Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Klassikkokesän satoa

Kesäkuussa asetin itselleni pienen henkilökohtaisen haasteen: tänä kesänä lukisin lukematta jääneitä klassikoita. Tätä olen nyt harrastanutkin, kohtalaisella menestyksellä. Varmaan yritän vielä jatkaakin, mutta voi olla että töiden alkaminen ja Lohikäärmetanssin kahlaaminen vievät nyt tilaa klassikoilta… En siis tiedä, tuleeko vielä postaus ”Klassikkokesän saldoa 2”, mutta tässä nyt ainakin jotain.

Kirjaston kauhuhyllystä poimittua.

Kirjaston kauhuhyllystä poimittua.

Aloitin homman kahdella spefiklassikolla, jotka ovat näkyneet monissa lukulistoissa, klassikkolistoissa jne., mutta itseltä oli jäänyt lukematta. Ray Bradburyn Fahrenheit 451 (1953) kertoo synkästä tulevaisuudesta, jossa kirjat ovat kiellettyjä, kaikkea valvotaan tarkasti, ihmiset käyttävät aikansa kaikenlaiseen turhuuteen eikä kukaan enää puhu mistään syvällisestä. Kirja oli ihan mielenkiintoinen ja hyvä osoitus siitä, miten klassikkoteos voi kertoa jotain tästä meidän nyky-yhteiskunnastammekin. Dystopiat ovat muotia nytkin, ja voisin kuvitella, että joku voisi kirjoittaa samantapaisella idealla dystopiateoksen vaikka nyt 2010-luvullakin. Tuntuu, että nykyäänkin on tietynlaista pelkoa siitä, että sivistys katoaa, kaikki muuttuu pinnalliseksi, kirjat katoavat ja erilaiset ruudut tulevat niiden tilalle. Tietokoneita ja somea Bradbury ei ihan osannut ennustaa, mutta jotain hyvin sen tapaista kyllä: kirjassa ihmisten olohuoneen seinät on täytetty tv-ruuduilla, joiden kautta ihmiset näkevät muiden naamat ja rupattelevat sitten kaikesta turhanpäiväisestä. Bradburyn kirjoitustyylissä on jotain kiehtovaa ja unenomaista – olen lukenut häneltä aiemmin novellikokoelman, ja samaa tyyliä oli tässäkin havaittavissa. Voisi olla aiheellista lukea hänen tuotantoaan joskus myös alkuperäiskielellä, siitä voisi saada vielä enemmän irti.

Seuraavaksi vuorossa oli Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 (1969). Kun klassikoista puhutaan, niin ehkä tämä oli sitten lukulistani pakollinen sota-aiheinen klassikko? Vonnegutin teos kuitenkin poikkeaa lukemistani sotaromaaneista (vain muutamia…) ihan piristävällä tavalla. Päähenkilön sotakokemusten lisäksi käsitellään nimittäin hänen kokemuksiaan vieraalla planeetalla. Tässä on scifille tyypillisesti ideana etäännyttäminen: vieraan planeetan asukkailla on hyvinkin erilainen käsitys elämästä ja ajasta kuin maapallon asukkailla, joten lukija pystyy pohtimaan sodan mielettömyyttä etäältä. Minulle tämä scifi-osuus jäi kuitenkin itse asiassa vähän turhaksi, sain enemmän irti niistä ”perinteisemmistä” sotakuvauksista. Onnistuin myös sivistämään itseäni. Kun miettii toista maailmansotaa, niin ensimmäisenä tulee mieleen ehkä keskitysleirit ja Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommit. Eniten korostetaan sitä, miten paljon tuhoa natsi-Saksa aiheutti muille. Entä tavallisten saksalaisten siviilien kohtalo? Vonnegut kertoo Dresdenin pommituksista hyvinkin ajatuksia herättävällä ja realistisella tavalla (hän oli itse paikalla). Saksalainen Dresdenin kaupunki käytännössä tuhottiin pommituksessa. Vaikka kuolonuhrien määrää on ilmeisesti usein liioiteltu, ja tiedot ovat ilmeisestikin epäselviä, niin Dresdenissä kuoli n. 20 000 ihmistä, lähinnä siviilejä. Teurastamo 5 toi tämän asian ainakin minulle tietoisuuteen aiempaa paremmin. Kiinnostavasti rakennettu, tiivis ja erilainen sotakirja, jota voin hyvillä mielin jatkossa suositella esimerkiksi äidinkielen kursseilla luettavaksi.

Klassikoista intoutuneena kävin pienellä vierailulla pikkusiskoni kirjahyllyllä (hups, en muuten kertonut siskolle..!), ja sieltä omatoimisesti lainasin George Orwellin Animal Farmin (1945) ja Lewis Carrollin satuklassikon Alice in Wonderland and Through the Looking Glass (1865 & 1871). Nyt vaihteeksi alkuperäiskieltä siis. Animal Farm osoittautui erittäin mainioksi – ehdottomasti klassikkokesän parasta antia tähän mennessä. Helppolukuinen, viihteellinen kirja, joka kuitenkin tarjoaa ajateltavaa. Eikä mikään tiiliskivi tämäkään (tarkoituksella nyt vähän välttelin sellaisia…). Eläimet ottavat maatilan itse haltuunsa – ja mitä sitten tapahtuukaan. Hauska ja kiinnostava kirja vallasta, yhteiskunnan järjestäytymisestä ja ihmisyydestä. Selkeyden ja lyhyyden vuoksi sellainen, jota voisin suositella niille vähän heikommillekin lukijoille äikän kursseilla. Täytyy ehdottomasti lukea myös Orwellin toinen keskeinen teos, 1984!

Irvikissaa odotin paljon, mutta lopulta hahmo on akuperäisteoksessa esillä aika lyhyesti. Hassuja hahmoja ja outoja tapahtumia tulee ja menee.

Irvikissaa odotin paljon, mutta lopulta hahmo on alkuperäisteoksessa esillä aika lyhyesti. Hassuja hahmoja ja outoja tapahtumia tulee ja menee.

Oli outoa viimeinkin lukea Liisan seikkailujen alkuperäisteosta, kun kyseessä on NIIN tunnettu satu. Siihen on viitattu kaikkialla, ja olen nähnyt siihen pohjautuvia elokuvia. Minulle keskeisiä viittauksia teokseen ovat olleet esim. Matrixin jäniksenkolo-viittaus ja se, kun lapsena kävin Pariisin Disneylandissa ja siellä oli mahtava Liisa Ihmemaassa -labyrintti. En kuitenkaan muista, että varsinaista satua olisin lukenut / minulle olisi luettu lapsenakaan. Through the Looking Glass on minulla vielä kesken, mutta tähän mennessä lukukokemus on ollut ihan hauska ja kiinnostava. Lukemassani Woldsworth Classics -painoksessa on ilmeisesti alkuperäiset John Tennielin piirustukset, joita katselee mielellään. Jännää on ollut se, miten tietyt hahmot, jotka ovat tuntuneet tosi keskeisiltä erilaisissa viittauksissa ja sovituksissa (irvikissa, hullu hatuntekijä), ovatkin alkuperäisteoksessa vain hahmoja muiden joukossa. Käytännössä Alice kohtaa koko ajan uusia hahmoja ja ihmeellisyyksiä, ja kohtaamiset ovat melko ohimeneviä. Toisessa kirjassa kuningattaret jne. ovat ”pelikortteja”, toisessa ”shakkinappuloita”. Nämä olivat minun mielikuvissani aiemmin sekoittuneet vain yhdeksi ”kuningattareksi” jne. Näin siis mielikuvien tilalle tulee viimein selkeä käsitys alkuperäisteoksesta.

Alicen lisäksi minulla on yksi toinenkin kirja vielä kesken: Finnconin kirppikseltä mukaan tarttunut Anne Ricen Veren vangit (1976). Vähän tällaista uudempaa ja modernimpaa klassikkoa siis, ja vampyyrikirjallisuuteen liittyvää. Odotin jotain viihteellistä ja menevää, mutta alun perusteella romaani on vaikuttanut t o d e l l a pitkäpiimäiseltä ja epäkiinnostavalta. Vampyyri Louis kertoo hitaasti ja tylsästi kokemuksiaan vampyyriksi tulemisesta ja pohtii muka syvällisiä. Uaaah. Yritän kyllä lukea tämän loppuun. Bram Stokerin Draculakin minulla on jäänyt kesken, joten ehkä en vain tajua vampyyrikirjallisuutta. Outoa, koska periaatteessa (kauhu)romantiikka kyllä kiinnostaa minua, ja olen ajatellut että romantiikka on minulle läheisempi tyylisuunta kuin realismi (tarkoitan nyt sellaista 1800-luvun ”romantiikkaa”). Veren vangit vaikuttaa tällaiselta romantiikan tyyliseltä teokselta, mutta… Kun henkilön tarina ei kosketa eikä kiinnosta, niin minkäs sille voi.

Sensuuri on iskenyt.

Sensuuri on iskenyt.

Entäpä kotimaiset klassikot ja realismi? Käännyin oman kirjahyllyni lukemattomiin teoksiin, jotta saisin tätä vajetta paikattua. Esimerkiksi Hannu Salaman Juhannustanssit (1964) on vaikuttanut kiinnostavalta. Se on taas näitä, joita mm. äikän oppikirjojen listauksissa luetellaan, ja siihen liittyy oikeusjuttu ”jumalanpilkan” vuoksi, joten päätin itsekin tutustua teokseen. Painokseni oli Suuren Suomalaisen Kirjakerhon kirja vuodelta 1980 – yksi niistä kirjoista, jotka sain juuri äskettäin edesmenneen pappani kirjakokoelmasta. Luin muutaman ensimmäisen luvun, ja teksti osoittautui varsin raskaaksi, jotenkin poukkoilevaksi seurata. Dialogissa ei aina tiedä, kuka puhuu, ja muutenkin nykylukijalla vaikeuksia ymmärtää välillä. Kuvaus on juuri sellaista suomalaista realismia, päähenkilö nuorehko onneton mies, jolla karu lapsuus takana… Nooh, mietin että ehkä tästä vielä saa kiinni… Sitten selailin hiukan eteenpäin. Ja sitten havaitsin, että niin, minullahan on tässä sensuroitu painos! ”Merkityt poistot perustuvat Helsingin hovioikeuden 19.9.1966 antamaan päätökseen”, kirjassa mainitaan. No enhän minä tätä sitten ainakaan lue, minuahan kiinnostivat juuri ne sensuroidut kohdat. Kai tästä on ilmestynyt sensuroimatun versio, kuten Linnan Sotaromaanista..? Onko..? Mutta joo. Kesken jäi toistaiseksi, ja äkkiseltään en suosittelisi tätä heikolle lukijalle äikän kurssilla.

Tähän mennessä klassikkokesä on ollut antoisa. Tässä taas vähitellen tutustuu joihinkin teoksiin ja kirjailijoihin ja samalla ennakkoluulojen tilalle tulee oikeaa tietoa. Jos klassikkojen lukeminen kiinnostaa, kannattaa vilkaista esim. Irma Hirsjärven laatima lista ”Lue muutakin!”, joka löytyy upouudesta Kummallisen kirjoittajista. Ja ehkä näiden lukemisessa oikeasti ihan hyvä periaate on, että jos teksti ei kerta kaikkiaan tunnu omalta, niin voi jättää kesken ja kokeilla jotain muuta… Niin voi löytyä niitä juuri itselle sopivia klassikoita, yllättävän hienoja lukukokemuksia.

 

 

Advertisements

Single Post Navigation

4 thoughts on “Klassikkokesän satoa

  1. Pekka H on said:

    Fahrenheit 451 on nuista kirjoista vaikuttavin, koska tekoäly ja siihen petaava tekniikka on jo ottamassa yliotteen meistä. Toisen maailmansodan jälkeisenä se kertoo erityisesti totalitarismista (hyi politiikkaa) ja ydinsodasta, mutta loistavana scifinä se onnistuu myös ennustamaan tulevaa. Goottiromantiikan perusteoksista Dracula on ollut minulle paras lukukokemus.

    • Joo Dracula pitäisi kyllä lukea loppuun. En oikein tiedä, miksi se jäikin kesken – ehkä olikin muita kiireitä eikä kunnolla keskittymiskykyä klassikkoon juuri silloin.

      Fahrenheit 451 yllätti tosiaankin ajankohtaisuudellaan.

      • Pekka H on said:

        Aikoinaan tarinankerronta oli usein laveampaa ja jaarittelevampaa kuin nykyään, eikä silloin ollut samoja mahdollisuuksia, tarpeita ja paineita hioa tekstejä. Mutta Dracula on nykyäänkin varsin iskevää luettavaa. Eikä Stokerin sinänsä majestettinen hirvitys ole mikään kiiltokuvavampyyri. Gotiikka kaiken kaikkiaan loi vaikuttavia hahmoja, jotka ovat hienoja tutkielmia ihmisyyden kauniista, ristiriitaisista ja synkimmistäkin puolista. Frankensteinin hirviö, Heathcliff, Mr Hyde, Dorian Gray…

      • Totta, vanhojen kirjojen lukemiseen on hyvä suhtautua eri tavalla kuin nykykirjan. Ottaa huomioon konteksti, sen ajan tyylisuunta… Nykyään tosiaan arvostetaan melkoisen tiivistä ja napakkaa kerrontaa. Eikä se välttämättä ole vain hyvä asia. Se voi kertoa jotain nykyajan kiireestä, kärsimättömyydestä ja pinnallisuudestakin?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: