Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Välitekstien tarpeellisuudesta

Jostain on tarttunut mieleeni ohje ”Kirjoita aina parastasi”. Ei niin, että pitäisi aina asettaa rima niin korkealle, että jähmettyy eikä pysty kirjoittamaan… Mutta siis, periaatteessa olisi hyvä kirjoittaa aina niin hyvin kuin kykenee, omaa ”parasta tasoaan”, millä tasolla tai missä vaiheessa sitten kirjoittajana onkin. Kannattaisi suhtautua jokaiseen tekstiin haasteena ja ajatuksella, että yrittää ylittää itsensä ja kehittyä. Koska miksipä kannattaisi kirjoittaa huonompaa kuin mihin pystyy, jotain hutiloitua, hälläväliä-asenteella?

”Kirjoita aina parastasi” -ohjeeseen liitän myös sen ajatuksen, ettei kirjoittajan kannata tunkea itseään joka paikkaan. Joka ikiseen kirjoituskilpailuun, jokaiseen antologiahakuun, jokaiseen mahdolliseen projektiin. Ei ehkä kannata hajottaa itseään kaikkialle, vaan on parempi keskittyä niihin projekteihin, jotka todella kiinnostavat itseä. Kirjoittaa niitä juttuja, joihin suhtautuu intohimoisesti ja jotka lähtevät omasta itsestä, ei jostakin ihan ulkopuolisesta kilpailusta tms.

Sellainen ohje. Mutta en sano, että tuo olisi täydellinen ohje kirjoittamiseen. Kritisoidakin saa. Jos kirjoittaa aina parastaan, niin mitä sitten pitäisi ajatella ns. ”väliteksteistä”, joita kuitenkin syntyy?

Välitekstillä tarkoitan sellaista ei-niin-hyvää tekstiä, joka syntyy wow-miten-hieno-tekstien välissä. Olen huomannut, että käytännössä en pysty ylittämään itseäni joka kerta. Onnistuneiden novellien välissä syntyy usein jotain, mistä en ole niin ylpeä. Ehkä jopa joskus tuntuu, että suunnilleen joka toinen novelli osuu maaliinsa, joka toinen jää vajaaksi. Sama ilmiö varmaan toimii myös romaanien kanssa. Siitä en itse vielä osaa sanoa. Pitäisi kirjoittaa kymmenen romaania ja katsoa sitten taaksepäin ja miettiä, mitkä jäivät ”väliteoksiksi”. Toistaiseksi minun urallani välitekstit ovat olleet nimenomaan novelleja. Osa on julkaistu, osa on ainakin toistaiseksi jäänyt pöytälaatikkoon. Yhteistä on se, että en pidä niitä mitenkään huippuina, uskon ja toivon pystyväni vielä parempaan.

Miten väliteksteihin pitäisi suhtautua? Ovatko ne ei-toivottuja, pelkkiä häpeäpilkkuja? Vai kuuluvatko ne asiaan? Ovatko ne tarpeellisia, kenties jopa välttämättömiä kirjoittajalle?

Uskoisin, että kehittyminen (missä tahansa asiassa) ei yleensä ole suoraviivaista nousua vaan enemmänkin aaltoliikettä. Välillä tulee notkahduksia, takapakkia – sitten taas entistä korkeampia nousuja. Yksi väliteksti minulla syntyi sillä tavalla, että otin itselleni liiankin suuren haasteen enkä saanut outoa scifi-novelliani pysymään kasassa. Kyseinen novelli odottaa pöytälaatikossa mahdollista uudelleensyntymistä. Välillä se ärsyttää minua, mutta en todellakaan kadu sen kirjoittamista. Otinhan siinä riskin, kokeilin rajojani, haastoin itseni… Varmasti opin prosessin aikana jotain. Ja ennen tätä tekstiä ja sen jälkeen syntyi ihan hyviä novelleja, sellaisia joita en pidä väliteksteinä.

Oikeastaan homma on ihan sama kuin esimerkiksi urheilulajeissa. Pari vuotta sitten aloitin lumilautailun. En ole siinä kovin hyvä, olen vähän liian arka. Yritän kuitenkin. Alkuvaiheessa se oli jatkuvaa kaatuilua. Mutta kun kaatumisesta tuli puhe, totesin: ”Jos ei kaadu, ei voi kehittyä”. Kaatumiset tapahtuivat sellaisissa kohdissa, kun yritin kääntymistä vaikeampaan suuntaan, lisäsin vauhtia verrattuna edelliseen laskuun jne.. Siis nostin vaikeusastetta. Olisin tietysti voinut vain tulla hitaasti ja varovasti koko ajan. Mutta en olisi kehittynyt.

Väliteksti saattaa syntyä myös siksi, että kirjoittaja tarvitsee hengähdystauon. Tai ehkä edellinen, ”kunnollinen” teksti on ollut niin tärkeä ja vienyt niin paljon voimia, että irtautuminen sen maailmasta vie oman aikansa. Kuulemma nopea parisuhde eron jälkeen voi olla laastarisuhde, sellainen että haetaan vain lohtua päättyneen suhteen jälkeen. Ja vasta laastarisuhteen jälkeen jossain vaiheessa on sitten aika kypsä seuraavalle kunnolliselle suhteelle. Väliteksti = laastariteksti?

Hyppään hiukan romaanien puolelle – miten on, sallitaanko romaanikirjailijalle nykyaikana ”väliteoksia”, jotka kuuluvat kirjoittajan luonnollisen kehityskulkuun? Tuntuu, että meno kustannusmaailmassa vain tiukkenee koko ajan. Jokaisen teoksen pitää olla terävintä kärkeä. Muuten tulee hylsy, vaikka olisi jo useita teoksia julkaissut. Voiko olla, että tällaisella toiminnalla mahdollisesti menetetään jotain? Pitäisikö kustantamon olla kirjailijalle lojaalimpi – olla ikään kuin tukena ja tarjota julkaisua silloinkin, kun teos ei ole aivan mestariteos? Vai onko kirjailijan vain nöyrästi myönnettävä tappionsa, hylättävä epäonnistunut teksti (ehkä vuosia työstetty) ja noustava uudelleen pohjamudista kirjoittamaan seuraavaa? Entä jos kirjailijalla ei ole tähän voimia (eikä mahdollisuutta; kun tulee taukoa julkaisuissa, ei heru palkkioita, ei apurahoja, on pakotettu tekemään muita töitä)? Voiko olla, että se seuraava teos, joka olisi saattanut olla vaikka kuinka upea tuleva klassikko, jääkin kirjoittamatta?

Aikamoista jossittelua, mutta kuitenkin. Kirjailijan ura vaatii aika paljon henkistä kanttia ja voimaa jatkaa eteenpäin, kävi miten kävi. Välitekstit, epäonnistumiset, joutuu kestämään yksin… Tai toivottavasti edes kollegojen tuella.

Väliteksti siis voi olla hyödyllinen, opettavainen ja jopa välttämätön normaalille kehitykselle, mutta… Äh, kyllä se silti ärsyttää!! Itse ainakin kirjoitan sillä ajatuksella, että toivon tekstille myös julkaisua, ja kun julkaisua ei tule, se turhauttaa. Siitä ei pääse mihinkään. Ei muuta kuin seuraavaa tekstiä putkeen… Ja pettymys vanhoista unohtuu.

Onneksi aina on se lohtu, että väliteksteistä voi syntyä jotakin uutta myöhemmin. Mitään ei kannata heittää kokonaan pois. Itse olen hyvin innokas vanhojen ideoiden kierrättäjä, koska en kovinkaan usein keksi täysin uusia ideoita. Vanhoista teksteistä voi poimia yksittäisiä elementtejä, tekstejä voi jakaa osiin tai yhdistellä keskenään. Joskus jostain vanhasta tekstistä voi poimia vaikka vain jonkin täydellisen nimen tai upean kohtauksen tai hauskan repliikin – sekin on jo paljon.

Kaikkein epäonnistuneinkin väliteksti voi tulla tarpeelliseksi vaikkapa 10 vuoden kuluttua, mistä sen tietää.

 

 

 

Mainokset

Single Post Navigation

10 thoughts on “Välitekstien tarpeellisuudesta

  1. Susi on said:

    Välitekstit ovat mielenkiintoisia. Minä kirjoitan aina välillä tekstejä, joista ei ole mihinkään. Sanat kaihertavat toisiaan vastaan, ja kirjoittaminen takkuaa. Sitten taas välillä tulee todellinen flow, jossa vain kirjoittaa kirjoittamistaan ja kaikki on kultaa.

    Valmiita välitekstejä minulla on aika vähän, sillä yleensä heitän koko homman roskiin ja ne jäävät vain maininnoiksi muistikirjani sivuille. Pari väliteksti-nanowrimoa olen haudannut tietokoneeni syövereihin.

    Olen sitä mieltä, että ne tarvitaan. En ole vakuuttunut, että niitä kannattaa julkaista. Toisaalta teksti, joka toisen lukijan mielestä on väliteksti saattaa toisen mielestä olla uskomattoman hyvä.

    Tulipas hieno ympäripyöreä kommentti. Mutta tuskin väliteksteistä kannattaa säikähtää. Viime viikolla hölkkälenkki tuntui kevyeltä, tänään olisin halunnut lyyhistyä polun varteen. Aaltoliikkeellä mennään.

    • Niinpä, tosiaan kyse voi olla makuasioistakin. Kun mietin esim. ”välitekstejä” novellikokoelma-aihiossani, niin on oikeastaan vaikea sanoa, onko joku novelleista väliteksti. Voihan siitä joku pitää? Kun taas se novelli, jota itse pidän ehkä kaikkein tärkeimpänä ja parhaana, ei ole saanut menestystä kilpailuissa, ja pari muuta on.

      En tiedä, pitäisikö minunkin rohkeammin vain hylätä väkinäiseltä tuntuvat tekstit. Ehkä turhaankin yritän väsätä niitä loppuun asti. Keskeneräiset tekstit ärsyttävät, ehkä jopa enemmän kuin valmiiksi kirjoitetut välitekstit.

  2. Laastariteksti on hyvä termi! 😉 Minusta niille ominaista on se, ettei niitä tunnista vielä tekiessään, vaan vasta jälkikäteen. Siinä mielessä tuo parhaansa tekeminen toteutuu niidenkin kohdalla.

    Joku niissä ei vaan kolahda itseen tai muihin tai joku jää toteutuksessa vajaaksi.

    On tärkeää kokeilla kaikenlaista, muuten jämähtää helposti paikalleen. Kaikki suhteet eivät tosiaan kestä loppuelämää, mutta eihän niistä etukäteen tiedä.

    Toisaalta olen itse siinä vaiheessa, että onnistunut teksti on ylipäätään valmis teksti. XD

    • No joo, just tuo tekstin valmistuminen on jo sinänsä hieno asia! Eikä kirjoitusvaiheessa tosiaan voi varmaksi sanoa, onko tästä tulossa huippujuttu vai täyttä p*skaa. Itse asiassa sen ehkä näkee vasta paljon myöhemmin, sitten kun on pitänyt taukoa tekstistä ja lukee sen uusin silmin. Siinä vaiheessa kyllä on todella masentavaa huomata, että hei, tulipas kirjoitettua surkea teksti. 😛

  3. Päivi on said:

    Välitekstit ovat tuttu ilmiö minullekin. Ja ne ovat juurikin novelleja. No eipä minulla romaanikäsiksiä olekaan kuin vasta kaksi, mutta novelleja olen kirjoittanut päälle parikymmentä. Minulla välitekstit ovat jääneet pöytälaatikkoon, sillä en ole ollut niihin tarpeeksi tyytyväinen halutakseni tarjota niitä minnekään.

    Blogikirjoituksesi tuli hyvään saumaan, sillä asia on tuntunut viime päivinä erityisen ajankohtaiselta: Minulla on ollut vuoden verran eräs novelli-idea päässäni ja luonnoksena odottamassa kirjoitusvuoroaan. Nyt kun olen vihdoin yrittänyt aloitella em. novellia, ei sen idea enää tunnukaan niin hyvältä eikä jännältä, ja olen huomannut, ettei minua oikein huvittaisikaan kirjoittaa sitä. Eihän minun toki ole pakko kirjoittaa em. novellia, ja on minulla muitakin ideoita, mutta kun en haluaisi vielä luovuttaakaan. Haluaisin saada saman tunteen mitä koin novellia ideoidessani, jolloin se tuntui raikkaalta ja kiehtovalta, mutta en pysty tavoittamaan sitä.

    ”Väliteksti saattaa syntyä myös siksi, että kirjoittaja tarvitsee hengähdystauon. Tai ehkä edellinen, ”kunnollinen” teksti on ollut niin tärkeä ja vienyt niin paljon voimia, että irtautuminen sen maailmasta vie oman aikansa.”

    Tunnistan tämän ainakin yhden välitekstini syyksi. Joskus on ollut kyse myös siitä, että tulevat ja ainakin sillä hetkellä paremmilta tuntuvat ideat ovat pyörineet päässä liikaa, ja jotenkin en ole malttanut antaa käsillä olevalle tekstille niin paljon aikaa ja huomiota, kuin se olisi tarvinnut. Olen kiirehtinyt liikaa päästäkseni kirjoittamaan uutta, kiehtovampaa tarinaa. Ja ehkä osittain on myös kyse siitä, että jotkut ideat ovat hyviä ideoina mutta eivät oikein toimi valmiina tarinoina. Ainakaan minun kirjoittaminani.

    • Hmm. Minullakin muuten joskus menee niin, että tarina tuntuu ideointivaiheessa tosi hyvältä ja kiinnostavalta, ja nautin siitä ideoinnista ja suunnittelusta – mutta varsinainen kirjoittaminen onkin sitten njääh. Ja minulla myös uudet, ”seuraavien tekstien” ideat pyörivät päässä, kun pitäisi vielä jaksaa innostua edellisestä, käsillä olevasta tekstistä. Toisaalta tämä on hyvä (suuntaus on eteenpäin, tuleviin juttuihin), toisaalta iskee kärsimättömyys ja keskittymisvaikeus.

  4. Ei varmaan minkään luovan työskentelyn kanssa voi tuottaa vain tasalaatuista materiaalia saati joka kertaa ylittää itsensä. Toisinaan nyt vain on paremmassa vireessä kuin toisinaan. Ei esimerkiksi tutkija voi tehdä aina tieteellisiä läpimurtoja vaikka kuinka yrittäisi.

    Toisaalta nk. ”välityöt” eivät välttämättä ole edes niin huonoja kuin tekijä itse kuvittelee. Koska lukijan tyytyväisyys ei ole pelkästään kiinni johonkin platoniseen ideamaailmaan sijoittuneesta ”tarinan ja kielen erinomaisuudesta”, voi jokin tavanomaisista kuvioista poikkeava väliteos olla jopa paljon mielenkiintoisempi jollekin lukijalle, kuin ne jutut mitä kirjailija itse kokee tärkeimpinä.

    • Niinpä. Ja mitä tutkijan tai kirjailijan työstä lopulta jää jälkipolville? Ehkä vain yksi iso läpimurto, yksi klassikkoteos. Ja jos senkin verran jää, niin on kyllä varmasti ollut onnistunut ura. 😀 Useimmat tekstit tulevat ja menevät ja unohtuvat.

      Ja tuo on kyllä hyvä pointti. Lukija ja tekijä eivät välttämättä koe tekstejä samoin.

  5. Minusta taas huonosti kirjoittaminen on loistava tapa kirjoittaa. Ainakin jos se purkaa blokin. Ei pidä pelätä epäonnistumista tai paskatekstikeijua. En kai kirjoittaisi koskaan mitään, jos vaatisin itseltäni aina parasta mahdollista.

    • Jep. Kirjoitusblokki on kuitenkin aika yleinen vaiva, ja jos ajattelee, että ”tämän on pakko olla heti täydellistä”, se kyllä lamauttaa kirjoittamisen kokonaan…

      Tavallaan ymmärrän kuitenkin ajatuksen, että pitää vaatia itseltään hyvää tekstiä, pitää haastaa itseään ylittämään itsensä. Mutta ehkä tämä asia keskimäärin tulee kirjoittajille luonnostaan (moni kirjoittaja on perfektionisti…), kun taas siinä olisi vielä opeteltavaa, että osaisi olla itselleen ARMOLLINEN aina välillä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: