Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Kirjoittajan yksinäisyys ja yhteisöllisyys

Viime viikonloppuna vietin kirjoittajan laatuaikaa: yhteistä viikonloppua muiden kirjoittajien kanssa. Annoimme palautetta toistemme teksteistä. Tiukasti ja suorasanaisestikin, koska tutussa porukassa on helppo antaa palautetta ja kaikki tietävät, että kyse on nimenomaan tekstien ruotimisesta. Teimme pieniä kirjoitusharjoituksia. Tekstejä luettiin ääneen. Ja mikä ehkä parasta: olimme vain. Söimme, joimme, kävelimme metsässä, saunoimme, jutustelimme. Joku saattaisi miettiä, mitä ihmettä tällaisilla kirjoittajaleireillä oikein tapahtuu. Noh, eipä juuri muuta kuin tavanomaista yhdessäoloa. Plussana se, että voi viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joille kirjoittamisen tuskat ovat tuttuja.

Suurin osa kirjoittajana tai kirjailijana olemisesta on aika yksinäistä. Toki yhteiskirjoittamista voi tehdä, mutta silti ylivoimaisesti eniten kirjoitetaan yksin. Teksti ideoidaan ja suunnitellaan oman pään sisällä. Kirjoitetaan yksin. Käydään omaa tekstiä läpi yksin. Suljetaan ovi muun maailman ja oman tarinan välillä. Kirjoittaminen vaatii yksinäisyyden sietämistä – ja itse asiassa jopa sen kaipaamista.

Kun aloin kirjoittaa jollain tavalla tavoitteellisesti, yläasteikäisenä, kirjoittamiseni oli yksinäistä ja pidin kirjoittamisen tiiviisti itselläni. Lukioikäisenä pyysin silloin tällöin jotakuta hyvää ystävääni lukemaan tekstejäni. En vielä tajunnut yhteisöllisyyden enkä oikein palautteenkaan merkitystä. Myöhemmin tekstien jakaminen alkoi muuttua yhä tärkeämmäksi. Esimerkiksi netin kautta löytyi tähän mahdollisuuksia. Kirjoittamisen opinnot antoivat rohkeutta puhua omasta kirjoittamisesta muiden kanssa. Ja viimeistään oman kirjan julkaisu opetti, että kirjoitusprosessissa on mukana monia muitakin henkilöitä kuin Minä Itse. Esilukijat, kustannustoimittaja, kustantaja, kartan ja kannen piirtäjät. Ja sitten lukijat, joita varten tekstiä kirjoittaa! Nykyään kirjoittamiseni on täysin erilaista kuin vielä 10 vuotta sitten. Avoimempaa. Sosiaalisempaa.

Olen luonteeltani kai aika introvertti, mutta minussa on myös sosiaalinen puoli. Minusta tämä sopii kirjoittamiseen hyvin. Nautin yksinolosta, mutta toisaalta saan paljon irti myös siitä, jos jaan kirjoittamista muiden kanssa. Voi jutella ideoista ja suunnitelmista tai kirjoitella niistä netissä. Teksteistä voi hakea palautetta eri vaiheissa. Novellin tai romaanin toimittaminen julkaisua varten on oma lukunsa. Yhteistyökykyä tosiaankin tarvitaan, ja sen olen tajunnut vasta kokemuksen kautta. Ja kuinka paljon voikaan oppia siitä, että kuuntelee myös muiden ideoita, miettii palautetta muille, lukee muiden keskeneräisiä tekstejä – tätä en osannut aavistaakaan 10 vuotta sitten. Niin sosiaalinen en kuitenkaan ole, että olisin rohjennut kokeilla esimerkiksi yhteiskirjoittamista. Kaikki novellini ovat yksin kirjoitettuja, vaikka palautetta ja ideoita olenkin saanut muilta.

Nykyään tuntuu, että nimenomaan netti tarjoaa valtavasti mahdollisuuksia tekstien jakamiseen ja kirjoittamisesta puhumiseen. Keskustelupalstat ovat ehkä melko hiljaisia nykyisin, mutta näitä kirjoittajablogejahan riittää. Suosittelisin kuitenkin kirjoittajille sosiaalisen median ohessa myös ”oikean elämän” kirjoittajakohtaamisia, ainakin joskus ja kokeilumielessä. Kursseja, opiskelua, miittejä, oman kirjoittajaporukan tapaamisia. Tämä taitaa olla klisee, mutta vertaistuki oikeasti auttaa jaksamaan.

Eikä kirjoittamisen sosiaalisuus nettipalstoihin ja kirjoittajamiitteihin lopu. Lehtien ja antologioiden toimittaminen, yhdistystoiminta ja osuuskuntamuotoiset kustantamot tarjoavat vaikka kuinka paljon mahdollisuuksia yhteisöllisyyteen, jos sitä kaipaa. Kirjailija pääsee esiintymiskeikoille, osallistumaan tapahtumiin ja paneelikeskusteluihin. Ainakin, jos itse haluaa ja mielellään lähtee kaikenlaisiin tapahtumiin.

Kuinka yksinäistä kirjailijan työ lopulta onkaan? Onko yksinäisyys sittenkin vain harha, jostain ikivanhasta taiteilijamyytistä kumpuava mielikuva?

Kirjoittamisen vapauteen liittyy joka tapauksessa se, että itse saa päättää, paljonko ja missä vaiheessa haluaa jakaa muille. Ehkä joskus haluaa pitää idean pitkään vain sisällään sitä kypsytellen; ehkä joskus idea syntyy jossakin keskustelussa ja on siis jaettu idea jo alusta asti. Joku kirjoittaja haluaa puhua tekstinsä ideasta vuolaasti, jollekin toiselle taas riittää, että saa puhua kirjoittamisen iloista ja murheista. Ja jos joku ei halua puhua ollenkaan, niin sekin on mielestäni ok. Jokainen tavallaan.

Minusta on kiehtovaa se, että mahdollisesta sosiaalisuudestakin huolimatta kirjoittamisessa säilyy aina jotakin yksityistä. Jotain omassa mielessä syntyvää, itsellekin mystistä. Kirjoittaja tasapainoilee yksityisen ja julkisen välissä, yksinäisyyden ja yhteisöllisyyden välissä. Itse kukin voi miettiä, sijoittuuko tässä keskelle vai kenties lähelle toista ääripäätä. Minun on vaikea kuvitella itseäni enää sellaisena kirjoittaja, joka toimisi täydessä yksinäisyydessä, korkeat muurit ympärilläni, suljetuin ovin. Haluan edes jonkun, jolle kertoa ideastani hiukan, jonkun esilukijan ja mahdollisuuden puhua kirjoittamisesta. Ja silti haluan pitää jotain itselläni, salaisena, ennen kuin se sitten ehkä paljastuu lopullisessa tekstissä ja jokainen lukija saa tehdä omat tulkintansa.

Äärimmäinen tilanne voisi olla sellainen, että kirjailija kirjoittaa täysin muulta maailmalta suljetussa tynnyrissä, täysin yksin; ja kun hänen tekstinsä julkaistaan, teksti onkin yhtäkkiä täysin julkinen ja kaikille avoin. Aikamoinen siirtymä ääripäästä toiseen hetkessä. Entä jos teksti tässä vaiheessa revitään kappaleiksi ja lytätään alimpaan maanrakoon? Kuinka kirjailija sen kestää?

Ovia ulkomaailmaan onkin parempi availla vähitellen. Silloin lopullinen vastaanotto ei tunnu niin voimakkaalta. (Sitä paitsi äskeinen esimerkki on aivan absurdi, koska ei homma mitenkään voi mennä noin. Paitsi jos ei tosiaankaan näytä tekstiä ikinä kellekään ja sitten julkaisee sen omakustanteena.)

Entä sinä – kirjoitatko avoimin ovin, ovi raollaan vai seitsemän suljetun lukon takana? Vai kenties avokonttorissa?

 

 

 

 

Mainokset

Single Post Navigation

4 thoughts on “Kirjoittajan yksinäisyys ja yhteisöllisyys

  1. Oma kirjoittajaporukka on kyllä paras mahdollinen tuki, jonka kirjoittaja voi saada. Pääasiassa aika moni on varmaankin se ainoa kirjoittaja omassa lähipiirissään, eikä muita ihmisiä sitten kiinnosta kirjoittaminen ihan samalla tavalla.

    Olen ollut onnekas, kun teini-iän paras ystäväni oli myös kirjoittaja. Sen lisäksi löysin vaihtelevasti kirjoittajaporukkoja netin kautta, viimeisimpänä juuri blogin kautta. Livemiitit ovat ehdottomasti parasta, varsinkin kun on itse yksinolosta nauttivaa sorttia ja kirjoittajat ovat usein aika samanhenkisiä ihmisiä.

    En osaa kuvitellakaan kirjoittamista ovi kiinni. Kehittymiseni olisi hyvin hidasta. Keskustelut, koelukeminen, palaute jne. ovat kaikki auttaneet hahmottamaan kirjoittamista uusista näkökulmista.

    • Jep, minullakin on ollut tosi vähän kirjoittajia omassa lähipiirissä, kirjallisuuden lukijoita sentään jonkin verran. Mutta joo, on olut todella tärkeää löytää ympärilleen myös muita kirjoittavia ihmisiä. Heidän joukossaan ei ainakaan tunne itseään oudoksi. 🙂

      Minulla on yksi esilukija, joka luki juttujani jo teini-iässä. Tällaisista ystävistä saa tosiaan olla onnellinen!

  2. Kirjoittamisen ei mielestäni tarvitse olla yksinään nyhväilyä ja luulen että tekstit vain paranevat mitä useampi hyvin valikoitu ystävä, esilukija tai kirjoittajakolleega niitä on kommentoinut. Ja toki pelkkiä ideoitakin voi testata tovereilla. Moni kirjailijapariskunta toimii näin, tandemina. Kaksi päätä pohtii aina monipuolisemmin kuin yksi. Eri juttu on sitten se miten esim. hyvän esilukijan löytää. Yleensä homma toimii kahdenkauppana parhaiten. Hauskaa että sinulla on kirjoittajaleiripiiriporukka, kuulostaa kivalta.

    • Näin se taitaa olla, että ainakin nykyään kirjoittajat ovat aika avoimia omasta kirjoittamisestaan ja harva tahtoo pelkästään yksin nyhvätä. Onkohan tämä asia muuten muuttunut ajan kuluessa, vai ovatko kirjoittajat aina olleet yhtä sosiaalisia kuin nykyään..?

      Ja tosiaan, kirjailijapariskunnat ovat varmaan vielä ihan oma lukunsa. Olisi varmaan aika jännittävää, jos oma puolisokin olisi kirjoittaja. Sittenpä vasta kaikki pyörisikin kirjoittamisen ympärillä. Mutta siinä olisi varmasti hyvät puolensa. 🙂

      Tosiaankin, sekä hyvistä esilukijoista että hyvistä kirjoittajaporukoista kannattaa pitää kiinni, jos sellaisen löytää. Vastavuoroisesta lukemisesta minäkin pidän. Silloin tuntuu, että pystyy aina antamaan jotain toisellekin vastineeksi sitä, että hän on lukenut minun juttujani.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: