Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Pitkäjänteisyys

Nyt seuraa paras ohjeeni kirjailijaksi haluavalle. Ohjeessa on kaksi vaihetta. 1. Ala kirjoittaa. 2. Vie loppuun asti se, minkä olet aloittanut.

Kumpi osuus on vaikeampi? Loppuun asti vieminen, ehdottomasti. Voi että kirjan kirjoittaminen voikin joskus tuntua pitkältä ja ikävystyttävältäkin kiipeämiseltä vuorelle, jonka takana odottaa seuraava vuori. Toki välillä on hauskaa, kaikenlaisia riemun pilkahduksia ja innostuksen hetkiä ja vaikka mitä, mutta sitten se toinen puoli… Hoh-hoijaa, voin kyllä keksiä tuhat asiaa, joihin ihminen voisi järkevämmin kuluttaa aikaansa kuin kirjan kirjoittamiseen.

Kässäri etenee ehkä kaksi liuskaa tänään, kolme liuskaa huomenna, kaksi liuskaa taas seuraavana päivänä. Näin ja näin paljon jo kirjoitettu, mutta näin paljon jäljellä. Askel kerrallaan, aina vain. Kunnes tulee harhaluulo siitä, että teksti on ”valmis”. Valmis muokattavaksi siis. Valmis siihen, että tarvittaessa kaikki tehty työ revitään hajalle ja kootaan uudestaan. Kunnes lopulta, lopulta teksti todella ON valmis. Ja sehän on hienoa! Mutta useimmiten siihen on pitkä matka edessä, ja jotenkin on vain jaksettava.

Joskus tutut ihmettelevät, miten kirjan kirjoittamiseen voi mennä vaikkapa vuosi. Ja minusta vuosi ei todellakaan ole edes pitkä aika.

Olen aiemmin miettinyt kirjailijan ominaisuuksia, mm. sitä, että tarvitaan kykyä sietää epävarmuutta. Mutta ehkä yksi tärkeimmistä lähtökohdista kirjoittamiselle on se, että ylipäätään on kykyä ja halua tehdä pitkäjänteistä työtä. Aloittaa, mutta myös lopettaa. Maailmassa on vaikea saavuttaa mitään ilman pitkäjänteisyyttä; toisaalta nykymaailma on pirstaleinen ja kiskoo meitä jatkuvasti yhdestä huvituksesta toiseen, klikkaamaan sivulta toiselle, viihtymään hetken tuolla, hetken täällä. Eikö kirjailjan työssä ole jotain ikivanhaa, oikeastaan nykymaailmaan sopimatonta? Istua nyt pimeässä kammiossa raapustelemassa jotain tekstiä vuodesta toiseen, niin kuin joku munkki keskiajalla. Kirjailijat ovat outoja.

Opettaja-minäni on viime aikoina seurannut puolella korvalla ja silmällä keskustelua, jota käydään suomalaisesta koulusta ja oppilaiden laskevasta tasosta. Taitaa olla niin, että monilta oppilailta puuttuu juuri kykyä pitkäjänteisyyteen. Kaikki tapahtuu niin nopeasti, klikkailemalla älypuhelimella paikasta toiseen, ja sitä tehdään pienestä lapsesta asti. Pisa-tulokset laskevat varmasti lukutaidossakin. Ei yksinkertaisesti enää lueta pitkiä, kokonaisia, syventymistä vaativia tekstejä. Kärsivällisyys ja pitkäjänteisyys ei riitä. Eikä ole aikaa, koska on niin paljon kaikkea muuta kivaa viihdettä ympärillä.

Kouluihin tarvittaisiin toki lisää uutta teknologiaa. Mutta mielestäni vielä enemmän sinne tarvittaisiin rauhaa opiskelemiseen, aikaa opettaa jokaista oppilasta, pienempiä opetusryhmiä, lisää avustajia. Ja pitkäjänteisyyttä kaiken sirpaloitumisen sijaan.

No, se siitä saarnasta. Miten tämä nyt tähän meni?

Pointti oli varmaan se, että kirjoittaminen on tuskallista. Mikä tahansa pitkäjänteinen homma on tuskallista, koska siinä joutuu patistamaan itsensä töihin yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja… Oma äidinkielen opettajani joskus lukiossa kannusti ryhmää aineiden kirjoittamiseen ja sanoi jotenkin niin, että kyllä te pystytte siihen, kun vain teette sen työn. Mutta ei se ilmaiseksi tule. Yksinkertainen asia, mutta niin totta.

Ja kun tekee jotain pitkäjänteistä hommaa, niin kyllä siitä saa itselleen myös jonkinlaista tyydytystä. Vähän niin kuin liikunnan jälkeen tulee hyvä olo, vaikkei siitä urheilusta oikeasti niin paljon nauttisikaan. Ihminen on onnellisempi tehdessään jotain kuin lusmuillessaan joutilaana. Vaikka se ei aina siltä tunnu, kuten tällä viikolla, kun olen väkisin itseäni vääntänyt sen kässärin ääreen, kässärin, jonka välillä haluaisin työntää jonnekin ”##”¤#¤#”¤#¤#:n ja jättää sinne.

Jospa sitten eteenpäin, vaikka yksi liuska…

 

Advertisements

Single Post Navigation

7 thoughts on “Pitkäjänteisyys

  1. Pekka H on said:

    Kirjoittamisen pitkäjänteisyys on mielestäni sekä kirous että siunaus. Saattaa jopa käsikirjoituksen loppuvaiheilla tulla uskonpuute, ettei tästä taida tulla mitään kunnollista. Toisaalta kirjoittamista oppii lopultakin vain kirjoittamalla ja kirjoittamalla, jolloin edistyminen voi olla hyvinkin palkitsevaa. Siitä saa samaa iloa kuin mitä vaikkapa puuseppä tai puutarhuri saa kehittyessään työssään. Ei ole kukaan seppä syntyessään.

    Mitenkähän mahtaa näkyä oppilaiden kirjoitustaidossa tuo nykyajan malttamaton sätkyily? On niin kiire, ettei malteta aloittaa virkettä suurella alkukirjaimella, eikä malteta myöskään käyttää välimerkkejä. Luulisi kirjoitustaidon rappeutuvan moisesta.

    • Joo, matkan varrella ehtii epäillä omaa tekstiään moneen kertaan. Oikeastaan sitä epäilee niin kauan, kunnes lopulta saa valmiista tekstistä positiivista palautetta joltakin ulkopuoliselta…

      Mutta olet varmasti oikeassa. Kehittyminen, tai ainakin kehittymisen mahdollisuus, pitää yllä mielenkiintoa kirjoittamiseen. Jokainen kirjoittaja ja kirjailija varmaan toivoo, että se paras tarina olisi vielä kirjoittamatta. Niin että voisi tulla paremmaksi.

      Mjoo, kun ei ole aikaa lukea paljon, niin on ylipäätään vaikeaa tuottaa kirjakielen tyylistä tekstiä. Kirjakieli on entistä enemmän ”vieras kieli” monille. Jos kirjoittajalla onkin jokin hyvä ajatus, niin siitä ei osata muotoilla järkevää virkettä. Ja tekstejä ei malteta suunnitella mitenkään etukäteen, vaan rykäistään vain jotain paperille ja se on siinä. Mutta toki niitä hyviäkin kirjoittajia ja on, ja niitä jotka lukevat yhä paljon…

  2. Olisi mielenkiintoista lukea romaani/novelli, joka toisi juuri tämän maailman pirstaleisuuden esille taiteellisesti. Koska sitä tämä maailma on. Olen samaa mieltä siitä, että se ei ole hyväksi kirjailijuudelle, koska kokonaisuudet ovat ”tylsiä” ja ”vaivalloisia ymmärtää”. Nopeasti ja helposti on varmaan nykyhetken motto. (Eikä pelkästään teknologian/koulun parissa, vaan myös ruuanlaitossa ja muussa. Minulla oli kerran kaveri, joka ei tehnyt mitään muuta ruokaa kuin sellaista, joka valmistui 10 minuutissa.)

    Luen juuri omaa kässäriäni uudestaan ja nauran hahmoilleni, koska ne ovat niin tyhmiä. Näen sen kaikki virheet, mutta positiiviset asiat jäävät piiloon. Samaan aikaan haluaisin korjata ja polttaa sen.

    • ”Nopeasti ja helposti”, niinpä. Ja tiedän sortuvani siihen joskus itsekin… Mutta kirjoittajalle se on tosiaan huono motto.

      Älä ainakaan polta! 😀 Ehkä jollain toisella lukukerralla taas positiiviset asiat nousisivat esille? Ajattele, miten hienoa on, kun sentään ON jo kokonainen kässäri, mitä muokata. Onhan se silloin huomattavasti alkua pidemmällä. 😀

      • 😀 Joo. Se on totta, parempi puolivalmis kässäri kuin ei mitään. Muokkaaminen on sinänsä paljon helpompaa, mutta ei.

  3. Kiitos tästä! Juuri tämän halusinkin kuulla jonkun kokeneemman suusta. Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet ihan armotonta kässärin vääntöä, jo tehdyn hylkäämistä ja tsemppailua. Nyt tuntuu vihdoin ja viimein, että olen saanut jotain etäisesti romaania muistuttavaa aikaan, mutta samalla olen ihan hajalla.

    Pitää vain vetää henkeä välissä ja jatkaa hampaat irvessä. Päästän itseni monen muun asian suhteen usein liian helpolla. 😉

    • Kiitos itsellesi kommentista, ja hyvä jos tästä oli hyötyä. 🙂 Sitä se just on, vääntöä. Ja varmasti kuuluu prosessiin sekin, että välillä oikeasti saa vetää henkeä ja vähän levätä ja pitää taukoa. Tsemppiä kovasti jatkoonkin!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: