Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Archive for the category “Arvostelut”

Novellien synty #7: Susiveli

Satun luetut -kirjablogissa on ilmestynyt uusi arvio Älä riko pintaa -kokoelmasta. Suuret kiitokset sinne!

Ja tästä onkin ilo jatkaa novellien taustatarinoihin!

Toisinaan tekstin takaa löytyy hyvinkin selkeästi jokin inspiroiva lukukokemus, joka on vaikuttanut oman tekstin syntyyn. Suoranaisen pastissin tai intertekstuaalisten viittausten sijaan kyse voi olla jostain hienovaraisemmasta, tai jostain minkä huomaa vain kirjoittaja itse. Susiveli-novellista en ole saanut vielä kauhesti kommentteja, joten en osaa varmaksi sanoa, mitä lukija siinä näkee. Mutta paljastettakoon nyt, että tuon novellin takaa löytyy eräs erittäin vaikuttava lukukokemus. Yhtenä työnimenä minulla pyöri vaihtoehto Susia ja ihmisiä… Jep, nyt puhutaan John Steinbeckin klassikosta Hiiriä ja ihmisiä.

Luin sen joskus lukioikäisenä.

Itkin aivan järkyttävästi.

En halua spoilata kirjaa, jos sen juoni ei ole tuttu. Sanonpahan vain, että tässä on klassikko, jonka lukemista kannattaa kokeilla. On mahdollista, että se vaikuttaa ja koskettaa. Jopa suuresti. Ainakin omaan mieleeni romaanin loppuratkaisu on piirtynyt aika tarkkaan. Ja tämä on harvinaista, koska usein minulle jää kirjoista mieleen vain tietynlainen fiilis tai tunnelma, ei niinkään juoni / tapahtumat / yksityiskohdat. Hiiriä ja ihmisiä on jäänyt päähäni sekä tapahtumien että tunnelman kautta.

Hiiriä ja ihmisiä -kirjan ohella Susiveljeen vaikutti myös jokin uni, josta en muista enää kyllä mitään, mutta ehkä siinä vilahti kaksi veljestä ja jonkinlainen ihmissusiajatus. Talvella 2013 minulla oli kasassa 4 kesänovellia ja 2 talvinovellia, eli edelleen oli kovasti tarvetta keksiä talveen sijoitettavia tarinoita. Susijuttu sijoittui sinne mukavasti. Samalla koetin tuoda esille hiukan eri puolia Talvilaaksosta kuin Mustien ruusujen maa -sarjassa ja toisaalta myös sitoa tekstiä Mustien ruusujen maahan tuomalla esille samoja paikannimiä, eri ”rotujen” nimiä jne. Tätä tuli kyllä tehtyä Kesäsaarille sijoittuvissa novelleissakin. Halusin ehdottomasti tehdä novellit itsenäisiksi kokonaisuuksiksi, jotka eivät vaadi romaanisarjan lukemista mitenkään. Mutta jos joku lukija sattuu lukemaan näitä kaikkia, niin hän kuitenkin tunnistaisi kokonaisuuden ja ehkä joitakin hienovaraisia vihjeitä/keskustelua novellikokoelman ja sarjan välillä.  (Sanon tästä pari sanaa lisää Talviyön tarina -novellin kohdalla, jos muistan.)

Kirjoitin Susiveljen samaan aikaan, kun oli menossa trilogian kakkososan kirjoittaminen & editointi. Novelli toimi siis vaihteluna ja välipalana romaanin ohessa. Muistaakseni sen kirjoittaminen oli suhteellisen vaivatonta. Ei tuskaa ja ahdistusta, mutta ei aivan huippuhetkiäkään. Jotain siltä väliltä.

Pidän Susiveljessä nykyään siitä, että siinä on melko maltillinen ja toteava kerrontatyyli. Näkökulmahenkilö Jaani ei ehkä ole ihan niin räiskyvän tunteellinen kuin jotkut muut hahmoni, ja siksi kielikin on toteavampaa. Kokoelma tarvitsee mielestäni tämän novellin, jotta ne kielellisesti leikittelevämmät / koukeroisemmat pääsevät sitten esille.

Kustannustoimittajani piti Susiveljestä kovasti. Novelli päätyi lopulta paraatipaikalle eli aloittamaan koko kokoelman. Oikeastaan siihen ykköspaikalle oli jossain vaiheessa ehdokkaana laaja ja kielellisesti ym. koukeroisempi Unien puutarhat, mutta tuo novelli taas olisi ollut niin pitkä, että ehkä novellikokoelman aloittava lukija olisi väsähtänyt alkuunsa. Niinpä ajattelen Susiveljeä nyt tietynlaisena introna. Se on lyhyehkö ja hahmottelee Talvilaakson miljöötä, antaa tietynlaisia raameja sille mitä tulee jatkossa.

***

Goodreadsissa tykätyin sitaatti Hiiriä ja ihmisiä -romaanista näkyy olevan tämä:

“Maybe ever’body in the whole damn world is scared of each other.”

Mutta toiseksi tykätyin on ehkä mukavampi ja kertoo ystävyyden voimasta:

“I got you to look after me, and you got me to look after you, and that’s why.”

***

Aiemmat novellinsyntytarinat:

Narvaranin linnut

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

 

Novellien synty #4: Rubiinilaiva

Ensinnäkin: Aavetaajuudella on äskettäin julkaistu arvostelu novellikokoelmasta. Siinä käydään kivasti läpi kommentteja jokaisesta novellista. Kiitokset arvioijalle!

Ja nyt jatkan omaa läpikäyntiäni…

Hempeilymusiikkivaroitus! Jostain syystä, en muista miksi, tästä biisistä tuli minulle Rubiinilaivan tunnari. Viittaukset  uskonnollisuuteen eivät sovi novelliin ollenkaan, mutta jotenkin näin vain pääsi käymään. Keväällä ja kesällä 2011 kirjoitin tätä novellia, ja kuuntelin kyllä muutakin, mutta tämä jäi mieleen.

Tammikuussa 2011 aloitin ensimmäiset työt valmistumisen jälkeen: pääsin kevätlukukaudeksi opettamaan yläkouluun. Olin innostunut, opin paljon, mutta tuo kevät oli myös todella, todella raskas. Opetusta oli paljon, ja vaikka se näkyi mukavasti palkkapussissakin, niin aikataulu oli lopulta aika mahdoton. Ravasin viikonloput kotona, viikot toisella paikkakunnalla, ja hevonenkin olisi jotenkin pitänyt hoitaa. Yläkoulussa opettaminen osoittautui minulle vaikeaksi. Don’t get me wrong, teinit ovat aivan mahtavia ja fiksuja ja ihania ihmisiä!!! Mutta siinä on syynsä, miksi yliopisto-opettaminen sopii minulle paremmin. Olen todella onnellinen, jos voin kirjoittaa nuorille, kertoa tarinoita, ja kohdata heitä kirjailijana. Auktoriteettina, opettajan roolissa osaan huonommin olla.

Mutta siis — se kevät oli loppujen lopuksi tosi raskasta aikaa. En kirjoittanut mitään moneen kuukauteen. Toukokuun tienoilla Rubiinilaiva alkoi syntyä. Se oli minulle toivon pilkahdus, ripaus omaa aikaa ja omaa juttua. Kirjoittamiselle varastettua aikaa. Kirjoittamisesta olen aina saanut voimaa ja silloin erityisesti. Kerta kaikkiaan tarvitsin sitä novellia silloin. Kirjoitin sen loppuun kesäkuussa, ja silloinkaan en ollut lomalla vaan opetin eräässä kesälukiossa. Asuin asuntolassa lukiopaikan yhteydessä, opetuksen jälkeen jäi tyhjää ja yksinäistä aikaa ja sehän sopi minulle silloin.

Rubiinilaivassa käytin kokemuksiani purjelaivareissulta, kuten Kulkijassakin. Siitä tuli jonkinmoinen kauhuseikkailutarina. Mutta erityisesti seikkailutarina, omassa mielessäni ainakin. Sen kirjoittaminen edusti minulle vapautta ja seikkailua. Se pääsi novellikokoelmaan kunniapaikalle eli viimeiseksi, koska itse halusin sen siihen. Mutta voi hyvinkin olla, että se miten tärkeä tämä novelli minulle oli ja miten nautinnollista sen kirjoittaminen (oikeasti! Se tuli helposti ja niiiin nautinnollisesti!!!), ei välttämättä välitykään lukijalle. En tiedä, en ole juurikaan kuullut vielä kommentteja juuri tästä novellista. Olen vain huomannut kirjoittajana, että joskus hämäävästi käy näin: ne, joiden kirjoittaminen oli itselle tuskaa, ovatkin lukijalle parhaita, ja ne jotka itselle olivat yhtä riemua, eivät nin hyvin pärjääkään.

Mistä syntyi novellin idea? Mistä kaikki lähti? No, mitä tulee ideoiden kierrättämiseen ja vanhojen ideoiden kaiveluun (pohdin näitä edellisen novellin kohdalla), niin sama homma jatkuu Rubiinilaivassakin… Niin, tässä novellissahan siis rakennetaan rubiinilaivaa. Joskus vuonna 2007 tai 2008 löhösin sohvalla ja katsoin Willow-elokuvaa (!!??!!), kun yhtäkkiä mieleeni tuli alkukuva. Tyyppi herää/makaa maassa, katsoo ylös ja näkee punaisen rubiinilaivan. Aloin suunnitella, siitä olisi pitänyt tulla osa Mustien ruusujen maa -sarjaa, periaatteessa Mustien ruusujen maahan keskelle ylimääräinen osa. Mutta sitten suunnitelmat muuttuivat, henkilöt vaihtuivat, ja Rubiinilaivasta tuli juuri sellainen itsenäinen tarina kuin siitä oikeasti pitikin tulla.

Syksyllä 2011 lähetin novellin sekä Portin kisaan että jälleen avoimen yliopiston kirjoittamisen opettajalle. Muistaakseni juuri tuolloin kokosin itsenäistä kurssia varten eräänlaisen ”kokoelman” eli siihenastiset novellit, ja sain sitten kokoelmasta palautetta. Valitettavasti en ollut taaskaan osannut aikatauluttaa hommaa kunnolla, vaan siis lähetin novellin kilpailuun ennen kuin olin saanut siitä palautteen. Rubiinilaiva pääsi bubbling under -listalle mutta ei löytänyt julkaisupaikkaa. Alkuperäinen novelli oli lähelle 50 liuskaa pitkä, ja siitä se tiivistyi hiukan, useammassa vaiheessa palautteen ja kustannustoimituksen kautta. Pitkä se on silti edelleen. 😀 Liian pitkä? Sytyttääkö lukijoita yhtään niin kuin minua kirjoittajana? Se jää nähtäväksi. Voi olla, että sijoittuminen kokoelman loppuun myös syö novellista jotain; en ole varma, tuoko se oikeasti lisää uutta kokoelmaan, vai onko osa jutuista tullut jo eri muodoissa käsiteltyä muuallakin.

Oli miten oli, Rubiinilaiva on minulle yksi kokoelman tärkeimmistä novelleista. Koska purjelaivareissu. Ja koska oli se muun elämän tuska kirjoittamisen aikana, ja koska tämän novellin kirjoittaminen oli vain yksinkertaisesti niin kivaa ja hauskaa. Vastaavaa nautinnontunnetta odotellessa……

Aiemmin novellien synty -sarjassa:

Kulkija

Älä riko pintaa

Tee minulle syksy

Tauko on parasta aikaa

Toisinaan tauko on kirjoittamisen parasta aikaa. Tauko on se, mikä tuo kirjaan viimeisen silauksen tai selkiyttää kaaosmaista kässäriä. Tauko on juuri se, mitä kipeästi tarvitaan. Mitä kässäri suorastaan vaatii. Superhypertehokkuusnopeus-maailmassa sitä ei aina muista. Jos erehtyy kuvittelemaan, että kaiken pitää tapahtua tappotahdilla ja heti. Viime aikoina olen ensinnäkin alkanut merkitä kalenteriin sanoja ”vapaapäivä” ja ”lepo”. Näiden merkitsemisen pitäisi olla täysin loogista, koska lukeehan kalenterissa myös kaikki se, mitä pitää tehdä. Viime kevään opetus- ja kirjoitushulina opetti, että myös vapaalle pitää ihan oikeasti varata aikaa, tai muuten homma sortuu ennemmin tai myöhemmin. Koko ajan tämä ajankäyttö on opettelemista ja tasapainottelua. Kun vain haluaisi tehdä niin paljon!!! Etenkin kirjoittamisen alueella.

Mutta tauko, niin. Nyt elokuussa en ole pitänyt kirjoittamisesta taukoa, mutta olen pitänyt taukoa kässäristä C. Jätin sen kuukaudeksi lepäämään ja kesktyin ihan muihin juttuihin eli lähinnä urbaanifantasiahässäkkään, jota varovaisesti voisi kutsua nimellä projekti M. Siitä lisää toivottavasti ihan pian. (Naurettavaa tämä kirjainkoodien käyttö, ehkä joo!???! Mutta kun ei vain jotenkin pysty julkistamaan tiettyjä asioita. Silloin kun itse vielä hahmottelee ja haahuilee.)

No, ”projekti C” hyötyi tauosta mainiosti. Kirjoitin sitä oikeastaan hullun lailla, tappotahdilla toukokuusta heinäkuun loppuun. Lähes 200 liuskaa. Vielä kesken, mutta selkeästi voiton puolella. Luin tekstin läpi nyt tauon jälkeen. Huikeaa lukea omaa tekstiään, kun ihan oikeasti ei edes muista, mitä siellä tarkalleen on. Nyt ollaan vielä niin ihanan kaukana siitä viimeistely- ja oikolukuvaiheen tuskasta, kun jokaisen sanan suunnilleen jo tietää ja hohhoijaa!!!! Nyt on vielä vapautta ja yllätyksiä. Intensiivisen kirjoitusjakson aikana aloin tuskastua ja kyllästyä koko juttuun. Mutta nyt tauon jälkeen, no, tekstihän vaikuttaakin ihan OK:lta. Tämä saattaa olla vain harhaa, joka korjaantuu taas seuraavalla lukukerralla kun teksti yhtäkkiä tuntuukin surkealta. Mutta nyt, tämä lukukerta oli oikein kiva. Tuli merkkailtua kässäriin tällaisia autenttisia kommentteja 😀

Ps. Tämä ei ole surkeaa. (sivulla 28)

Sä OOT saanut tähän aitoa TUNNELMAA (sivulla 38)

Kieli EI ärsytä ainakaan vielä. (sivulla 46)

KÄYKÖ TYLSÄKSI? (sivulla 150)

Ehkäpä siis tiivistämisen varaa (sivulla 167)

Hehee. Sellaista keskustelua oman kässärin kanssa tällä kertaa. En ryntää tekemään muutoksia enkä kirjoittamaan jatkoa heti huomenna, mutta herättelen ajatuksia taas vähitellen. Tauon jälkeen täytyy orientoitua uudestaan. Täytyy kääntää taas joku vipu off-asentoon ja toinen päälle. (Miten tämä postaus alkaa kuulostaa koko ajan vain häiriintyneemmältä. Että siellä se tyyppi keskustelee itsensä ja kässärinsä kanssa ja kääntelee vipuja päässään. Mutta joo.) En kirjoita eri projekteja rinnakkain vaan nimenomaan lomittain, vuorotellen, ja yleensä tarkan suunnitelman mukaan että mitä milloinkin.

Syksyssä ei harmita mikään muu kuin se että läheskään kaikille projekteille ei ole aikaa.

Tästä lähtien C on taas top priority ja on niin kauan että kässärin eka versio on valmis!!

Keskisuomalaisessa 26.8. on arvioitu Älä riko pintaa, löytyy myös verkkoversiosta, jee!

 

Novellien synty #3: Tee minulle syksy

Taas se on tulossa, syksy. Siinä missä novellikokoelmani on jaettu ns. kesänovelleihin ja talvinovelleihin, ”Tee minulle syksy” on hivenen hämäävästikin kesästä syksyyn kallellaan. Siinä toinen päähenkilöistä, Neyna, on kotoisin maasta, jossa syksy tulee joka vuosi. Hän on matkustanut ympäri Kesäsaaria (vaellushalu ja matkanteko toistuvat novelleissa usein) ja koettaa asettua aloilleen, mutta kaipaa syksyä. Tiedättehän. Syksy on muutoksen aikaa. Tunnelmallista. Se on kuoleman ja asioiden päättymisen aikaa. Mutta myös uusien alkujen ja lähtemisen aikaa. Vaikka elokuun viimeiset päivät vaikuttavat nyt jopa lupaavan aurinkoisilta, niin sieltä se syksy on ihan juuri tulossa, joten mikäpä olisi parempi hetki palata tämän novellin pariin?

Kirjoitin ”Tee minulle syksy” -novellin keväällä ja kesällä 2010. Ihan tarkassa muistissa tuo prosessi ei enää ole. Muistan ainakin, että kirjoitin novellia uudessa kämpässäni, ja välineenä oli iänkaikkisen vanha pöytäkone, jonka olin saanut äitini työpaikalta hylättyjen koneiden joukosta. Onneksi kirjoittaminen ei ole välineurheilua. Novelli oli fiiliksiltään aika hyvin jatkoa kahdelle edelliselle: kesänovelli, ja vielä edellisiä enemmän ihmissuhdenovelli. Siitä tuli yli 20-sivuinen, ja pituuden puolesta se sopi erinomaisesti erään kurssin suoritukseksi avoimen yliopiston kirjoittamisen opinnoissa. Laitoin novellin siis itsenäisen kurssin suoritukseksi, ja sain siitä mukavasti ja kattavasti palautetta (josta tosin enää en muista juuri mitään — on se jossain tuolla koneen syövereissä). Myöhemmin sama opettaja antoi minulle palautetta myös laajemmasta tekstikokoelmasta, jossa oli mukana jo iso osa Älä riko pintaa -kokoelman novelleista; sain siis hyödynnettyä avoimen opintoja kokoelman tekemisessä erittäin hyvin.

Tässä vaiheessa en kuitenkaan (vieläkään) osannut hakea palautetta muualta. Saattoi käydä jopa niin, että samalla kun vasta odotin palautetta avoimesta, lähetin jo novellin Portin kisaan. En oikein muista. Mutta Porttiin se siis meni. Olinhan aiemmin samana vuonna sijoittunut Novassa, joten jonkinlaisella aloittelijan tuurilla ja logiikalla ajattelin, että seuraavaksi tietenkin Porttiin. Ensimmäinen yritykseni Portin kisassa, ja ihme kyllä se onnistui! Tee minulle syksy sai kunniamaininnan. Harmittaa, etten päässyt muiden menojen takia osallistumaan palkintojenjakotilaisuuteen joulukuussa. (Minulla ei edelleenkään ollut mitään hajua siitä, kuinka tärkeää olisi tavata muita kirjoittajia ja verkostoitua, vaikka avoimen kursseilla olinkin muihin kirjoittajiin jo törmäillyt.) Myöhempinä vuosina on käynyt selväksi, ettei Portissa sijoittuminen todellakaan ole ihan niin helppoa.

Novellin kuvitusta Portissa 2/2011, J.Murtosaari.

Novellin kuvitusta Portissa 2/2011, J.Murtosaari.

Voin sanoa suoraan, että Tee minulle syksy EI ole oma suosikkinovellini kokoelmasta. Kokonaisuuden osana sillä on ehdottomasti paikkansa, ja yksi asia mistä nautin sitä kirjoittaessa, oli kuuman ja rehevän viidakon kuvailu mahdollisimman värikkäästi (kuvituskin ehkä kertoo jotain siitä). Myös erilaisen rakenneratkaisun kokeileminen tuolloin (vaihtelevat näkökulmat ja aikatasot) oli hyödyllistä. Mutta näin jälkeenpäin novelli ei tosiaan minulle ole se kaikkein tärkein. Ehkä hivenen liikaa ihmissuhteita ja hivenen liian vähän fantasiaa (eikä oikeastaan ollenkaan kauhua) omaan makuuni. 😀

Yksi juttu tuli vielä mieleen tästä novellista  – liittyy tarinoiden kierrätykseen. En voi paljastaa novellin loppukohtausta tässä, mutta joka tapauksessa se loppukohtaus ei alun perin ollut tarkoitettu tähän novelliin eikä näille henkilöille. Minulla oli jo joskus 15 vuotta sitten eräs laaja tarina-aihio, ja olin suunnitellut tuota kohtausta jonnekin sarjan jatko-osaan, siis ihan vain pieneksi osaksi iiiisoa tarinaa. Tuo sarja kuoli sitten omaan mahdottomuuteensa, mutta olen säästänyt ja kierrättänyt sieltä monenlaista… Ja koko Tee minulle syksy -novelli itse asiassa syntyi tuon yhden vanhan, käyttämättömän idean ympärille.

Mikään kirjoittaminen ei ole ”turhaa”, mm. siksi, että julkaisemattomia tekstejä voi pilkkoa osiin ja kierrättää ja käyttää muualla. Eikä kirjoittaja minun kokemukseni mukaan tarvitsee miljoonia ideoita. Olen kirjoittanut paljon ihan vain kierrättämällä vanhoja, ottamalla käyttämättömiä elementtejä sieltä täältä. Ja yksi perusidea tai alkukuva riittää yllättävän pitkälle, kun sen antaa muhia ja kasvaa ja antaa muiden pienten ideoiden tarttua siihen.

Siinäpä kaikki, mitä minulla on sanottavaa Tee minulle syksystä! Aiemmin sarjassa olen kirjoittanut näistä:

Älä riko pintaa

Kulkija

***

Ensimmäisiä arvioita ja kommentteja kokoelmasta on vähitellen alkanut tulla. Dysphoria-blogissa tykättiin kokoelmasta! Erityisesti minua ilahdutti kommentti henkilöhahmoista, koska olen aina ollut jotenkin juonivetoinen kirjoittaja ja henkilöiden luominen ”väkisin” on vaikeaa, henkilöt joko onnistuvat tai eivät. ”Novellien henkilöhahmot ovat uskottavia, miellyttäviä ja miljöön kuvaus uskomattoman kaunista ja elävää. ” Oooh! Kiitos bloggaajalle!

Joskus vain…

ei homma toimi, ei vaikka kuinka yrittäisi. Vaikka kuinka suunnittelisi etukäteen, suunnitelmat eivät pädekään lopulta ollenkaan. Jonain päivänä kaikki tuntuu masentavalta, vaikka aurinko paistaa ja on kevät ja kiire helpottaa hiukan ja kaiken pitäisi periaatteessa olla hyvin. Useampi pieni asia menee päin p:tä ja sitten ketuttaa. Opetustunti, jonka piti olla helppo ja selkeä homma, muuttuukin kaaokseksi. Teksteistä tulee kielteistä palautetta, joka ahdistaa sitä suuremmin, kun tajuaa sen osuvan oikeaan. Romaanikässäri velloo pään yläpuolella kuin jättikokoinen musta pilvi, jonka sisälle ei tee mieli kurkistaakaan… Ja kun yrität blogata, saat aikaiseksi vain mitä onnettomampia kielikuvia.

(Huom. tällä kirjoituksella ei ole mitään pointtia. Tulipahan vain mieleen tässä koneella istuessa ja asioita pyöritellessä, josko auttaisi kirjoittaa tänne muutama rivi.)

Kevätväsymyksen (???) keskellä on ilon pilkahduksiakin. Eilen kävin esiintymässä Korpilahden kirjastolla. Nimestä voi varmaan jo päätellä, että kyseessä on oman paikkakuntani pieni ja sympaattinen lähikirjasto. Oli kivaa esiintyä, kun yleisöltä tuli koko ajan hyviä kysymyksiä! Siinä ei paljon tarvinnut miettiä, miten saisi ajan kulumaan. Mustien ruusujen maan syntytarinasta kertominen oli jotenkin rennompaa ja vapautuneempaa kuin aiemmin. Trilogiahan on nyt valmis, ja olen saanut teksteihin jo etäisyyttä. Huomattavasti helpompi puhua! Mutta olen varma, että kun aikaa kuluu vielä hetki, puhuminen muuttuu taas hankalaksi, koska yksinkertaisesti unohdan jo yksityiskohtia! Ehdin jo lipsauttaa, että Kevääntuoja oli se, johon muokkausvaiheessa tuli uusi ensimmäinen luku, kun muistin, että ei kun sehän oli Laulu kadonneesta saaresta.

Toinen ilonaihe tällä viikolla löytyi Kirsin kirjanurkan arvostelusta. Suuret kiitokset!

Miksi osaan iloita hyvistä jutuista vain hetken, mutta vastoinkäymiset vaikuttavat 10x pidempään? Miksi se päivän viimeinen, huonosti mennyt tunti pyyhkii mielestä ne edelliset, jotka itse asiassa onnistuivat tosi hyvin? Millä tästä perussuomalaisesta negatiivisuudesta pääsisi eroon???

Näissä mietteissä uuteen kevääseen, joka välillä tuntuu siltä kuin se oikein tahallaan houkuttelisi minua luovuttamaan, mutta en en en en….. Jos ei muusta, niin itsepäisyydestä löytyy aina voimaa.

Näkökulmatekniikan harjoittelua

Mustien ruusujen maa kertoo hyvin tiiviisti yhden päähenkilön seikkailuista. Olen kirjoittanut tekstin hänkertojaa käyttäen, niin että näkökulma on kuitenkin koko ajan päähenkilössä eli asiat nähdään hänen kauttaan. Kirjoitusprosessiin tämä vaikutti myös niin, että tulin kirjoittaneeksi koko homman kronologisessa järjestyksessä alusta alkaen: se tuntui luontevalta, kun seurasin tapahtumia aina tämän yhden hahmon näkökulmasta. Mutta itse asiassa tämä ei ole aiemmin ollut minulle se kaikkein omin tapa kirjoittaa. Olen pitänyt paljon myös näkökulmatekniikasta, jossa useiden hahmojen näkökulmat vuorottelevat (yleensä hän-muodossa, koska siihen vain olen tottuneempi) ja olen kirjoittanut tekstin pätkissä sieltä täältä. Nyt tekee mieli taas palata tähän tyyliin, ja olen viimeisten kuukausien aikana hyvin hitaasti kirjoittanut erästä novellia, jossa on peräti viisi eri näkökulmaa. Itseäni haastaen valitsin tähän vielä minä-muodon.

Ja että tämä voikin olla välillä vaikeaa…

Näkökulmatekniikassa olisi todella tärkeää, että jokainen näkökulmahenkilö erottuu omanlaisenaan hahmona ja että jokaisesta tulee kokonainen ja uskottava. Tämä taas vaatii enemmän taustatyötä, hahmojen kehittelyä ja kypsyttelyä kuin sellainen tarina, jossa selkeästi yksi henkilö on keskiössä. Huomaan, että olen ehkä alkanut kirjoittaa novelliani liian aikaisin, ilman että ehdin kunnolla tutustua hahmoihini. No, toivottavasti tutustun heihin matkan varrella ja voin sitten muokkausvaiheessa tuoda heidän persooniaan paremmin esiin. Nyt tuntuu, että eri näkökulmat kuulostavat liikaa samalta ja sekoittuvat. Miten tästä ongelmasta pääsisi eroon? Ehkä täytyisi vain luonnostella vielä lisää, kirjoittaa mahdollisimman paljon jokaisen hahmon äänellä, kunnes se ääni alkaisi löytyä… Mutta hankalalta ja työläältä tämä tuntuu.

Tänä vuonna ilmestyneessä Jota Viimatar etsii -novellissa minulla oli alun perin kaksi näkökulmahenkilöä. Saamani palautteen innoittaman kuitenkin muutin koko homman vain toisen henkilön näkökulmaan, mikä tapahtui yllättävän helposti ja kivuttomasti. Tuo tarina oli sittenkin tarkoitettu kerrottavaksi vain toisen näkökulmasta, ja kahden näkökulman yrittäminen oli tehnyt siitä väkinäisen tuntuisen.

Tässä uudessa projektissa haluaisin kuitenkin säilyttää eri näkökulmat. Alusta asti olen ajatellut novellin rakentuvan juuri näin. Mistä tietää, että novelliin sopii näkökulmatekniikka? Ehkä siitä, että jos eri näkökulmia karsittaisiin, niin menetettäisiin jotain olennaista?

Viime kirjoituskerroilla olen tehnyt niin, että aina ennen kirjoittamista olen lukenut läpi vain sen tietyn näkökulmahenkilön aiemmat katkelmat. Jos siis aion kirjoittaa seuraavaksi pätkän henkilön x näkökulmasta, luen ensin läpi aiemmat henkilön x pätkät, ja välttelen lukemasta muita. Näin toivon, että henkilön x ääni tarttuisi minuun ja pystyisin hyvin jatkamaan sillä. Yritän myös pitää hieman taukoa, ennen kuin siirryn taas kirjoittamaan henkilöä y. Tämä auttaa asiaa jonkin verran, mutta ei edelleenkään tee kirjoittamisesta helppoa.

Niin… 5 näkökulmaa samassa novellissa?? Myönnetään, että tämä on tosiaan aika paljon. Vähempi olisi helpompi. Mutta kun halusin nimenomaan haastaa itseni, ja tähän liittyy se, että halusin kirjoittaa henkilövetoisen tarinan, kun useimmiten juttuni ovat olleet juonivetoisia. Lisäksi näkökulmista vain kolme on itse asiassa ”normaaleja” henkilöitä, ja kaksi muuta näkökulmaa ovat, ööh, vähän toisenlaisia näkökulmia. Jokohan tämä meni tarpeeksi sekavaksi… Täytyy huomauttaa, että tästä novellista on tulossa varmaankin sellainen 40 liuskan novelli, kaiken kaikkiaan vähän laajempi teksti siis.

Joka tapauksessa huomaan, että homman paisuminen ja leviäminen liiankin laajalle on tässä myös yksi ongelma. Heti, kun näkökulmahenkilötä on enemmän, tarinakin laajenee. Kaksi tai kolme henkilöä näkee laajemmalle kuin yksi. Ja jos näkökulmia on vielä enemmän, tarina helposti kasvaa eksponentiaalisesti. Jos haluaa saada tästä varoittavan esimerkin, tarvitsee vain vilkaista George R. R. Martinin Tulen ja jään laulua. 😉

Toisaalta juuri se näkökulmatekniikassa kiehtookin, että voi nähdä laajemmalle. Maailma ja elämä yleensäkin ei toimi niin, että vain yksi henkilö näkee ja kokee kaiken. Toivon, että kaikesta tämänhetkisestä sekavuudesta huolimatta näkökulmanovellistani tulisi lopulta kiinnostava kudos: kaikki liittyy kaikkeen, ihmisten elämät linkittyvät toisiinsa, näkökulmatekniikka antaa mahdollisuuden nähdä useaan suuntaan yhtä aikaa sekä nähdä saman asian eri tavoin. Maailma ei näyttäydy mustavalkoisen selkeänä vaan monimutkaisena verkostona. Tämä on hieno ja ylevä tavoitteeni, jota en itsekään ehkä täysin ymmärrä, mutta yritänpä kuitenkin kirjoittaa sen mukaisesti.

Kaikissa kirjoittajaoppaissa toitotetaan, että tärkeintä on vain kirjoittaa. Lopputulosta voi ihmetellä sitten myöhemmin. Yritän saada lohtua tästä.

Ja jos tästä novellista lopulta tulee vain harjoituskappale, henkilökohtainen näkökulmatekniikkaharjoitukseni, niin mitä sitten? Edelleen tärkeintä on kirjoittaa, ja sitä sentään teen.

”Vakava kirjoittaja” minussa kuitenkin janoaa uusia julkaisuja ja uusia valmiita tekstejä, joita saattaa lukijoille… Ja siksi novellin päätyminen pelkäksi harjoituskappaleeksi tuntuu hyvinkin tympeältä. Aargh. No, ei kai auta kuin jatkaa, kirjoittaa loppuun, ja sitten yrittää muokata. Kunpa vain olisi enemmän aikaa kirjoittaa, ettei prosessi tuntuisi niin raivostuttavan hitaalta. Olen kirjoittanut tätä novellia elokuusta asti ja miettinyt mielessäni jo paljon sitä ennen.

* * *

Lopuksi vielä muita kuulumisia. Nimittäin tällainen paketti odotti postissa aiemmin tällä viikolla!

kevääntuojaaJee! Ja hiljattain huomasin ilokseni myös uuden arvion Karnin labyrintista Todella vaiheessa -blogissa. Kiitokset arviosta! Vaikka kirja ei tällä kertaa ollut kauheasti sytyttänytkään, niin silti on mahtavaa kuulla, että se on löytänyt vielä uusia lukijoita.

Mustien ruusujen maa ei jäänyt pelkäksi harjoituskappaleeksi. Siitä tuli todellinen. 🙂

KIITOS kaikille ihmisille, jotka olette jollain tavalla olleet mukana trilogian syntyprosessissa vuosien varrella!!

 

Kritiikkiä

Ensinnäkin täytyy sanoa, että on tämä hienoa, että meillä on Suomen spefi-kentällä sellaisia lehtiä kuin Portti ja Tähtivaeltaja. Sanomalehtien kirja-arvostelut ilmeisesti vain vähenevät, eikä minunkaan kirjoistani ole ilmestynyt kuin yksi sanomalehtiarvio (LKS:n arvostelu Keskisuomalaisessa). Mutta onneksi ovat ihanat kirjablogit – ja sitten nämä alan pienet lehdet. Esimerkiksi Portissa ilmestyy tosi kattavasti arvosteluja spefiteoksista. Oli ilo avata taas uusi lehti ja bongata sieltä paitsi oman, myös muutamien tuttujen kirjojen arvioita. Hienoa, hienoa.

Mitä oman kirjani kritiikkiin tulee, niin aika kriittinenhän se on. Ja saa ollakin. Jokainen kriitikko kertoo kirjasta omasta näkökulmastaan, ja eri näkemykset täytyy hyväksyä. Wideniuksen arvio Karnin labyrintista ei myöskään ollut mikään ylistävä, mutta kuitenkin arvioija tuo esille sekä hyviä että huonoja puolia. Tämän arvostelijan mielestä kirjani ovat suht kaavamaista nuortenfantasiaa, eikä tämä toki ole tuulesta temmattu väite. Sellaista ”perinteistä fantasiaa” olen tosiaan kirjoittanut. Mukavaa kuitenkin, että vedenalaisen maailman kuvaus saa kehuja, se oli minulle yksi tosi tärkeä juttu kirjoittaessa. Kiva myös, että kirja tuntuu kohdeyleisölle sopivalta.

LKS portti Toivottavasti kuvasta saa (suurennettuna) selvää.

Sellaista. En voi liikaa korostaa, miten hyvältä tuntuu että kirjat ylipäätään saavat arvioita, olipa kyseessä sitten alan lehdet, blogit, kaverien lyhyet kommentit tai ihan mikä vain… Jokaisesta pienestäkin kommentista tulee sellainen fiilis, että kirja on oikeasti olemassa!

Toisaalta se, mikä on jo kirjoitettu ja julkaistu, tuntuu jo yllättävän kaukaiselta menneisyydeltä. Trilogia alkaa vähitellen valmistua, ja ajatukseni ovat hiukan jo muualla – ehkä siksi negatiivisetkaan kommentit Karnin labyrintista ja LKS:sta eivät enää kirpaise niin paljon kuin joskus aiemmin? Mutta kyllä mieli palaa välillä Dinjankin maailmaan, etenkin kun sattuu kuulemaan biisejä, jotka yhdistän siihen. Tässä yksi, joka aikoinaan vei minut aaltojen alle…

10 vaikuttavinta: TSH

No niin. Tässä sitä nyt ollaan. Fantasiakirjoittajan lista vaikuttavimmista kirjoista, ja mitä listalta löytyykään: J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta. Onpa yllättävää…

Ajattelin ensin, että jättäisin TSH:n kokonaan pois tältä listalta enkä bloggaisi siitä. 10 kirjan valitseminen sentään ON aika vaikeaa, ja paljon kiinnostavaa joutuu jättämään pois. TSH on itsestäänselvyys, joten eikö sen tilalle olisi voinut ottaa jotain muuta? Mutta ei, ei. Halusin lopulta ottaa sen mukaan, koska se on oikeasti ollut merkittävä ja vaikuttava. Jos nyt en osaa sanoa teoksesta mitään uutta ja ihmeellistä, niin ainakin voin kertoa omat kokemukseni sen lukemisesta.

Kotoahan tämä löytyi kirjahyllystä, ja kaappasin sen pian omaan hyllyyni. Olisiko ollut isoveljen kirja alun perin?

Kotoahan tämä löytyi kirjahyllystä, ja kaappasin sen pian omaan hyllyyni. Olisiko ollut isoveljen kirja alun perin? Kirjan kunto ei enää ole mikään loistava, mutta mielestäni tämä on se ainoa oikea TSH, tältä sen kuuluu näyttää.

Olin muistaakseni ala-asteen viimeisillä luokilla, kun luin TSH:n ensimmäisen kerran. Tuosta lukukerrasta ei kuitenkaan jäänyt mieleen juuri muuta kuin Lothlórienin metsä. Eipä ihme, että kyseisen metsän vaikutus näkyy varmasti Karnin labyrintissakin… No, tosiaan maaginen Lorien vetosi nuoreen minuun, mutta muuten teos taisi mennä vielä suurelta osin ohi. Vaikea sanoa, kun oikeastaan muistan muutenkin todella huonosti ala-asteikäisenä lukemiani kirjoja. Siis mielikuviahan aina on, mutta ne saattavat oikeasti olla kaukanakin totuudesta.

Kun olin yläasteella, fantasiabuumi ei ollut vielä ihan syntynyt, mutta se oli jo kytemässä. Ensimmäiset Harry Potterit olivat ilmestyneet, mutta minä olin asennoitunut niihin varsin kielteisesti: minähän en tuollaista hömppää lue (!!!!!). Luin siis enimmäkseen realistisia juttuja. Kirjoitin heppajuttuja. Ja kun heppajuttuihin eksyi aaveita, en tajunnut vielä kirjoittavani fantasiaa.

Sitten koitti vuosi 2001. Olin kuusitoistavuotias ja varsin herkässä iässä saamaan vaikutteita. Joka paikassa alkoi näkyä hehkutusta uudesta elokuvasta: joulukuussa teattereihin tulisi Peter Jacksonin ohjaama ensimmäinen TSH-leffa. Elokuvaa odotellessa päätin kaivaa kirjan esiin ja lukea sen uudestaan. Ja nythän se sitten upposi. Eeppinen seikkailu, jota ei oikeastaan voi verrata mihinkään muuhun. Lukuisat kohtaukset ja hahmot jäivät mieleen. Tom Bombadil, entit, se miten Frodo ensimmäisen kerran kohtaa Aragornin Briissä, Frodo ja Sam… No, kyllä te tiedätte. (Jos joku ei tiedä, niin nyt äkkiä äkkiä lukemaan tätä kirjaa.)

Aivan ihana, oikea fantasiakirjan kartta. Taitettava malli, joka sopii täydellisesti kirjanmerkiksikin.

Aivan ihana, oikea fantasiakirjan kartta. Taitettava malli, joka sopii täydellisesti kirjanmerkiksikin.

Loput tarinasta voi sitten varmaan arvata. Olin ihastunut, ja fantasiahan vei minut mennessään. Luin ne Potteritkin, ja tietenkin pidin niistä. Hehkutin sekä TSH-kirjaa että leffoja. Elokuvissa lempikohtaukseni on se, kun Kuninkaan paluussa Gondorin kokkoihin sytytetään tulet. Näytetään vuoristomaisemaa, taustalla soi mahtipontinen musiikki. Huhhuh niitä kylmiä väreitä, kun sen näki isolta ruudulta elokuvateatterissa (köh, tuota noin, neljä kertaa). Aloin lukea Tolkienin muuta tuotantoa, missä taas vaikutuin erityisesti Turin Turambarin tarinasta. Keskeneräisten tarujen kirjan kuningasluettelot tms. jäivät minulta kesken. Olin fani, mutta en NIIN suuri fani.

Olihan se Elijah silloin aika ihku. Mutta Viggo oli vielä ihkumpi.

Olihan se Elijah silloin aika ihku. Mutta Viggo oli vielä ihkumpi.

Nykyään kantani Sormusten herraan on se, että miellyttävämpää on itse asiassa katsoa elokuvat kuin lukea kirja. Moni Tolkien-fani voisi tästä kommentista ehkä suuttua, mutta menköön. Faktahan on, että TSH on lukukokemuksena raskas. Tolkien oli tarinankertoja, mutta sitä enemmän hän oli kielitieteilijä ja mytologian ja historian luoja. Niinpä TSH on kaunokirjallisena elämyksenä aika erikoinen. Jacksonin elokuvat taas ovat mielestäni onnistuneet aivan älyttömän hyvin. Niitä katsomalla pääsee kivasti Keski-Maan tunnelmiin ja maisemiin ja voi kokea tutun tarinan helposti uudelleen. Siis jokaisen fantasiasta kiinnostuneen pitäisi ehdottomasti ainakin kerran lukea kirja, mutta nykyään en itse ole kovin innostunut lukemaan kirjaa uudestaan… Mieluummin käytän sen ajan lukemalla jotain uutta! Ja itse asiassa leffatkin olen nähnyt jo niin monta kertaa, että oikeastaan nekin ovat kyllästyttäneet minua jo aika monta vuotta… Liika on liikaa. Mutta tässä vielä nostalgian kunniaksi mielettömän kaunis Breaking of the Fellowship:

Jospa tämä sepustus jotenkin selventäisi, miksi minusta on tullut tällainen.

Aiemmin 10 vaikuttavinta -sarjassani:

Victor Hugo: Kurjat

Väinö Linna: Tuntematon sotilas

(Miesten kirjoittamia eeppisiä klassikoita siis tähän asti, mutta jospa ensi kerralla jotain muuta.)

Ps. Kujerruksia-blogissa on luettu ja arvioitu Mustien ruusujen maa kakkosta. Kiitos ja kumarrus!

Sanoja, sanoja, sanoja

Olipas varsin ilahduttavaa ja mukavaa huomata viikonloppuna uudessa Tähtivaeltajassa LKS:n arvostelu. Melko lyhyessä ja tiiviissä arviossa ehditään sanoa paljon olennaista kirjasta. Ja totta kai pääosin positiivinen arvio lämmittää mieltä. Kolmannen osan kirjoittamista ei ole enää paljoa jäljellä. Kun vain jostain löytäisi intoa ja erityisesti ROHKEUTTA kirjoittaa tarina loppuun. Oikeastaan koko kirjoittamisen ajan minua on vaivannut epäonnistumisen pelko ja jonkinlainen viivyttely ja välttely, ihan niin kuin tarkoituksella väistelisin lopun kirjoittamista. Koska loppu on niiiiiin tärkeä. Koska se on pyörinyt minulla mielessä enemmän tai vähemmän selkeinä mielikuvina jo niiiiiiin kauan. Nyt kun lopulta kirjoitan sen, tuleeko siitä sittenkään sellainen kuin olen kuvitellut?

No, näiden ahdistusten keskellä LKS:n arvio tosiaan piristi kovasti. Tässä se skannattuna, kuvasta klikkaamalla pitäisi näkyä isompana.

LKS-arvostelu

Kehut saavat minut edelleen hiukan hämmentymään ja häkeltymään. Mitäpä tähän voisi kommentoida? Kiitoskiitoskiitos.

Sana ”idea” ei tosiaan oikein sovi Dinjan maailmaan. Sananvalintojen syynääminen fantasiakirjassa on kyllä iso urakka, ja moni väärä valinta jää varmasti itseltänikin huomaamatta, vaikka tekstiä lukisi läpi moneen kertaan. Harmillista mutta totta. Tässäpä yksi sana, jonka voisi käydä läpi etsi-toiminnolla nykyisestä kässäristä. (Se on kyllä mainio keino etsiä tekstistä myös maneerina toistuvia sanoja!)

Kun kirjoittaa kuvitteelliseen maailmaan sijoittuvaa juttua, todella monet sanat meidän maailmastamme ja nykyajasta ovat kiellettyjen listalla. Eikä sitä oikeastaan osaa edes koko ajan kirjoittaessa tietoisesti miettiä. Pitkää tekstiä kirjoittaessa kai vähitellen uppoutuu juuri tämän tarinan maailmaan ja tämän tekstin tyyliin niin, että uskoo ja toivoo sopivan tyylin syntyvän ”automaattisesti”. Välillä mukaan kuitenkin eksyy anakronismeja.

Muistan miettineeni viime aikoina mm. maiseman värien kuvauksessa sellaisia sanoja kuin ”metallinhohtoinen” ja ”pastellinsävyinen”. Eipä taida Dinjan maailmassa olla metallinhohtoiseksi maalattuja autoja, ja tuo sana ”pastelli” on vähän siinä ja siinä… Yksi harmillinen asia toiseen maailmaan sijoittuvan fantasian kirjoittamisessa on se, että hyviä kirosanoja on vaikea löytää. Kaikenlaiset kiroukset ja manaukset pitää keksiä itse ja liittää siihen maailmaan, ja en tiedä onko vika vain minussa, mutta itse en oikein osaa keksiä hyviä. Ne kuulostavat aina jotenkin… naurettavilta. Ei sillä, että Mustien ruusujen maan tyyliin sopisikaan jatkuva kiroilu, mutta ai että kun joskus kirjoittaessa olisi kiva lätkäistä dialogiin vanha kunnon ”perkele” tai ”jumalauta”.

Kaikenlaisia kummallisia mielihaluja kirjoittaessa syntyykin.

Takaisin töihin

I’m back! Nyt on lomailtu, lusmuiltu, lasketeltu, nautittu joulut ja uudetvuodet. Korkea aika palata takaisin koneen ja tiedostojen ääreen. Paha vain, että kirjoitusinto tuntuu vieläkin olevan kadoksissa.

Tai ehkä intoa olisi, mutta loman aikana olen onnistunut vain kasaamaan itselleni lisäpaineita jatkon suhteen. Pitäisi siis kirjoittaa jatkoa Mustien ruusujen maa 3:een, mutta mukamas en voi sitä tehdä, ennen kuin pystyn kirjoittamaan seuraavan luvun niin, että tulee kerralla täydellistä… Äh ja pöh. Ei tämän ihan näin pitänyt mennä. Niin, ja lomallahan minun oli tarkoitus antaa ajatusten ja alitajunnan työstää tätä tarinaa eteenpäin. Mutta kävikin niin, että useimpina päivinä ajatukseni pyörivät ihan muissa tarinoissa, uusissa novelleissa, kaukaisissa romaanikässäri-aihioissa… Niiden ajatteleminen tuntuu vapauttavalta, kun taas Mustien ruusujen maa 3 tuntuu työltä.

Mutta ihan sama, aion joka tapauksessa ryhtyä töihin. Ei muukaan auta. Tauko on pidetty, ja ”inspiraatiota” en odottele. Tavoitteena tänään on ensimmäiset sanat, ehkä muutama kappale…

Jos joku ajatteli otsikon tarkoittavan ”oikeita töitä”, niin niistä ei vielä ole tietoa. Vuosi 2014 alkaa opiskeluilla, ja loppuvuosi on vielä täysin avoin. Yritän kirjoittaa piakkoin pienen pohdinnan viime vuoden tapahtumista ja tämän vuoden tavoitteista. Onhan tuo vuosi taas päässyt vaivihkaa vaihtumaan. Tiedättekö mitä tapahtuu jo ensi vuonna? Meikäläinen täyttää 30. Haluan todellakin ottaa kaiken irti tästä vuodesta ennen sitä.

Blogi-poissaoloni aikana Routakodossa on ilmestynyt arvio Karnin labyrintista. ”Karnin labyrintti on fantasiatrilogian kiinnostava avaus, ja tämä tulee mieheltä, jolle fantasia ei ole koskaan ollut se omin genre. Nautin matkasta halki kylmän Talvilaakson ja diggailin hahmojen vuorovaikutusta kympillä.” Suuret kiitokset Shimolle! Myös Goodreadsissa eräs kaimani antaa kirjalle kehuja. ”Mielenkiintoinen, kauniisti ja aisteihin käyvällä tavalla kirjoitettu fantasiaromaani, joka toisaalta seuraa monia perinteisen fantasiakirjallisuuden konventioita ja toisaalta uudistaa niitä omalla raikkaalla tavallaan.”

Jooo tiedän, aina minä jaksan hehkuttaa näitä arvosteluja… Mutta kun. Siihen on syynsä. Joskus tuntuu, että esimerkiksi Karnin labyrintti on moninkertaisesti marginaalissa: se on fantasiaa, nuortenkirja, ilmestynyt pieneltä kustantamolta, kirjoittajana tuntematon esikoiskirjailija. Tällainen kirja ei todennäköisesti saa tuhansittain lukijoita. Siispä on aina mahtavaa kuulla, että kirjaa on luettu. Ja kommentit auttavat jaksamaan eteenpäin, koska vielä on paljon kirjoittamista jäljellä ja olen jo monta kertaa matkan varrella todennut, että trilogian kirjoittaminen EI ollut järkevin tapa aloittaa kirjailijan ura. Joskus tuntuu, että olen haukannut aivan liian ison palan!! Mutta kuka leikkiin ryhtyy…

Toivotan kaikille tsemppiä uusien juttujen aloittamiseen ja vanhojen projektien loppuun saattamiseen. Oikein hyvää uutta vuotta!

Post Navigation