Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Kateus…

…vie kalatkin järvestä.

…on kavala tauti.

…pitää ansaita (säälin saa ilmaiseksi).

…on sielun home.

Enimmäkseen negatiivisia ovat kateuden aiheuttamat mielikuvat. Kukapa nyt haluaisi olla kateellinen? Kateudesta kärsivät ihmiset ovat katkeria ja inhottavia. Mutta silti, kateuskin on luonnollinen tunne muiden joukossa. Myönnän, olen syyllinen. Olen sortunut kateuteen itsekin, ja sorrun varmaan toistekin. Yritän taistella sitä vastaan.

On taas se aika vuodesta, kun useita apurahoja on haussa ja edellisten hakujen päätöksiä satelee. Kirjamyyntilistoja julkaistaan, päivitellään ja kauhistellaan. Niin, eihän tilanne kovin valoisalta näytä. Kirjoja ilmestyy valtava määrä, mutta kaikille ei riitä julkisuutta, kritiikkejä, ostajia, apurahoja. Moni joka ansaitsisi huomiota, jää ilman.

Tällaisessa tilanteessa kateus nostaa helposti päätään. Voi sortua kysymään itseltään: Hmmmmm, miksi nuo ja nuo pääsivät palkintoehdokkaiksi, mutta minä en? Miksi tuo ja tuo saivat isommat apurahat kuin minä? Se, joka ei ole koskaan kokenut tämäntapaisia ajatuksia ja tunteita, heittäköön ensimmäisen kiven.

Blogeissa ja Facebookissa olen välillä törmännyt kirjailijoiden pettyneisiin kommentteihin. Eikä siinä mitään. Jos tuntuu pahalta, niin silloin on oikeus sitä pahaa oloa jollain tavalla purkaakin. Sosiaalinen media on hyvä keino hakea vertaistukea muilta. Voi huomata, että muut painivat ihan samojen ongelmien kanssa. Silti joskus tuntuu, että näissä ”valitusviesteissä” on hiukan… liioittelua. Kirjailijalta jää jonakin vuonna jokin apuraha saamatta, ja siitä pitää nostaa haloo, koska onhan hän nyt aivan väärinymmärretty suuri taiteilija. Tai menestyvä (no, minun mielestäni menestyvä) kirjailija harmittelee sitä, kun myyntiluvut eivät nouse vielä suuremmiksi. Eikö mikään riitä?

Vastaus: ei. Mikään ei riitä, koska jos ihminen täysin tyytyy nykyiseen tilanteeseen eikä tavoittele enempää, niin hänhän myös pysähtyy siihen paikkaan. Jos haluaa menestyä, pitäisi kai aina toivoa ja kaivata jotain enemmän. Edetä, vaikka sitten ihan pienin askelin. Monille kirjoittajille tällainen ajattelutapa tosin on vieras, koska yleensä kirjailija haluaa ennen kaikkea kirjoittaa, ja menestystä ja julkisuutta voi sitten kukin omalla tavallaan miettiä siinä sivussa. Tai olla miettimättä ollenkaan.

Kateus ei kuitenkaan auta eteenpäin. Jos lähtee vertailemaan itseään muihin, se vertailu ei sitten ikinä lopu. Nimittäin aina on joku, joka on myynyt enemmän kirjoja ja saanut enemmän sitä ja tätä. Ja aina on joku, joka on saanut paljon vähemmän. Kaikki on suhteellista. Se mikä jonkun silmissä on suurta menestystä, ei vielä toiselle merkitse mitään. Mutta vaikka havittelisi itselleen jotain suurempaa menestystä, niin minusta on ehdottoman tärkeää, että pystyy ennen kaikkea nauttimaan siitä mitä on jo saavuttanut! Olipa sitten julkaissut novellin lehdessä, yhden tai kymmenen romaania, tai kenties käännöksiä kolmessakymmenessä maassa. Jos ei pysty iloitsemaan kirjoittamisesta ja omasta tekemisestään sen takia, että pieneksi jääneet saavutukset masentavat jatkuvasti, niin minun mielestäni jotain on pahasti pielessä. Saa olla eri mieltä.

Kateus vie voimia, jotka voisi suunnata jonnekin muualle. Tekemiseen, kirjoittamiseen ja elämiseen. Nuo nyt eivät tulleet tähän tärkeysjärjestyksessä. Harvalla on loputtomasti aikaa ja energiaa kirjoittaa. Miksi siis tuhlata vähäisiä voimavaroja kateuteen ja murehtimiseen? Kaiken lisäksi kateudessa typerää on se, että vaikkapa kaksi ihmistä voi olla kateellisia toisilleen — eri asioista. Jos olet kateellinen jollekin ihmiselle jostain asiasta, niin mieti hetki: mitä oikeasti tiedän tuon ihmisen elämästä? Kuinka helppoa hänellä on ollut, kuinka helposti hän on saavuttanut menestyksensä? Luultavasti ei kovin helposti… Ja kenties hän ei ole saanut menestystä joissain asioissa, joissa itse olet.

Kateuden sijasta usein kannustetaan ”kilpailemaan vain itseään vastaan”, tavoittelemaan omia unelmiaan, ilman vertailua muihin. Ihan järkevä ohje tämä onkin. Toisten saavutukset ja omat saavutukset ovat kaksi erillistä asiaa. Kyllä kai ihminen voi samanaikaisesti iloita muiden menestyksestä ja samalla toivoa omillekin kirjoilleen näkyvyyttä — ei aina ole kyse kateudesta. Varmaan meistä kirjoittajista suurin osa ymmärtää, että jonkun toisen palkinto tai apuraha tai bestseller ei ole meiltä muilta pois. (Paitsi, ööh, onhan se periaatteessa, koska jos hän ei olisi hakenut apurahaa, määrärahoista olisi voinut riittää jollekin muulle. Ja kirjojakin ilmestyy liikaa, joten jostakin niitä pitäisi vähentää, jotta kaikille riittäisi lukijoita…)

Joitakin päiviä sitten ilmestyi tällainen puheenvuoro, jossa kirjailija Lynn Shepherd kehottaa J. K. Rowlingia lopettamaan aikuisten kirjojen kirjoittamisen, koska tämän kirjat saavat aivan liikaa huomiota ja vievät leivän muilta kirjailijoilta. Pöyristyttävää kyllä, Shepherd antaa Rowlingille sellaisen myönnytyksen, että lastenkirjoja tämä toki saisi kirjoittaa. Mitä tämä kertookaan lastenkirjallisuuden arvostuksesta ja asemasta verrattuna Siihen Oikeaan ja Kunnolliseen Aikuisten Kirjallisuuteen! Mitä ilmeisemmin Shepherd itse kirjoittaa aikuisille, joten hänelle on aivan sama, jos Rowlingin kirjat täyttävät lastenkirjahyllyjä. Huomautettakoon myös, että Shepherd itse ei ole lukenut Harry Pottereita…

Rowlingiako pitäisi syyttää siitä, että hän on kirjoittanut erinomaisia kirjoja ja hänellä on ollut myös tuuria matkassa (sen jälkeen, kun aiemmin elämässään on saanut epäonneakin kokea, mm. monet monet hylsyt ensimmäisen Harry Potter -kirjan kässäristä)?? Syyttävää sormea ei todellakaan pitäisi osoittaa yksittäisiin kirjailijoihin vaan mieluummin systeemiin. Mediaan. Tiettyjen kirjakauppojen ylivaltaan. Yleiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, missä rahan tahkominen muutamalla nimikkeellä on tärkeämpää kuin kulttuurin edistäminen monipuolisella tarjonnalla. Ja ties mihin muuhun. Kyllä syytettäviä riittää.

Mutta vaikka kuinka syyttelisi, vertailisi ja kirjoittelisi juttuja Shepherdin tyyliin, niin lopulta kaikki tällainen pohdinta on turhaa. Kirjoittajan työ tapahtuu oman pään ja tekstitiedoston välillä. Tekstin laadusta tai laaduttomuudesta saa syyttää ihan vain itseään. Kirjailijan työssä kaikki on painona omilla harteilla. Vastuu, epävarmuus, unelmatkin. On oikeastaan aika pelottavaa, kuinka paljon voi kantaa yksin ja vain omassa mielessään.

Ehkä siksi helposti kääntyykin pois itsestään, katselemaan muualle ja etsimään sopivaa maalitaulua.

Advertisements

Single Post Navigation

14 thoughts on “Kateus…

  1. Hyvää pohdintaa. Kirjoittaminen on niin paljon oman navan ympärillä pyörimistä ja ala on niin epäreilu (loistavakaan kirjailija ei välttämättä menesty), että kateuden tunteita on varmasti kaikilla jossain vaiheessa ja ajoittain. Kunhan oppii tunnistamaan ja tiedostamaan sen, että tämä on minun ongelmani, ei kateuden kohteen, tunteesta yleensä pääsee yli eikä mene möläyttämään julkisesti tuollaisia törppöyksiä kuin Shepherd. Tai käyttää kateuden hyväkseen, purkaa sen tekstiinsä tai päättää tehdä seuraavasta kirjastaan parhaan kirjan ikinä. Prkl.

    Seuraavaa, väistämätöntä kateuskohtausta odotellessa… 🙂

    • Muutenkin on loistavaa, jos pystyy purkamaan negatiiviset tunteet ja pettymykset johonkin hyödylliseen. Jos voi saada niistä sellaista taistelutahtoa ja juuri tuollaista ”Prkl vielä minä niille näytän!” -asennetta.

      Kunhan niitä pettymyksiä ei tule ihan jatkuvalla syötöllä, vaan välissä aina jotain positiivistakin…

  2. PH on said:

    Eihän pienen ihimisen kannata olla kateellinen, jos toisella on korissa kymmenen käpyä enemmän kuin ittellä.

    • Vaikka asiaa miten päin miettisi, niin kateudessa ei ole mitään järkeä… Pöh, parempi olisi olla kokonaan ilman sellaisia tunteita!

      • PH on said:

        Kateudessa on paljonkin ”järkeä”, kun ottaa huomioon kuinka lähes kaikilla ihmisillä on laumaeläimen käyttäytymiskaavat ja laumaeläimen vaistot. Tarkoitan infantiilejä piirteitä, jotka säilyy aikuisikään asti, kuten vaikkapa huomionkipeyttä.

  3. Voi taivas tuota Lynn Shepherdin kolumnia… Miten kukaan voi tosissaan väittää tuollaisen asenteen olevan mitenkään oikeutettu? Että jos joku menestyy oikein kunnolla, hänen pitäisi lakata kirjoittamasta, koska se on jotenkin automaattisesti pois muilta. (Ja kaikillahan on tietysti velvollisuus ajatella vain muita eikä esim. omaa sisäistä paloaan kirjoittaa.) Tuo on ehkä typerin väite mitä olen aikoihin lukenut. Menestyskirjailijathan ne kustantamot pitävät hengissä ja tuovat uusia lukijoita jotka sitten voivat tajuta että hei, kirjathan ovat hyviä, jospa niitä lukisi lisääkin? Ja kuten joku sen kolumnin kommenteissa totesikin, kirjoittajat ovat myös lukijoita ja tarvitsevat virikkeitä muiden kirjojen muodossa, joten sikälikään mikään julkaistu kirja ei ole toisilta kirjoittajilta pois. Ja on se kumma että juuri Rowling on nyt se pahis – kuten joku sanoi, miksei hän käske Stephen Kingiä lopettamaan kirjoittamista.

    Puhumattakaan tuosta alentavasta asenteesta, että aikuisten pitäisi lukea ”aivoille stimuloivampaa” kirjallisuutta kuin Pottereita, ei niin että Shepherd itse olisi ikinä lukenut Pottereita… Itse paljon nuortenkirjallisuutta, fantasiaa ja kaikenlaista viihdekirjallisuutta lukevana inhoan todella sitä asennetta, että joku voi määritellä, millainen kirjallisuus on tarpeeksi ”stimuloivaa” tai ”älykästä” tai ”taiteellista” ja voi sanoa toiselle ihmiselle saako hän jostain kirjasta jotain arvokasta. Minä olen mm. Pottereista saanut paljon enemmän syvällistäkin sisältöä kuin monesta ah niin hienosta ”aikuisten kirjasta”, ehkä siksi että hahmot ja heidän seikkailunsa ovat niin eläviä, että niitä viitsii jäädä miettimään monipuolisesti. Eikä pelkässä viihteessä sitä paitsi mitään pahaa ole, jotkut voivat esim. raskaan työn tai elämän muiden vaikeuksien keskellä tarvita jotain ilahduttavaa lukemista sen sijaan että möyrisivät syvyyksissä.

    Tuota noin, joo, piti vähän avautua kun menin tuon kolumnin sitten lukemaan. 😀 Mutta kirjoituksesi oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Kannattaisi varmasti kateuden iskiessä miettiä, miten siitä saisi jonkinlaista positiivista eteenpäin kantavaa voimaa. Vaikka joskus negatiiviset tunteetkin on hyväksyttävä sellaisinaan, mutta on aina hyvä jos niistä saa myös irti jotain eteenpäin vievää. Itselläni ainakin toistaiseksi kateus esim. julkaisseita kirjailijoita kohtaan johtaa siihen, että entistä pontevammin yritän saada itse jotain julkaisukelpoiseksi, jotta voisin itsekin olla siinä kadehdittavassa asemassa. 🙂

    • Hyvähän se vain on, jos kolumni herätti ajatuksia. 😀 Ainakin jotain positiivista tuollaisessa kolumnissa — se herättää vastareaktioita ja sitä kautta keskustelua tärkeistäkin aiheista…

      Joo, olen samaa mieltä viihteestä, nuortenkirjallisuudesta ja Pottereista. Yleensäkin kun joku alkaa laukoa tuollaisia arvottavia kommentteja kirjallisuudesta, niin kyseinen tyyppi vaikuttaa ankealta ja ahdasmieliseltä… Ja oikeesti, pitää olla pokkaa laukoakseen esim. mielipiteitään Pottereiden lukemisesta, jos ei itse ole kirjoja edes lukenut.!

  4. Kateus on inhimillinen tunne, jolta kukaan meistä ei varmaan välty aina silloin tällöin, ja kuten mainittu, sen voi kääntää myös energiaksi (”minäkin voin onnistua, kun muutkin!” tms., ) mutta jos siihen jää märehtimään ja katkeroituu, se on huonompi juttu. Tai jos alkaa vielä päästää suustaan tuollaisia juttuja kuin Lynn Shepherd!

    Taivas, tämä oli kyllä oudoin artikkeli, jonka olen aikoihin lukenut, ja mietin, onkohan se vitsi, mutta en onnistunut löytämään siitä ironian sävyjä, joten kaiketi se on kirjoitettu tosissaan… Vai että kirjoittajaa harmittaa, kun Rowling ei ole pysynyt lestissään ja jatkanut kirjoittamista ”vain” lapsille, ja mennyt vielä menestymäänkin. Mikä rikos. Onneksi minun aivoilleni hänen tekstinsä (ja muukin lanu) ovat ihan riittävän stimuloivia. Ja eiköhän JK ole menestyksensä ansainnut. On toki kurjaa, että maailmassa ilmestyy paljon hyviä kirjoja, joille ei riitä juurikaan mediahuomiota, vaikka ne ansaitsisivat näkyvyyttä, mutta se tuskin on Rowlingin vika. Onneksi kirjablogeissa nostetaan esiin myös sellaisia kirjoja, joille lehtitilaa ei löydy.

    Okei, minunkin piti vähän päästä avautumaan, oli sen verran erikoinen lukukokemus. 🙂

    Mutta hyvä ja ajatuksia herättävä postaus tämä sinun! 🙂

    • Minustakin tuntui, että se oli ihan tosissaan kirjoitettu… Mutta kaikenlaista porukkaa kirjailijoiden joukosta löytyy näköjään.

      Niinpä, kyllä Rowling on menestyksensä ansainnut… Hänellä on ollut epäonnistumisia, ja omalla kirjoitustyöllään hän on sitten saanut menestystä. En tiedää löytyisikö jostain netistä vielä hänen Harvardin opiskelijoille pitämänsä puhe ”On the benefits of failure”. Se oli hyvä, kun joskus vuosia sitten katsoin…

  5. Tärkeä aihe, Katri!

    Kateuden tunne lienee ihmiselle luonnollista, joten jonkinlainen merkitys sillä täytyy olla — muukin kuin negatiivinen. Minua ärsyttää, kun aina hoetaan suomalaisten olevan erityisen kateellista kansaa. Ei kateus ole mikään kansallispiirre, kyllä se taitaa alkukantaisuudessaan ihan maailmanlaajuinen ilmiö olla. Turha vahvistaa stereotypioita.

    Kateus on signaali siitä, että jollakulla toisella on se, mitä haluaisi itselleen. Lapsi nappaa lelun toisen kädestä, kun häneen iskee kateus, ja toiselle tulee paha mieli. Tarhantäti toruu ankarasti. Itkua. Häpeää.

    Aikuisten maailmassa kateuden osaa hyvässä lykyssä jo käsitellä ja jalostaa, eikä toimi sen armoilla. Kun kateus iskee, se kertoo, että kokee olevansa jollain tavalla oikeutettu samaan, mitä toisella on. Se voi auttaa kyseenalaistamaan omia toimintatapojaan, kasvattaa sisua, kehittää kunnianhimoa ja vahvistaa omia tavoitteita.

    Mutta vain, jos kateuteen ei jää vellomaan, eikä laita muiden onnistumisia oman ”epäonnistumisen” syyksi.

    • Hyvin sanottu! Joo. On kaksi tapaa suhtautua kateuteen: lähteä tavoittelemaan itselleen samaa, tai sitten olla tekemättä mitään, valittaa vain ja taivastella ”kuinka tuokin on tuollaista saanut”.

      Minusta kyllä tuntuu, että Suomessa on perinteisesti ollut sellainen ilmapiiri, että ylipäätään ei saisi olla kunnianhimoa eikä saisi mitenkään nostaa itseään esille. Pitäisi vain nöyränä vähätellä itseään… Joten ehkä siksi kateuteenkin on suhtauduttu varsin negatiivisesti. Ei saisi haluta sitä mitä muilla on, vaan tyytyä hiljaa omaan osaansa. Ja sitten kuitenkin puhutaan selän takana pahaa kateuden kohteesta, koska oikeasti vähän ärsyttää hänen menestyksensä.

      Mutta tämä nyt on todellakin sitä stereotypiaa, ei välttämättä mikään totuus..!

      • Kyllähän sitä hyssyttelyä on saanut itsekin kuulla, kun sattuu olemaan tällainen ”sano ensin, ajattele sitten” -tapaus. 😀 Odotetaan, että on vaatimaton ja hiljainen, mutta en tiedä johtuuko se siitä että on nainen, vai onko se yleistä muutenkin.

        Mutta se on tosiaan kummallinen ilmiö, että ei kyetä näkemään työtä menestyksen takana tai sitten kääntöpuolta, joka menestyksestä tulee. (Menestys on ehkä hyvä yleistermi jollekin, mikä aiheuttaa kateutta. Kokonaan toinen juttu sitten on, mitä kukakin menestyksenä pitää.)

        Asiat eivät ole mustavalkoisia, se on hyvä muistaa. 🙂

  6. Ahmu on said:

    Minä tunnen kateutta ja turhautuneisuutta kun joku toinen saa tai saavuttaa jotakin sellaista mitä hän ei mielestäni ansaitse. Vaikkapa voittaa palkinnon kirjalla joka on mielestäni huonosti kirjoitettu. Silloin pitää mennä itseensä ja kysyä miksi ei osaa hyväksyä erilaisuutta ja sitä, ettei aina tarvitse ymmärtää syitä toisen onnistumiselle. Toisaalta kun syitä ei ymmärrä, on vaikeaa kääntää kateudentunne positiiviseksi voimaksi ja ajatella, että toisen onnistuminen on esimerkkinä itselle. Minusta kateus voi olla myös hyvä tunne jos sen osaa kääntää niin, ettei halua toiselta tämän onnistumista pois, vaan pitää toisen onnistumista esimerkkinä itselle.

    Välillä tapaa ihmisiä jotka kateellisuus on kuluttanut puhki. Jotkut tunteet kannattaa pitää sisällä eikä huudella maailmalle harkitsemattomasti kuten tuossa artikkelissa. Ihan absurdia jos tuo on tositarkoituksella kirjoitettu!

    • Niinpä, esimerkiksi tuollaisessa palkintojutussa ongelma on se, että kirjan ”hyvyys” on kuitenkin suhteellista… Jospa jotkut muut oikeasti pitävät sitä hyvänä. Mutta se on varmasti fakta, että moni hyvä kirja jää myös ilman minkäänlaisia palkintoja. Ei vain riitä kaikille, ja maailmahan on epäreilu, joten mitä muuta siinä voi tehdä kuin niellä tappion.. 😛

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: