Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Onko fantasialla tulevaisuutta?

Dystopiaa, paranormaalia romantiikkaa, suomikummaa, steampunkia… Monetkin spefi-genret ovat tällä hetkellä muodissa, tulossa muotiin tai kenties jo hiipumassa. Mutta mihin sijoittuu perinteinen fantasia? Onko sille enää mitään sijaa, vai ovatko lukijat jo lopullisesti kyllästyneitä?

Jep, tarkoituksella provosoiva aloitus. Mutta kuitenkin, tällaista genreasiaa olen viime aikoina hiukan pienessä päässäni pyöritellyt. Dystopiat ovat olleet muotia jo jonkin aikaa, ja niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin tulevaisuuden uhkakuvia riittää. Nälkäpelin menestys on vaikuttanut tähän varmasti paljon. Kotimaisen aikuisten kirjallisuuden puolella tuntuu olevan jo aika kivasti suomikummaa, finnish weirdiä (jota maailmallekin viedään, mm. Pasi Ilmari Jääskeläistä), reaalifantasiaa, miksi sitä sitten haluaakin kutsua. On erittäin virkistävää, että suomalaista realismin perinnettä ravistellaan kummallisilla ja vinksahtaneilla tarinoilla. Toivoisin näiden teosten pääsevän yhä enemmän julkisuuteen (Vaikka Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi voitti Finlandian jo yli 10 vuotta sitten, tiukka realismi tuntuu edelleen juurtuneen suomalaisen suuren yleisön lukutottumuksiin niin, ettei sitä mikään horjuta.) Twilightin jalanjäljissä paranormaalista romantiikasta on tullut varsin suosittua. Osuuskumma-kustantamon antologiat sekä Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarja ovat edelläkävöitä kotimaisessa steampunkissa, ja saa nähdä mitä kaikkea tämä genre vielä tuo tullessaan.

Suomalaista, etenkin aikuisille suunnattua fantasiaa on kuitenkin edelleen todella vähän. Tarkoitan nyt high fantasya, miekkaa ja magiaa, perinteistä tolkienistista fantasiaa. Tai jotain sinne päin. Poikkeuksiakin on, kuten Erkki Kauhasen esikoisteos, joka aloittaa Segrfell-nimisen sarjan. Mutta mihin tällainen perinteinen fantasia on menossa vai onko minnekään? Onko jonkinlainen murros vielä edessä — aikuisille suunnattua kotimaista fantasiaa, viimeinkin — vai eikö tällaista murrosta ikinä tule?

Ehkä muut genret vain vetävät tällä hetkellä enemmän. Syitä voi olla monia. Yksi arvaukseni on se, että ihmiset ovat tosiaan hiukan kyllästyneitä perinteiseen fantasiaan (ja nuortenkirjallisuuden puolella jotkut ovat kyllästyneitä spefin valtakauteen muutenkin, kuten viime vuoden Finlandia Junior -voittaja Kreetta Onkeli). Spefiharrastajista suurin osa on Sormusten herransa ja Maameren tarinansa lukenut jo ajat sitten, ja ehkä perinteisyys alkaa jossain vaiheessa tympiä. Mieluummin haetaan jotain uutta, ajankohtaista ja tuoretta — vaikka sitten kokonaan ”uutta” genreä.

Kliseet ärsyttävät ja haukotuttavat, olipa genre sitten mikä tahansa. Mutta olenko yhtään oikeassa, jos väitän, että kliseet ärsyttävät etenkin fantasiassa? Fantasiagenren kliseitä on listattu mm. täällä. Fantasiakirjassa tärkeältä tuntuu se, miten hyvin kirjailija pystyy tuomaan genreen jotain uutta ja persoonallista. Se on erittäin tärkeää minullekin, sekä lukijana että kirjoittajana. Ei kukaan halua lukea pelkkää vanhan toistoa, ja fantasiagenressä monesti teoksia verrataan esimerkiksi siihen, ovatko ne liikaa Tolkienin kopiointia. Tolkien on vain kerta kaikkiaan niin merkittävä yksittäinen kirjailija, jonka jalanjäljissä muut ovat tulleet jo vuosikymmeniä.

Ja miettikäähän nyt: kuka enää jaksaa tätä genreä lukea? Lohikäärmeitä, taikuutta, aina se sama vanha ”keskiaikaistyyppinen” maailma. Linnoja, kuninkaita, ritareita, vaakunoita, hohhoijaa. Tyhjästä keksitty fantasiamaailma, kartat siitä. Pitkät listat kuningassukujen historiaa ja sukupuita. Ja aina sotimista! Täysin loppuun kulutettua tällainen… Öhöm. Hetkinen. Mites sitten tuo Game of Thrones..? Hitto, siitä taitaa kuitenkin muutama ihminen maailmassa tykätä.

Niin. Ehkä esimerkiksi George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu osoittaa, että fantasialla on vielä jotakin annettavaa. Edes lohikäärmeet eivät pilaa kokonaisuutta, jos se on muuten tarpeeksi omaperäinen. Seuraava ongelma fantasian kirjoittajille saattaa olla se, että kun ennen kopioitiin Tolkienia, nyt aletaan kopioida Martinia. Olen hyvin, hyvin suuri Martinin fani. Mutta en halua nähdä sellaistakaan tulevaisuutta, että nimenomaan seksin ja väkivallan korostamisella erotettaisiin nuortenfantasia aikuisten fantasiasta. Tällainen harhaluulo saattaisi joillekin tulla. Mutta en nyt tässä mene syvemmälle nuorten/aikuisten kirjojen erotteluun. Olennaisempaa fantasiagenren tulevaisuudessa on mielestäni genre kokonaisuutena, ei niinkään kohderyhmän (usein keinotekoinen) rajaaminen. Moni nuortenfantasiaksi luokiteltu teos uppoaa mainiosti aikuislukijaankin, kuten J. S. Meresmaan Mifonki-sarja, jolle mielelläni en ollenkaan antaisi ”nuortenkirjaleimaa”.

Karnin labyrintin arvosteluissa näkyy todella paljon se, miten kirjaa arvioidaan suhteessa genreen ja kliseisiin. Monissa arvosteluissa siis käsitellään sitä, missä asioissa kirja on kliseinen, missä asioissa on keksitty jotain persoonallista jne. Tuntuu siis, että fantasiakirjaa arvioidaan paljon sen mukaan, miten se onnistuu välttämään kliseet ja luomaan uutta genreen. Itsekin kirjoittajana minun on myönnettävä, että kirjani voisi toki olla persoonallisempi. Olen vain halunnut käyttää fantasian perinteitä omassa tarinassani ja katsoa, mitä siitä syntyy. Jotkut lukijat tykkäävät, jotkut eivät! Se on ihan luonnollista.

Mutta on sanottava, että perinteisen fantasian kirjoittaminen ei ole helppoa. Ei tosiaankaan. Minulle Mustien ruusujen maan kirjoittaminen on ollut opettelua ja harjoittelua, ja ainakin tämän olen matkan varrella oppinut. Voisi kuvitella, että fantasiaa on helppo kirjoittaa, koska kaikki on ”vapaata”, saa keksiä kaiken omasta päästään eikä mielikuvituksella ole rajoja. Mutta kun tuntee ja tietää genren perinteen, niin totta kai omakin teos tulee sen jatkoksi, eikä mikään synnykään vain omassa päässä ja tyhjiössä. Vaikutteita tulee tietoisesti ja tiedostamatta. Fantasian kirjoittaja ehkä huomaamattaan rakentaa itselleen liikaa raja-aitoja ja rajoituksia, vaikka periaatteessa kaiken pitäisi olla mahdollista. Fantasian kirjoittaminen ei olekaan ”vapaata”, sen enempää kuin vaikkapa dekkarin tai chick litin. Kaikkiin näihin genreihin kuuluu tiettyjä juttuja. Kliseitä pitää välttää, tehdä persoonallinen tarina. Mutta kuitenkin dekkaria on vaikea kirjoittaa ilman murhaa, ja samalla tavalla fantasiakirjaa on vaikea kirjoittaa käyttämättä yhtään fantasiagenren perinteisiä piirteitä. Kun joutuu miettimään perinteisiä aineksia, kliseitä ja omaa ääntä ja omaa tarinaa, niin kirjoittamisesta tuleekin aikamoista tasapainoilua.

Rajoituksia ja kliseitä löytyy siis jokaisesta genrestä. Mutta miksi muut genret jyräävät juuri nyt perinteisen fantsun yli? Ehkä tosiaan monet lukijat kaipaavat jotain uutta, ja jo ”perinteinen fantasia” ilmauksena kuulostaa liian vanhanaikaiselta. Voi olla, että paranormaalit romanssit ja muut ovat muodissa hetken, ja sitten tuleekin jotain uutta. Ehkä juuri Game of Thronesin perässä suuren yleisön tietoisuuteen tulee muutakin samantapaista fantasiaa, ja se keikkuu muodissa oman aikansa. Mikähän olisi seuraava ihan uusi spefigenre, niin ettei kaikki ole vain vanhojen kierrättämistä ja uudelleen tulemista?

Fantasia ammentaa vanhoista myyteistä, historiasta, uskomuksista. Legendoista. Ehkä juuri nyt lukijat haluavat mieluummin kurkottaa tulevaan? Scifi antaa mahdollisuuden leikitellä tulevaisuudenkuvilla. Tulevaisuuteen sijoittuvat dystopiat kertovat jotain siitä, millaisia pelkoja nykyinen maailmanmeno synnyttää. Pohditaan sitä, mihin tämä yhteiskunta tai tämä maapallo oikein on menossa. Joskus tuntuu, että itse kirjoitan pelkkää hömppää — eikö olisi tärkeämpää kirjoittaa yhteiskunnallisista ja ajankohtaisista aiheista kuin jostakin kuvitteellisessa fantasiamaailmassa seikkailevasta tytöstä?

Asiassa on kuitenkin toinenkin puolensa. Tulevaisuudenkuvat, jotka kirjoitetaan vuonna 2014, vanhenevat ennen pitkää. Osa saattaa osua oikein, osa tuntuu parinkymmenen vuoden päästä naurettavilta. Jos taas kirjoittaa ajankohtaisesta aiheesta, silloin on myös sidottu tähän tiettyyn aikaan. Fantasiakirjassa on parhaimmillaan mahdollisuus ajattomaan tarinaan, joka säilyy ja toimii missä ajassa tahansa. Ursula Le Guinin ja Robin Hobbin fantasiatarinat eivät helposti vanhene. Äskettäin luin Ellen Kushnerin kauniin teoksen Thomas Riiminiekka. Takakannessa mainostettiin ”ajatonta tarinaa”, ja tämä lupaus mielestäni piti.

Itselläni on ehkä jonkinlainen epämääräinen kaipuu menneisyyteen. Vanhat myytit ja tarinat vetoavat enemmän kuin se, mitä näkyy sanomalehtien otsikoissa tänään. Eskapismia, no ehkä sitäkin. Mutta ajaton fantasiatarina voi kertoa jotain olennaista ihmisistä ja elämästä. Tunnen oloni hiukan kotoisemmaksi kirjoittaessani lumisessa maassa kulkevasta tytöstä kun nykynuorista älypuhelinten keskellä. MUTTA en tarkoita, ettenkö haluaisi ja voisi kirjoittaa (ja lukea) myös urbaania fantasiaa. Vaihtelu virkistää, ja spefissä parasta on ehkä juuri monipuolisuus. Se että on olemassa steampunkia, dystopioita, uuskummaa ja 50 muuta genreä (+ lukematon määrä teoksia, jotka eivät suostu sopimaan genrerajoihin!!). Ja perinteistä fantasiaakin. Sillekin on oma paikkansa ja tulevaisuutensa. Uskon ja toivon näin. Eihän kaikkia perinteisen fantasian mahdollisuuksia ole todellakaan vielä käytetty. Ehkä juuri siksi, että meillä fantasian kirjoittajilla on liikaakin taipumus pitäytyä tutuissa ja turvallisissa jutuissa.

Paljon on vielä tekemättä, ja siksi uskon tulevaan.

Advertisements

Single Post Navigation

14 thoughts on “Onko fantasialla tulevaisuutta?

  1. Hyvä kirjoitus, Katri! Olen hyvin pitkälti samaa mieltä kanssasi, kun olen itsekseni näitä pohdiskellut.

    Minulla on sellainen käsitys, että perinteistä fantasiaa kirjoitetaan paljon, mutta julkaistaan vähän. Kynnys aloittaa fantasiatarinan kirjoittaminen voi olla monelle matalampi, koska siinä ammennetaan niin vahvasti omasta mielikuvituksesta: kirjoittaja on ikään kuin mukavuusalueellaan heti alusta asti. Sitten toisaalta riivaa juuri tuo kliseekeiton paksuus, josta mainitsit: kustannuskynnyksen ylittävän fantasian täytyy tarjoilla edes jotain uutta ja omaperäistä. Ja jos kirjoittaja on kasvanut tolkieninsa ja leguininsa parissa, veri vetää tiettyyn suuntaan… Uutta ja vanhaa pitäisi löytyä sopivassa suhteessa.

    Mainitsit fantasian ajattomuuden. Olen toisinaan miettinyt, että siinä saattaa piillä yksi syy siihen, minkä takia uutta perinteistä fantasiaa tihkuu muutaman kirjan vuositahtia: vuosikymmeniä vanhat fantasiaromaanit toimivat mainiosti fantasian nälkäiselle nykypäivänäkin. (Toisaalta tilanne lienee sama kaikissa hyvissä tarinoissa.) Ulkomainen käännöskirjallisuus, joka on kerännyt menestystä jo monissa maissa, on kuitenkin vallalla kotimaisessa aikuisten fantasiassa edelleen.

    Minäkin uskon fantasian tulevaisuuteen. Spefikirjallisuus sen kun monipuolistuu, mutta perinteiselle fantasialle riittää aina tilausta. Siinä kun tutkitaan ihmistä ja ihmisyyttä monin erilaisin tavoin, joista magia lienee merkittävin. Fantasia tarjoaa erinomaista eskapismia, suuria tarinoita ja ajattomia nuotion ääressä kerrottuja legendoja. En usko, että meistä katoaa se syvävaistoinen, hieman taikauskoinen puoli kovinkaan pian.

    • Niin juuri, suuria tarinoita! Eeppistä fantasiaa. Erkki Kauhanen puhui Helsingin kirjamessuilla hienosti siitä miten juuri fantasiassa on mahdollisuus suuriin tarinoihin. Olisinpa tehnyt muistiinpanoja..

      Mutta joo, jokin siinä vain vetoaa ja koskettaa ihmisiä syvältä. Ja minäkin näen juuri fantasiassa yhteyden niihin aikoihin, kun kerrottiin tarinoita nuotiopiirissä eikä kirjoja ollut vielä olemassakaan.

      Tuo on varmasti totta: kirjoitetaan paljon mutta julkaistaan vähän. Kustantajat varmaan tosiaan mielellään kustantaisivat fantasiaa, mutta sen pitäisi sitten todella nousta esille omaperäisenä teoksena. Voin kuvitella, kuinka kustannustoimittajat huokailevat pöytiensä ääressä kerta toisensa jälkeen, kun heille satelee Sormusten herra-, Harry Potter- ja Twilight-kopioita.

  2. Olen miettinyt myös perinteisen fantasian ongelmia ja hyviä puolia. Mainitsitkin niistä osan. Luulen, että sen ongelma nyt on mustavalkoisuus, joka on ollut (tai on edelleen?) hallinnut fantasian hahmoja. Samoin kuin perinteinen sankari matkaa ja voittaa pahan-juoni. Tällä hetkellä hahmojen harmaus ja tarinan syvyys on ”in”. Realismissa se on paljon helpompi saavuttaa, koska maailma on jo syvä ja looginen (jollainen itse keksitty fantasiamaailma ei ole, pohjimmiltaan, ennen kuin siihen tutustuu). Se onkin ehkä fantasian ongelma: siihen pitää tutustua. Sama juttu kirjailijalla: kuinka tutustuttaa maailmaan, ilman, että se on pääasia.

    Ehkä juuri fantasian rajaamattomuus on sen suurin vaikeus. Ihmisen on vaikea kirjoittaa siitä, mistä ei tiedä tai mikä ei ole tuttua. Siksi helposti vajoaa siihen, että kylät ja kaupungit ovat muodostuneita ja järjestäytyneitä samalla tavalla kuin täällä. Olisi mielenkiintoista saada siihen uusia näkökulmia. Millainen on uusiseelantilainen yhteisö, entä sademetsissä elävän heimon rakenne? Mihin he uskovat ja miten? Tässä voisi olla myös yksi suunta, meidän omien myyttien ja uskomusten lisäksi.

    • Maailman kehittelystä taas syntyy se ongelma, että tulee näitä 100-osaisia fantasiasarjoja. Maailmaa syvennetään ja kehitellään kauhealla vaivalla, joten toki siitä sitten pitää kirjoittaa enemmän kuin yksi kirja… Itse kuitenkin mielelläni lukisin myös laadukkaita, yksittäisiä fantasiakirjoja. Sarjankin kirjoittaminen on yksi klisee (ja siihenkin olen syyllistynyt. :D)

      Ja totta. Ristiriita tulee just siitä, että on tavallaan ”rajattomasti” mahdollisuuksia, mutta juuri siksi on niin vaikea luoda mitään ihan uutta.

      • Aivan! Juuri näin! Siinä on myös se, että maailma alkaa kiehtomaan itseäkin. Mutta esim Pratchett on mielestäni onnistunut: vaikka hän on kirjoittanut tuhat kirjaa, niin niitä ei tarvitse a) lukea järjestyksessä tai b) edes kaikkia, että pääsisi sinne sisään.

  3. Erinomainen kirjoitus! Kliseisyys tuntuu olevan hirmuinen peikko spefi-fandomin sisälläkin. Myös lokeroita ja niihin joutumista pelätään. Näillä kahdella on tietenkin yhteys: helposti lokeroitava = todennäköisesti kliseinen (= genrepeikko!). Kliseisen ja lokeroivan kirjoittamisen vastakohtana on sitten jatkuva uusiutuminen silläkin uhalla, että heitetään kaikki hyvät asiat asiat menemään huonojen/vanhaksi käyneiden mukana. Kuinka pitkälle perinteistä fantasiaa voi uudistaa ennen kuin se lakkaa olemasta perinteistä fantasiaa?

    En tiedä, onko omista fantasian ahmimisajoistani jo riittävän kauan vai enkö koskaan lukenut sitä tarpeeksi (jossain vaiheessa tosin iski kyllästyminen), mutta osaan taas arvostaa hyvinkin perinteistä fantasiaa. Se ei ole ehkä mediaseksikkäin spefin laji tällä hetkellä, mutta sillä on paikkansa. Jos tarina on hyvä ja taidokkaasti kirjoitettu, se ei tunnu kliseiseltä.

    • Niinpä, joku mystinen taito siinä varmaan on, että miten kirjoittaa onnistuneesti perinteitäkin hyödyntäen, niin ettei se tunnu kliseiseltä. Ja se vaihtelee, mikä on mediaseksikästä milloinkin. Toivottavasti jatkossa riittää elintilaa sekä vanhoille että ”uusille” genreille (en tiedä moniko näistä nykyisistä muodissa olevista genreistä on varsinaisesti ihan uutta)!

  4. Hyvä kirjoitus! Minulle ei nyt ole yhtä syvääluotaavia kommentteja kuin muilla, mutta halusinpas tulla sanomaan, että olen aika lailla samaa mieltä pohdiskelemistasi asioista.

    Hauskoja nuo linkkaamat kliseesi ! Minä kyllä oikeastaan tykkään Matkoista, varsinkin jos päähenkilöt kohtaavat toisensa matkan varrella sattumalta, ystävystävät ja jakavat eeppisen seikkailun tarinan lopussa. Ah! Saahan niistä joistain kliseistä vähän tykätäkin 😉

    • Kiitos kommentista Reta, on kiva kuulla, että samantapaisia ajatuksia on muillakin!

      Onkohan vastaavia listoja olemassa esimerkiksi scifin tai paranormaalin romanssin piirteistä..? Voisi olla kiinnostava nähdä niitäkin.

  5. Mainiota pohdintaa. Etenkin tuo kliseiden ja persoonallisuuden välillä tasapainotteleminen. Onneksi muuten mainitsit Mifonki-sarjan, minä ainakin arvostin sitä aloitusosaa siinä, että se …maistui hirvittävän tehokkaasti sellaiselta perinteiseltä fantasialta, olematta puiseva. Juuri sellainen kirja, jollaista ensinnä ajattelen kun minulle sanotaan sana “fantasia”.
    Tunnustan kuitenkin, että tunnen fantasian kirjoa hirvittävän huonosti, vaikka olenkin TSH:ni ja harrypotterini lukenut. Se olikin ongelma tuon tulenpunaisen kässärin kanssa. Siinä, missä tiedostan esim. chick litin vaatimukset ja kliseet vallan hyvin, fantasian kirjoittaminen lähinnä kauhistutti. “Mä teen varmaan kaiken ihan väärin.” Sitten suljin sisäisen kriitikkoni ja päätin kirjoittaa viihdekirjan Noh, syksyllä nähdään kuinka moneen kammottavaan kliseeseen olen sortunut.
    “Onkohan vastaavia listoja olemassa esimerkiksi scifin tai paranormaalin romanssin piirteistä..? Voisi olla kiinnostava nähdä niitäkin.”
    Hmm. Tvtropes on aina varma http://tvtropes.org/pmwiki/pmwiki.php/Main/TheGrandListOfOverusedScienceFictionCliches
    Ja jos vielä fantasian parissa pyöritään, niin Hukkateillä on usein mielenkiintoisia kirjoituksia, jotka sivuavat fantasiakliseitä: http://www.hukkatiet.blogspot.fi/search/label/fantasian%20ominaispiirteit%C3%A4

    • Tuota Tropesin listaa voi jo sanoa kattavaksi. 😀 Jos jaksaisi lukea kaikki nuo läpi, voisi ottaa haasteeksi kirjoittaa scifi-tarina, jossa ei olisi mitään noista kliseistä.

      Mutta niin, mitäpä muuta kirjoittaja voi lopulta tehdä, kuin hiljentää sisäisen kriitikkonsa ja antaa mennä? Kai pitää vain kirjoittaa sitä mikä itsestä tuntuu hyvältä… Vaikka välillä pysähtyisikin katsomaan tekstiä ulkopuolelta ja miettisi, onko tässä nyt liikaa kliseitä.

      Hienoa että kirjasi on tulossa..! Sehän taitaa olla juuri aikuisille suunnattua fantasiaa, eli juuri sitä mitä saisikin ilmestyä lisää. 😀

  6. PH on said:

    Fantasiakirjallisuus tuntuu tosiaankin olevan kuin osa ihmiskunnan geneettistä muistia tarinoineen ja myytteineen, joten eiköhän tuo jatkumo tule kestämään.

    Esimerkiksi varjosielut on monine ilmenismuotoineen tuollaisia ikiaikaisia myyttejä. On uskottu, että kyseiset sielut voi ottaa henkioppaana toimivan eläimen hahmon, tai näkyvän hahmon ottaessaan ne muistuttavat ulkoisesti omistajaansa. Tulipahan mieleen eräskin Murhamystiikkaa-novelli : )

    • Oi, joko kerkesit lukea Murhamystiikkaa?

      Niin. En minäkään usko, että ihmisen kaipuu tällaisiin myytteihin ja tarinoihin häviäisi mihinkään. Missä muodossa tarinat sitten tulevat, se on toinen juttu. Mutta me kirjoitamme mitä haluamme. 🙂

      • PH on said:

        Murhamysteerit tuli postista ja olen lukenut niitä. Viehättäviä ja hyvin kirjoitettuja novelleja. Ei kannata liikaa ajatella ja stressata sillä, mikä on tän hetken juttu. Ei sellanen ole hyvä lähtökohta. Kirjottaa tosiaankin sitä mitä haluaa kirjottaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: