen inspiraation vallassa, suunnitella opetustunteja (kun siinä hommassa pääsee flow-tilaan, tietenkin täytyy ottaa ilo irti!! Enkä opettajan hommissa ole ikinä tuijottanut kelloa, voin yhtä hyvin tehdä töitä seitsemältä aamulla kuin yhdeksältä illalla ja seitsemänä päivänä viikossa).

Se oma kirjoittaminen uhkaa kuitenkin unohtua. Se, jonka nyt pitäisi kai kuitenkin olla tietynlainen punainen lanka, joka yhdistää kaikkia näitä muita touhujani.

Olen nyt muutaman kerran saanut itseni kiinni lukemasta jotain taustatyötekstiä aiheesta X tai katsomasta YouTubesta viidettä videota samasta aiheesta, ja olen miettinyt: Onko tässä enää mitään järkeä? Saanko oikeasti lisää tietoa, hyödyllistä tietoa, sellaista jota aion kirjassa käyttääkin? Onko tämä kirjoittamiseen valmistautumista vai kirjoittamisen välttelemistä? Se on kai se ydinkysymys. Kaikki palautuu just tähän. Mikä on laiskuutta, mikä tarpeellista kypsyttelyä, mikä on kiireettömyyttä ja huolellisuutta, mikä tosiasioiden kieltämistä. Tosiasioilla tarkoitan jotain tällaista: ”Writers write. Tuon piti olla mottosi. Kirjoita hölmö.”

Tieteellisessä tutkimuksessa ”saturaatiopiste” tarkoittaa sitä hetkeä, kun aineistoa, esim. haastatteluita on kerätty niin paljon, ettei uutta tietoa enää saada. Aineisto alkaa vain toistaa itseään, ja voidaan todeta, ettei enempää aineistoa tarvitse kerätä. (Hehehee, hienoa miten tieteellisen kirjoittamisen opettaminen alkaa vaikuttaa omaan ajatteluuni. Täältä nämä esimerkitkin näköjään jo tulevat!) Ehkä pitäisi myöntää, että myös romaanin taustatyössä voi käydä näin. Tietysti aina voi perehtyä tarkemmin ja lukea joka ikisen vielä tarkemman historiankirjoituksen ja katsoa jokaisen aiheesta ikinä tehdyn elokuvan, mutta. Tässäkin hommassa unohtuu fokus eli se oma tarina ja fantasian tapauksessa oma maailma. Taustatyö antaa aineksia, mutta ei todellakaan kaikkea. (Vähän niin kuin lähteiden käyttö tieteellisessäkin kirjoittamisessa…. Aargh, taas tulee tällaisia mieleen! :D)

Pitäisi siis kai ryhtyä kirjoittamaan, mutta en vain kykene. Olen kyllä kirjoittanut pari sivua ikään kuin vahingossa, ja 13 sivun mittaisen synopsiksen, mutta siinä se. Odotan… jotain. Parempaa aikaa. Vähempiä päivätöitä. Kesää. Joidenkin aiempien projektien loppuunsaattamista. Jotain. Ei voi mitään, mutta odotan. En ole oikeastaan kirjoittanut uutta fiktiivistä tekstiä kohta kolmeen kuukauteen. Paitsi siis vahingossa sen pari sivua.

Toisaalta: viime syksynä kirjoitin aivan hulluna. Nyt kun miettii, olin toooodella uppoutunut KK:n maailmaan. Eikä vain syksyllä vaan käytännössä kesäkuusta joulukuuhun. Kai joskus on sitten vastapainoksi pidettävä taukoa!?!? Mutta mistä voin tietää — voi kun voisikin tietää — että se tauko loppuu taas, että pystyn aloittamaan taas, että onnistun TAAS viemään loppuun sen mikä aluksi on pelkkä epämääräinen alkukuva ja haave…

(Ja mitä nyt ”loppuun viemisellä” tarkoitetaan. Tällä hetkellä tiedostoissa ja mielessäni roikkuu monta lyhyempää ja pidempää tekstiä, jotka eivät vielä ole loppuun vietyjä vaan jossain siellä matkalla, odottamassa tai toivomassa julkaisua.)

Jännä ilmiö on tullut esiin tässä kiireisten viime viikkojen keskellä. Olen jo useamman kerran nähnyt unta, jossa on ollut suht selkeä ja yksityiskohtainenkin tarinaidea. Olen jopa muistanut unen aamulla, olen kirjoittanut hieman ylös näitä ideoita, JA ne eivät edes tunnu jälkeenpäin täysin järkyttäviltä. Ehkä monelle kirjoittajalle tämä on normaalia, mutta ei minulle. Olen aiemmin kirjoittanut ainoastaan yhden novellin unen pohjalta: se oli ”Ei poikasi ole kuollut”, joka on julkaistu Usvassa. Muuten uni-ideat ovat olleet todella vähäisiä, kuten uudet ideat muutenkin. Mistä ihmeestä näitä nyt putkahtelee, kun monta tekstiä on tosiaankin kesken ja vaiheessa eikä ihan uusille ole tilaakaan? No, kirjoitan hämärätkin uni-ideat nyt onnellisena muistiin. Nämähän ovat suorastaan lahjoja. Tulevat ihan tyhjästä. Yrittääkö alitajunta sanoa, että sittenkin minulla olisi nyt käyttämätöntä luovuutta, jolla pitäisi tehdä jotain?

Nämä pohdinnat mielessä on varmaan hyvä lähteä nukkumaan ja toivoa parasta.

Höpinöitäni radiossa

Paikallinen Radio Jyväskylä on jo syksystä asti tuonut  kivasti esille paikallisia kirjailijoita. Joka keskiviikkoaamu on ollut vieraana keskisuomalainen kirjailija, ja jutut ovat tulleet myös nettiin kuunneltaviksi. Pääsin itsekin mukaan viime keskiviikkona… Haastattelu on kuunneltavissa täällä.

Itse säästän itseäni sen verran, että en kuuntele. 😀

Täytyy sanoa, että radiohaastattelu meni kyllä top 5 -listalle jännittävimmissä ja hermostuttavimmissa esiintymiskokemuksissa. Pitäisi puhua ja selvitä pelkällä puhumisella (inhoan esim. puhelimessa puhumista) ja suorassa lähetyksessä… Huh. Esiintyminen jännittää minua aina. Se on jonkin verran helpottanut kokemuksen myötä. Pystyn esiintymään jännityksestä huolimatta, ja se on minulle se tärkein juttu. Tilaisuuden odottaminen ja etukäteen miettiminen vain on enemmän tai vähemmän tuskallista. Sitten kun se on ohi, tulee hyvä fiilis. Joskus mietin, miksi vaivaudun. Olisi paljon helpompaa pysytellä mukavuusalueella, ottaa rennosti, jättää esiintymiset väliin.

Mutta kun kerran kysytään, en halua kieltäytyä. En ainoastaan siitä syystä, että jännittää. En halua antaa jännitykselle periksi. Kaipa tässä asiassa tietynlainen itsepäisyys auttaa. Eikä aina ole kyse siitäkään, että minua kysyttäisiin. Jopa ihan vapaaehtoisesti olen suunnitellut juttuja oman pääni menoksi ja hakeutunut esiintymistilanteisiin. Koska en halua jättää mitään kiinnostavaa juttua / kokemusta väliin vain siksi että jännittää. Ja kai siksi, että haluan haastaa itseäni… Joskus kuulin sellaisen viisauden, että kaikki kiinnostava tapahtuu nimenomaan mukavuusalueen ulkopuolella.

Millainen kokemus radiohaastattelu sitten lopulta oli? Noh, kuten yleensä, niin noin 95 % etukäteishermoilusta oli täysin turhaa. Haastattelija hoiti homman loistavasti, minun tarvitsi vain koettaa heitellä vastauksia. Näissä tilanteissa haastattelijan ammattitaito siis pelastaa kyllä ihan kaiken. Hyvä maku jäi hommasta.

Siispä, jos uudestaan kysytään, lähden kyllä. Jännitän etukäteen (turhaan), mutta lähden.

Mahdottomia

Vuosi on vaihtunut. Lähes 30 asteen pakkaset ovat ilmaantuneet jostain, ja näiden päivien iloja on a) katsella ikkunasta kaunista talvimaisemaa, b) lämmittää taloa ihan oikeilla puilla ja kuunnella ja katsella tulta, c) olla viltin alla ja lukea. Apurahakauteni on päättynyt, opetushommat jatkuvat, uudet kurssit starttaavat ihanjustnyt. Taitaa olla aika kirjoitella kuulumisia siis tänne blogiinkin.

Mitä jäi käteen apurahakaudesta, ja mitä ihmettä olen touhunnut koko syksyn, kun ainakaan tänne en ole kirjoitellut? No. Kaikenlaisten normaalien vuoristoratojen jälkeen täytyy todeta, että kaikki meni juuri niin kuin pitikin. KK:n intensiivinen kirjoituskausi alkoi Wienissä kesäkuussa. Residenssiin pääseminen tuntui etukäteen epätodelliselta… Ja nyt, puolisen vuotta myöhemmin, koko residenssiaika tuntuu epätodelliselta!! Olinko minä todella tuolla? Olen iloinen, että olen dokumentoinut reissua tänne blogiin (katso kategoria Wien 2015). Muistot säilyvät paremmin. Kai tuo tuntuu niin epätodelliselta, koska se oli niin kaukana normaalista arjesta. Eri ympäristö, eri ihmiset, osittain erilainen päivärytmi (vaikka sielläkin kirjoitin aina aamupäivällä, niin kuin ihateellisessa tilanteessa kotonakin). Näin jälkikäteen voisi sanoa, että residenssijakso toimi aivan täydellisesti, koska sain siellä kirjoittamisen käyntiin. Oli sopivasti painetta kirjoittaa, kun kerran sinne asti oli raahautunut sitä varten, eikä häiriötekijöitä ollut liikaa.

Kotona sitten jatkoin. Kesällä keskittymiskykyä koeteltiin lomareissujen tms. takia. AINA tulee jotain. Aina kun periaatteessa voisi olla kotona kirjoittamassa, ilmaantuu sitä ja tätä ja tuota. AINA olisi helpompi vain antaa olla… Olla vain kirjoittamatta… Se olisi aina helpompaa kuin raivata kalenterista se kirjoitusaika, varata tämä aamupäivä tai tuo viikko tai nuo pari tuntia kirjoittamiselle. Hämmentävää kyllä, edes apurahakausi ei välttämättä ole pelastus, koska itse kuitenkin on tehtävä itselleen aikataulu ja sitten noudatettava sitä.

Lisäksi tein apurahan ohessa pieniä sivutoimisia töitä ja yhdistyshommia. Ja silloin kun tuntuu olevan ”jotain pientä vain”, niin yhtäkkiä siihen sitten käyttääkin paljon enemmän aikaa kuin oli ajatellut. Silloin kun on oikeasti kiire ja paljon töitä, toimii ehkä tehokkaammin… Ehkä.

KK:n kirjoittaminen joka tapauksessa eteni tasaisella tahdilla, ja mikä ihmeellisintä, kässäri valmistui juuri silloin kun olin ajatellutkin. Pysyin aikataulussa, jonka itse olin määritellyt!! Siitä ainakin olen ylpeä. Epätoivon hetkiä oli paljon, ja uutena ilmiönä sellaisia ajatuksia, että ”tähänkö minä nyt apurahani tuhlaan”. Olinko varmasti valinnut oikean tarinan, oliko tässä mitään järkeä, ”kannattiko” tätä tehdä. Voi huoh. En tiedä auttaako mikään noihin ajatuksiin. En ole vielä keksinyt muuta keinoa kuin antaa vain noiden ajatusten olla ja KIRJOITTAA ETEENPÄIN. That’s it. Kirjoittaa kaikesta huolimatta. KK:sta paisui 500 liuskan mittainen pläjäys JOTAIN. Pituus ahdisti minua kirjoittaessa. Tai ei niinkään itse pituus, koska saahan kirja olla pitkä jos sen kuuluu olla. Mutta tuohon liittyi lisää epävarmuutta ja vaikeuksia: laajan kokonaisuuden hallinta, rakenteen hallinta, laajan juonen pitäminen päässä, fokus (tai sen puuttuminen kaiken levitessä joka suuntaan), epätietoisuus siitä jaksaisiko kukaan ikinä lukea tätä, epätietoisuus siitä pitäisikö kässäriä tiivistää / jakaa 2 tai 3 osaan / antaa olla yhtenä tiiliskivenä… Oli miten oli, kässäri valmistui marraskuun lopussa, joulukuussa tein kevyen muokkauskierroksen, ja sitten lähetin sen esilukijoille.

Tähän asti homma tehty ja juuri siinä vaiheessa kuin pitikin. 🙂

Kustantajaa en ole vielä lähestynyt enkä heti aiokaan. Joulukuussa huomasin, että nyt tarvitsen kunnollisen tauon tästä tekstistä, koska on aika ahdistava tunne, kun 500 liuskan juttu vain vilisee silmissä ja mistään ei saa enää otetta. Taukoa siis nyt, ja esilukijoiden kommenttien odottelua. Ja sitten niin sanotusti uuteen nousuun.

Ja nyt…. Nyt…. Minunhan pitäisi oikeasti pitää kirjoittamisesta taukoa muutenkin. Keskittyä hetki noihin opetushommiin ja keräillä voimia. Mutta…. NO ON tässä uusikin kirjoitusprojekti. Niin kuin viime vuosi alkoi KK:n kanssa, tämä vuosi alkaa uuden idean kanssa. Kutsuttakoon sitä nimellä projekti C. Ja siitä lisää myöhemmin.

Ennen joulua sain Kirjainunelmia-blogista taas hauskan haasteen eli mahdottomien joululahjojen toivelistan. Tässä pitää listata 3–5 toivetta, joiden toteutuminen voi olla vähintäänkin kyseenalaista. Koska pikkujoulutkin voi pitää tammikuussa, niin tokihan joululahjalistankin saa laatia tammikuussa, vai mitä? Tässä siis mahdottomat toiveeni:

  1. Tahtoisin matkustaa ajassa taaksepäin ja mennä katsomaan alkuperäinen, ensimmäinen Star Wars leffateatteriin. Jotenkin tämä tuli mieleen uutta leffaa nostalgiafiiliksissä katsoessani. Miettikää, että ekasta elokuvasta on aikaa kohta 40 vuotta..! En ollut syntynyt vielä silloin. 🙂 Voisi olla jotenkin hauskaa kokea tuo ihan alkuperäinen kokemus. Ps. Samalla olisi kiva tavata aina ihailemani Harrison Ford, käy kyllä myös hänen tapaamisensa nykyajassa.
  2. Haluaisin löytää sellaisen tasapainon päivätyön ja kirjoittamisen kanssa, että en ottaisi liikaa stressiä päivätyöstä enkä uppoutuisi siihen niin, että kirjoittaminen sitten kokonaan unohtuu. Tämä voisi olla uudenvuodenlupaus-materiaalia, mutta pelkään, että lupaukset osoittautuisivat kuitenkin yhtä mahdottomiksi pitää kuin mitä nämä toiveet ovat saada… En siis harrasta uudenvuodenlupauksia, vaikka tavoitteita onkin.
  3. Haluaisin lahjaksi monta rasiaa simpukkasuklaita (niin kuin nyt sainkin), mutta sellaista simpukkasuklaata, joka ei lihota. Ei kai tämä ole liikaa vaadittu???
  4. Ilmainen ja automaattinen kodinhoitopalvelu, joka pyyhkisi pölyt, imuroisi, pesisi pyykit ja etenkin pesisi ikkunat! (Ei ikkunanpesussa sinänsä mitään vikaa, se on ihan kivaa, mutta kun asuu talossa jossa on nuo pienet typerät ruudut…) Olen surkea kodinhoitaja. Tajusin sen taas mm. jouluna. Mitkä joulukoristeet, mikä joulusiivous??? Kodin laittamisen sijasta ihan vain luin opiskelijoiden tekstejä, istuin koneella & muokkasin kässäriä. Olen todennut, että jokaisen pitää tinkiä jostain, jotta ehtii tehdä jotain muuta.
  5. Haluaisin matkustaa….. Skotlantiin. 🙂 Tämä ei tainnut olla ihan mahdoton toive kuitenkaan, toivottavasti ei?

Koska en tee uudenvuodenlupauksia, en myöskään lupaa päivittää blogia yhtään sen useammin kuin tähän asti. Saatan kuitenkin päivittää, koska ehkä kirjoitusinto voi suuntautua tähän nyt, kun KK kaikkine käsiin leviävine liuskoineen on valmis ja seuraava tarina ei vielä ole kirjoitusvaiheessa. Saa nähdä…

Valoisaa ja tuotteliasta uutta vuotta kaikille! Toivottavasti kelit suosivat ja stressi ei palaa liian pian lomien jälkeen. Toivottavasti tänä vuonna mahdottomat toiveennekin käyvät toteen! 😉

Liebster Award

 

Ooh. 🙂 Olen saanut erinomaisen syyn piipahtaa kirjoittamassa tänne blogiin jotain. Sain nimittän Kirjainunelmia-blogista kysymyshaasteen, johon ehdottomasti täytyy vastata. Tämä sopii bloggaamiseeni hyvin nyt: jos ei keksi itse mitään kirjoitettavaa, voi vastata valmiisiin kysymyksiin. Suuret kiitokset siis!

Huijaan haasteessa kuitenkin sen verran, että en haasta nyt muita jatkamaan omilla kysymyksilläni. Paha minä.

liebster_a

Jos pystyisit tapaamaan yhden fiktiivisen hahmon, kuka se olisi?

En tajua, miksi minulle ei tule MITÄÄN muuta mieleen kuin tämä: Jack Sparrow’n kanssa voisi nauttia lasilliset rommia. 😀 Apua. Yritän vastata seuraaviin kysymyksiin järkevämmin.

Mitä luet parhaillaan?

Lohikäärmetanssi 2 on ollut kesken ties vaikka kuinka kauan. Joululoma voisi olla hyvä aika siihen uppoutumiseen. Toisaalta lomareissuun on mukavampi kantaa jotain vähän kevyempää…

Sähköposti vs. kirje?

Pakko on vastata sähköposti, koska en muista, milloin olisin viimeksi kirjoittanut tai saanut Ihan Oikean Vanhanaikaisen kirjeen. Monia vanhoja kirjeitä lapsuudesta/nuoruudesta on kyllä tallessa. Tuntuu edelleen vähän oudolta miettiä tulevaisuutta, jossa kaikki materiaali on ehkä tallentuneena ainoastaan sähköisesti. Sähköisesti tallennetuista muistoista vain puuttuu tietynlainen tunnelma…

Jos saisit viettää yhden päivän kenen tahansa kirjailijan(tai vaihtoehtoisesti mun julkisuuden henkilön) kanssa, kuka se olisi? Miksi?

Ursula K. Le Guin. Olisi huikeaa ihan vain kuunnella hänen ajatuksiaan. Ehkä hänestä pystyisi imemään hiukan viisautta. Yksi aikamme hienoimmista kirjailijoista (ja jätän tästä nyt tarkoituksella pois scifi-alkuliitteen, koska ei sitä tuohon tarvita).

Mitä genreä luet/kirjoitat mieluiten?

Fantasiahan se on. Toisaalta olen huomannut, että olen nykyään hyvinkin kriittinen fantasian lukija. Olisiko niin, että omalta suosikkigenreltään sitten odottaa ja vaatii niin paljon, että harva kirja nousee todella huipuksi. Koetan lukea myös enemmän scifiä, koska tuntuu, että siinä genressä minulla on paljon aukkoja yleissivistyksessä. Jostain syystä en ole juuri koskenut dekkareihin enkä historiallisiin romaaneihin. Joskus pitäisi tajuta lähteä ennakkoluulottomasti oman mukavuusalueen ulkopuolelle — sitähän me spefi-ihmisetkin toivomme niiltä, jotka eivät yleensä fantasiakirjoihin tartu. Ehkä esim. dekkarit ja jännityskirjallisuus jäävät itselläni lukematta siksi, että on vain niin paljon muutakin! En ehdi lukea puoliakaan kaikesta, mitä haluaisin. Lähinnä luen siis scifiä, fantasiaa, spefiä, runoja jonkin verran, nuortenkirjoja, klassikoita ja valtavirtaproosaa.

Kirjoittamisesta sanoisin, että kirjoitat mieluiten (tai oikeastaan pelkästään) spefiä. Sen sisällä taas perinteinen, tolkienilainen fantasia on tietyllä tavalla tutuin & rakkain, mutta haluan tehdä hyppäyksiä joka puolelle muuallekin.

Jos saisit matkustaa vain yhteen maahan, minne matkustaisit? Miksi? (Oletuksella, että rahat ei lopu kesken)

Australiaan, koska siellä on samassa maassa kaikkea. Lapsena asuin Australiassa puoli vuotta. Paluu sinne kiinnostaisi, mutta toisaalta sinne olisi hölmöä/mahdotonta lähteä vain jollekin lyhyelle lomalle tms. Pitäisi olla aikaa oikeasti kierrellä… Toisaalta lapsuuden muistot ovat olemassa, ja vähän pelkään, että paluu samoihin maisemiin voisi myös jättää sellaisen ”tässäkö tämä nyt oli” -tunteen. Voikin lopulta käydä niin, että en edes halua koskaan aikuisena matkustaa Australiaan, vaan mieluummin käytän mahdollisen ajan ja rahan matkustamalla sellaisiin paikkoihin, joissa en vielä ole käynyt. Varmaa on se, että kaikkea kiinnostavaa ei kuitenkaan ikinä pääse näkemään. Matkustelu on kirjoittamiselleni tärkeää! Esim. fantasiamaailmojen rakentamiseen olen kyllä ottanut vaikutteita matkoilta, erilaisista ympäristöistä.

Auttaako musiikki keskittymään vai häiritseekö se? Pidätkö musiikkia taustalla kirjoittaessa? Millaista?

Kuuntelen musiikkia ideointivaiheessa, keräilen inspiraatiobiisejä ja omaa ”soundtrackia” tarinalle. En kuitenkaan jostain syystä kaipaa musiikkia sitten kirjoittaessa. Kai se häiritsisi sitten enemmän. Kun oikeasti pääsen kirjoittamisessa vauhtiin, en muutenkaan silloin välitä/huomioi kauheasti ympärillä kuuluvaa tai tapahtuvaa… Joten musiikista ei olisi siinä kohdassa hyötyäkään. Ideoinnissa musiikki on kuitenkin supertärkeää!

Miksi aloit bloggaamaan?

Erittäin hyvä kysymys tässä vaiheessa, kun bloggaaminen on oikeastaan jäänyt. Hmm. Aloin blogata silloin, kun esikoiskirja oli ilmestymässä. Koko ajan tämä on ollut tällaista vaihtelevaa, säännöllisen epäsäännöllistä. Kai halusin jonkinlaiset ”kirjailijakotisivut”, ja blogi on yksinkertainen tapa toteuttaa se. Halusin pohtia kirjoittamista, kirjoittaa omista kokemuksistani jne., halusin jonkinlaisen väylän purkaa kirjoittamisajatuksia ja -ahdistuksia. Sittemmin Facebook on korvannut blogimaailmaa aika paljon. Kiireessä ei kerkeäkään seuraamaan blogeja, mutta Facebookissa (muka) on sitten aikaa notkua ja nähdä, mitä siellä on kirjoiteltu. Oma bloggaaminen taas on vähentynyt osin sen takia, että kirjoitusinto on mennyt siihen OIKEAAN kirjoittamiseen (jes!), ja osin siksi, että samantapaisia kirjoittajablogeja riittää muutenkin. En tiedä, onko minulla aina jotain ihmeellisen uutta sanottavaa. Saa nähdä, lisääntyykö bloggaaminen nyt, kun sain intensiivisen kässärin kirjoittamisen tehtyä. (KK:n ensimmäinen versio on valmis!!!!)

Suosittele jotain kirjaa.

Apua. Apua apua. No minä suosittelen Siiri Enorannan kirjoja, ihan vapaavalintaisesti. Ja kun nyt Le Guinista oli aiemmin puhetta, niin heitetäänpä vielä Le Guinin Pimeyden vasen käsi.

Millä kielillä luet?

Suomeksi ja englanniksi. Joskus innostuksissani olen koettanut ylläpitää / kehittää ruotsin kielen taitoani lukemalla pari Astrid Lindgrenin kirjaa ruotsiksi. Tuttu lastenkirja ilmeisesti jotenkuten onnistuu siis… Suomi on kaikkein mieluisin minulle. En yksinkertaisesti tajua kuitenkaan kaikkia sanoja ja vivahteita englanniksi. Joo, yksittäisillä sanoilla ei ole väliä, mutta kuitenkin suomi on se kaikkein vaivattomin ja läheisin kieli.

Käytkö usein kirjastossa?

Itse asiassa oudon vähän nykyään! Ehkä se johtuu osittain siitä, että opiskeluaikoina ei koskaan ollut rahaa ostaa kirjoja omaksi, joten silloin kävin aina kirjastossa. Nyt taas on tullut ostettua kirjoja itse enemmän. Toiseksi meiltä on lähimpään kirjastoon 10 km ja kaupunginkirjastoon 40 km, joten ihan suoraan sanoen joskus tulee esimerkiksi ostettua e-kirja tabletille (nopeaa ja helppoa) sen sijaan, että lähtisi kirjastoon. Kohta pitää taas kyllä lähteä kirjastoon tekemään ihan oikeaa taustatyötä. 🙂 Se on hauskaa ja tuntuu paljon aidommalta kuin pelkkä googlettelu (huh!).

 

Post Navigation