Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Novellitaidetta

Viime aikoina olen lukenut (ja jopa kirjoittanut) aika paljon novelleja. Ja täytyy kyllä todeta, että on tuo novelli aikamoinen taiteenlaji. Tiivis muoto tarjoaa omanlaisiaan elämyksiä lukijalle ja haasteita kirjoittajalle. Olen jo jonkin aikaa haaveillut novellikokoelman tekemisestä (tai no, kyllähän minä teen sitä jo, mutta ehkä siis haaveilen julkaisusta). Siksi on tullut mietittyä paitsi novellin olemusta, myös sitä, miten kasa novelleja sopii yhteen. Huoh!

Novellien lukemisessa on monia hyviä puolia. Niitä voi lukea ikään kuin makupaloina, kun ei tee mieli lukea mitään tiiliskiviromaania. Novelleja voi hyvin lukea silloinkin, kun on kiire: lyhyessä ajassa ehtii lukaista kokonaisen tarinan (paitsi jos kyseessä on 50-sivuinen Portti-novelli). Novellikokoelma tai antologia tarjoaa kurkistuksia moniin eri maailmoihin ja monen tyylisiin teksteihin lyhyessä tilassa.

Joskus kuitenkin tuntuu, että lukijat suosivat selkeästi romaaneja ja lukevat novelleja harvemmin. Olihan Nuoren Voiman Liitollakin juuri teemavuosi ”Novelli palaa!”, jotta novelleja saataisiin esille enemmän. Huvittavaa ja hölmöä tässä oli se, että tuntui ettei NVL:n teemavuosi juurikaan huomioinut spefinovelleja. Miten niin ”Novelli palaa”, kun spefipuolella novellit ovat kyllä koko ajan olleet voimissaan, ja vuodessa ilmestyy parisataa aikas laadukasta spefinovellia???

No, joka tapauksessa, ns. suuri yleisö ei lue novelleja yhtä ahkerasti kuin romaaneja. Myydyimpien kirjojen listoilla on yleensä perinteisiä lukuromaaneja. Ehkä siksi, että lukijat haluavat uppoutua pitkään tarinaan ja samaistua henkilöhahmoihin kunnolla matkan varrella? Novellikokoelman tai antologian lukeminen on erilaista kuin romaanin: novelleissa vilahtelee kiinnostavia hahmoja, mutta ehkä juuri kun lukija on ehtinyt kiinnostua henkilöstä, novelli jo loppuukin. En tiedä, mikä selittäisi romaanimuodon ylivoimaista suosiota, mutta ehkä tämä voisi olla yksi selitys.

Novellien kirjoittaminen on haasteellista mutta samalla hykerryttävän hauskaa ja vapauttavaa. Vapauttavaa siksi, ettei tarvitse sitoutua kokonaiseen romaaniin, saati sitten – hyvänen aika – romaanisarjaan. Ainakin itselleni novellien kirjoittaminen kirjasarjan ohessa on ollut todella tärkeää terapiaa. Novelleissa olen uskaltanut enemmän kokeilla erilaisia rakenteita ja tyylejä. Itse olen melko rakennekeskeinen kirjoittaja, ja minusta on kiinnostavaa sekä lukiessa että kirjoittaessa miettiä, miten mikäkin novelli on rakennettu. Totta kai rakennekokeiluja voi tehdä myös romaanin kanssa, mutta… se vaatii sitä pidempiaikaista sitoutumista.

Lyhyt muoto luo omat rajansa kirjoittamiselle. Löysäilyyn ei ole tilaa. Etenkin lyhytnovellissa jokaisella lauseella, jokaisella sanalla pitää olla jokin merkitys. Monimutkaisille sivujuonille tai useille henkilöhahmoille novellissa on harvoin sijaa. Kirjoittajana pitää olla tarkkana siitä, mitä juuri tähän novelliin mahtuu. Mikä on juuri tämän tarinan fokus? Siinä pitää pysyä. Ja scifi- ja fantasianovelleissa oma haasteensa on siinä, että maailma pitää jollain tavalla tuoda selväksi lukijalle – ja kuitenkaan selitystä ja miljöön kuvausta ei saa olla yhtään liikaa. Lukija astuu spefinovelliin isona kysymysmerkkinä: missä maailmassa ja ajassa nyt ollaan, mitkä ovat tämän maailman säännöt, mikä on totta, miten magia toimii… Kirjoittajan tehtävä on ikään kuin ”ankkuroida” teksti mahdollisimman pian johonkin. Ei niin että kaikki selitetään, vaan niin että lukija saa jonkun lähtökohdan, mistä tarkastella juuri tätä tarinaa.

Ja sitten se novellien yhdistäminen kokoelmaksi… En enää edes tiedä, mitä sanoisin tästä aiheesta. Yksi asia on varmaa. Esilukijoita tarvitaan lukemaan paitsi yksittäisiä novelleja, myös kokonaisuutta kaikkien novellien kanssa. Minulla on Suuri Tavoite, että kokoelma olisi paljon enemmän kuin vain yksittäisten novellien summa. Että novellit limittyisivät ja lomittuisivat toisiinsa, kuitenkin ilman turhaa toistoa ja samanlaisuutta. Tällä hetkellä vaikealta tuntuu se, että kokoelmaan tuntuu eksyvän ”täytenovelleja”. Miten saada kokoelmasta tasapainoinen, ja onko se mahdollistakaan, kun eri lukijat sitten kuitenkin pitävät eri novelleista? Täytyykö kirjoittaa kaksikymmentä novellia, ennen kuin parhaat kymmenen voi valikoida kokoelmaan?

Pahoin pelkään, että novellikokoelman kirjoittaminen on loppujen lopuksi raskaampi homma kuin samanpituisen romaanin kirjoittaminen… Mutta kukapa tätä hommaa helppouden vuoksi tekisi.

Kiehtovaa novellikokoelmassa on se, että joka kerta haluaisi ylittää itsensä. Aina ikään kuin tavoittelee täydellistä novellia, jota ei kuitenkaan koskaan voi saavuttaa… Eikä joka kerta tosiaankaan ylitä itseään, vaan joskus tulee niitä täytenovelleja, sellaisia välijuttuja kunnollisten tekstien välissä. Mutta yrittäminen, se on tässä se pointti. Joka kerta, kun aloittaa tyhjästä rakentamaan uutta pientä kokonaisuutta, saa uuden mahdollisuuden. Pöytä on taas puhdas, paperi valkoinen. Ehkä tällä kertaa onnistun.

 

Mainokset

Single Post Navigation

4 thoughts on “Novellitaidetta

  1. Novellikokoelma on varmasti haastava projekti. Olen itsekin miettinyt, mikä on loppujen lopuksi niiden koossapitävä elementti. Aina en sellaista itsekään löydä. Ehkä se on pikemminkin tunnelma kuin teema?

    Täytenovelleja tulee kai pakosta, ihan kuin runokokoelmankin kanssa. Onneksi kirjoittaminen ei koskaan mene hukkaan.

    • Niinpä, ei se tosiaan hukkaan mene. Itse olen aina kovasti kierrättänyt vanhoja ideoita ja poiminut vanhoista teksteistä jotain juttuja uusiin, ihan siitäkin syystä että upopuusien ideoiden saaminen ei ole vahvuuteni.

      Voi käydä niinkin, että kun novelleja ajan kuluessa kirjoittelee, niihin alkaa tulla jotain yhteistä ikään kuin itsestään… Ja lukijat saattavat nähdä niissä sellaisia yhdistäviä juttuja, joita ei itse edes ole tajunnut. Jos näin käy, niin silloin kyllä pitäisin kokoelmaani onnistuneena, onhan kirjassa kyse juuri siitä, mitä LUKIJA saa irti. 🙂

  2. Minä olen aikaisemmin lukenut todella vähän novelleja, ja luulen että syynä on ollut juuri se, että haluan uppoutua tarinaan ja maailmaan todella pitkäksi aikaa ja viettää aikaa hahmojen kanssa, en luopua heistä juuri kun olen päässyt tutustumaan. Toinen syy on varmaan se, että mm. koulussa tuli luettua kaikenlaisia moderneja taidenovelleja joiden tyyli ja aihepiiri eivät miellyttäneet minua, ja sellaisista on usein myös tullut ulkopuolisia suosituksia (ei niin että ”taidenovellissa” sinänsä olisi mitään vikaa, mutta no… on vain tiettyjä modernin korkeakirjallisuuden tyylejä ja aihealueita joista en saa mitään irti, ja ajattelen nyt juuri niitä). Niinpä sain sen käsityksen, että novellit ovat aina sellaisia, mikä on tietysti varmaan yhtä totta kuin että romaanit ovat aina sellaisia kuin suomalaisten kirjallisuuspalkintojen kärkinimet eikä muunlaisia romaaneja kirjoiteta. Mutta vähitellen minulle on selvinnyt, että on myös kaikenlaista muuta jännää kuten vaikka spefinovelleja, tai realistisiakin novelleja joista minä pidän…

    Minulla kirjoittajakoulutus johti siihen, että opin lukemaan ja kirjoittamaan novelleja. Siellä täytyi lukea paljon erilaisten kirjoittajien tekstejä, ja paljon oli juuri erilaisia novelleja. Opin lukemaan enemmän eri tekstilajeja, ja muiden tekstien lukemisen sekä omista tarinoistani saamani palautteen ansiosta aloin jotenkin hahmottaa, miten tarinoita voi kertoa myös novellimitassa. Aikaisemmin ideani olivat aina syntyneet romaanimittaisina, tai ainakaan en ollut osannut kehitellä lyhyempiä ideoita.

    En edelleenkään saa kovin usein novelleja valmiiksi, mutta kirjoitan niitä kuitenkin aiempaa enemmän. Siinä on mm. juuri se hyvä puoli, että voi kokeilla erilaisia ideoita, tyylejä ja lajeja ilman, että tarvitsee sitoutua siihen vuosiksi, mitä romaanikässärin valmiiksi saaminen voi kestää. Minun on myös helpompi kirjoittaa spefiä novellimitassa kuin romaanina, koska minulla on spefissä usein vaikeuksia luoda kovin yksityiskohtaista maailmaa, mutta novellissa yksityiskohtia ei tarvitsekaan olla niin paljon, vaan viitteellisemmälläkin sisällöllä pärjää.

    • Joo, tosiaan tuo viihtellisyys/taiteellisuus voi selittää osittain sitä, miksi novelleja ei lueta niin paljon. Hyvä pointti. Bestseller-listoilla on paljon sellaisia selkeän viihteellisiä romaaneja, jännityskirjallisuutta ym. Ehkä tosi tosi yleistäen voisi sanoa, että romaaneista löytyy puhdasta viihdekirjallisuutta enemmän kuin novelleista. Ja tosiaan tässä(kin) asiassa ihmiset saattavat jättää spefin kokonaan huomiotta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: