Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Suunnittelustrategioita

Oho, tulipas otsikosta sanahirviö.

Kuten olen aiemminkin tässä blogissa maininnut, olen kirjoittajana suunnittelija. Uskon, että hyvin suunniteltu on oikeasti myös puoliksi tehty. Koen, että suunnitelmallisuus on minun vahvuuteni kirjoittana. Toisaalta se on myös heikkous siinä mielessä, että takerrun suunnitteluun ehkä liikaakin ja harvoin uskallan ryhtyä kirjoittamaan ”tuosta noin vain”. Kaikille suunnittelu ei sovi; tai he suunnittelevat kirjoittamalla, alkavat kirjoittaa ja antavat suunnitelman muodostua sitä mukaa. Ajattelin tässä hiukan avata omaa tyyliäni, tai sitä millaiseksi se on muodostunut ainakin nyt tämän yhden tarinan kanssa. Mustien ruusujen maan.

Karnin labyrinttia kirjoittaessani suunnittelustrategiani vielä haki muotoaan. Siitä on jo aika monta vuotta, ja olin silloin paljon kokemattomampi kuin nyt. Kuitenkin jo silloin minulla oli joitakin samoja keinoja kuin nykyään: minulla oli lukulista. Ruutupaperille tehty lista romaanin luvuista, mahdollisesti lukujen työotsikot tai sitten lyhyt kuvaus sisällöstä (ei välttämättä sen tarkemmin kuin ”7.luku, matkantekoa” tms. Ruutupapereille, kansioon, syntyi muutenkin monenlaisia suunnitelmia ja hahmotelmia. Kirjoitin asioita muistiin maailmasta, henkilöistä, henkilöiden välisistä suhteista ja juonesta. Lukulista muokkautui hiukan matkan varrella, pari kertaa tein siitä päivitetyn version. Oli ihanaa ruksata luvun perään, että se luku oli kirjoitettu. Kirjoitin järjestyksessä, alusta loppuun. Se tuntui (ja tuntuu edelleen) sopivan tähän tarinaan, kun kirjoitan ainoastaan Dinjan näkökulmasta ja seuraan hänen matkansa vaiheita. Joitakin muita tekstejä olen kyllä kirjoittanut tyylillä ”pätkiä sieltä täältä”, ja pidän siitäkin tavasta.

Kun aloin tarkemmin suunnitella Laulua kadonneesta saaresta ja nyt kolmososaa, kehitin suunnitteluani hiukan. Nyt se on mennyt suurin piirtein näin: ensin kirjoitan (tietokoneella) hyvin vapaasti sitä, mitä kirjassa tapahtuu. Luettelen juonenkäänteitä, pohdin tunnelmia, kirjoitan kaiken sen, mitä päässäni on ehtinyt syntyä. Se ei välttämättä aluksi ole paljon, mutta lisäilen sitä vähitellen, niin että tiedosto alkaa paisua. Vähitellen alan erottaa tarinasta jonkinlaisia vaiheita, ja jaan romaanin karkeasti esimerkiksi viiteen osaan. Sitten jatkan näiden osien kehittelyä. Avaan omat tiedostot myös henkilöille, kansoille, miljöölle… Mitä tietoa nyt kirjassa sattuukaan tarvitsemaan. Suunnitteluni on kuitenkin aika juonikeskeistä, ehkä siksi että kirjoitan aika perinteistä seikkailua. Ja myös siksi, että henkilöt ovat hahmottuneet vähitellen mielessäni vuosien aikana, he ovat ehkä minulle jo melko tuttuja ja olemassaolevia. Heistä minun ei tarvitse kirjoittaa niin paljon paperille.

Kun juoni alkaa olla kasassa, avaan taas uuden tiedoston, esimerkiksi otsikolla ”Laulu kadonneesta saaresta, luvut”. Ensimmäiselle sivulle tulee lukulista — se mahtuu juuri yhdelle A4:lle. Rakenteen hahmottamiseksi olen myös jakanut tarinan kolmeen osaan, jotta minulla on alku, keskikohta ja loppu. Luvut jakautuvat näihin melko tasan. Yhdelle riville pitää mahtua kuvaus luvusta ja mahdollisesti sen työotsikko. Ei enempää. Kun lista on valmis, minulla on romaanin runko olemassa, ja pystyn hahmottamaan koko kirjan jollain tavalla katsomalla ainoastaan tätä yhtä sivua. Tässä vaiheessa voin hiukan huokaista helpotuksesta. Suunnitelma alkaa olla selvillä. Toki lukulista saa muuttua ja muokkautuukin matkan varrella. Lukuja voi tulla lisää tai jäädä pois, tapahtumat voivat siirtyä eri kohtaan tai muuttua. En missään tapauksessa halua kahlita itseäni tällä listalla, se ei ole tarkoitus. Mutta lista oikeasti auttaa minua pitämään homman kasassa.

Kun lukulista on tehty, jatkan samaa tiedostoa vielä niin, että teen jokaiselle luvulle oman sivun. Tälle sivulle voi suunnitella tarkemmin aina yksittäisen luvun tapahtumia. Ja toisinaan, jos kirjoittaminen tökkii, teen suunnitelmia tai kirjoitan tajunnanvirtaa myös ruutupaperille. En ole hylännyt ruutupaperikansiota, mutta se on nykyään vähän tuossa sivussa, ei ihan niin tärkeä kuin koneella olevat tiedostot.

Periaatteessa kun lukulista on tehty, voin alkaa kirjoittaa. Siihen minun ei tarvitse mennä, että suunnittelisin joka ikisen luvun tarkasti, ennen kuin alan kirjoittaa. Onneksi. Mutta kun lista on olemassa, saan tarpeeksi varmuutta siitä, että tiedän minne olen menossa. Sitten tarvitseekin enää vain kirjoittaa..! Kappale kerrallaan, alaluku kerrallaan, sitten kokonainen luku, kolmasosa kirjasta… Välietapit ovat tärkeitä. Ensin suunnittelen ykköslukua, sitten kirjoitan sen. Sitten suunnittelen kakkoslukua, sitten kirjoitan sen.

Tyylini voi kuulosta tylsän rutinoituneelta, ja sitä se ehkä onkin, mutta ainakin se saa minut kirjoittamaan. Usein teen itselleni myös aikarajan: ”tämä luku tällä viikolla”, ja mikäli mahdollista, kirjoitan aina aamupäivällä. Saatan myös katsoa kalenterista etukäteen, miltä tuleva viikko näyttää, ja päättää että ”kirjoitan tuohon ja tuohon aikaan keskiviikkona ja perjantaina”. Sillä tavalla tarina pyörii mielessäni, ja kun keskiviikko lähestyy, alan olla valmis kirjoittamaan. Olen huomannut, että tällä tavalla saan tekstiä aikaiseksi — jollekin toiselle saattaa sopia täysin erilainen tapa. Enkä myöskään usko, että tulen tekemään samalla tyylillä kaikki tulevat romaaninikin (ÖH, siis mitkä KAIKKI tulevat romaanit? Kröhm, nyt ollaan taas ehkä hiukan liian optimistisia. Hyvänen aika, kun selviäisi tästä nykyisestä projektista.) Mutta juu, kannatan vaihtelua, kokeilua ja omien tapojen etsimistä. Sen miettimistä, mikä sopii juuri minulle ja juuri tälle tarinalle.

Olisi myös kiinnostavaa kuulla muiden mahdollisesti hyvin erilaisista suunnittelutavoista!

 

Advertisements

Single Post Navigation

9 thoughts on “Suunnittelustrategioita

  1. Pekka H on said:

    Impulsiivisena luonteena oma lähtökohta tarinalle on aina innostava idea, joka tulee yhtäkkiä, jostain tuolta milloin mistäkin. Tarina alkaa muotoutua päässäni aika nopeasti ja alan kirjoittaa sitä kuin kokoaisin palapeliä. Saatan aloittaa jostain keskivaiheilta, sitten lisään alun ja pikkuhiljaa täytän tyhjiä kohtia. Yleensä ja enimmäkseen kaaottista touhua, mutta teen kumminkin paljon taustatyötä liittyen pieniinkiin yksityiskohtiin.

    Tarinan lopettaminen on vaikeinta. Niinpä olen kirjoittanut kaksi romaania melkein valmiiksi siten, että viimeiset sivut puuttuvat. Toinen noista romaaneista sijoittuu 1900-luvun alkuun ja siinä on höyrykoneita yms. Kyseisen romaanin saattaminen loppuun tyssäsi jo vuosia sitten ja tuskinpa koskaan kirjoitan sitä valmiiksi.

    • Joo, se IDEAN saaminen on ehkä kaikkein mystisin osa kirjoitusprosessia. Jostain se vain tulee… Ja sama homma pienempien ”oivallusten” kanssa, joita tulee kirjoittaessa/suunnitellessa, kun palaset loksahtavat yllättäen paikoilleen. Ne ovat niitä kirjoittamisen selittämättömiä puolia.

      Se on myös kiinnostavaa, miten kaaoksesta kehittyy lopulta valmis teksti. Ensin kaikki tuntuu olevan levällään, ja sitten lopulta kaikki oikenee. Tai sitten ei: joskus käy niin että jokin teksti jää kesken.

  2. Mielenkiintoinen juttu! Minusta on aina kiva lukea siitä, kuinka kukakin kirjoittaja tekstiään lähestyy. Ja onhan sulla vielä kuinka hurjalti aikaa niihin KAIKKIIN tuleviin romaaneihin, kun kaksi ekaakin on jo ulkona 🙂

    Siinäkin mielessä mielenkiintoinen aihe, että sai miettimään, kaivaisinko omaa blogiani naftaliinista kirjoituspohdiskelujen osalta.

    • Kiitos! Heheh, joo, kyllähän mä toivon että niitä romaaneja tulee vielä lisääkin, mutta ei nyt taas pitäisi mennä liikaa asioiden edelle (siihenkin mulla on taipumus…).

      Ei muuta kuin kirjoittamaan omaa kirjoituspohdiskelua siis. 🙂

  3. Suunnitelmallisuus on alkanut kietoutua lähtemättömästi kirjoittamiseeni oikeastaan vasta viime vuosina. Ensin piti kirjoittaa iso läjä huonoja kässäreitä, joiden rakenne oli pielessä.

    Nykyisin minulle paras tapa on saada idea, kirjoittaa siitä alku eli 10-20k jotta tutustun hahmoihini ja tarinan sävyyn ja tehdä sitten synopsis. Aloitan synopsiksen ihan lauseesta ja laajennan 4 sivuun.

    Sitten teen lukusuunnitelman ja annan pääjuonelle + sivujuonille omat sarakkeet (eli miten nämä liikkuvat kussakin luvussa). Lopuksi katson, että jokaisessa kohtauksessa a) päähenkilö haluaa jotain b) jokin estää häntä saamasta sitä c) tämä konflikti yleensä sekoittaa päähenkilön nykytilanteen entistä pahemmin.

    Kuulostaa varmaan kuolettavan tylsältä, mutta se on toiminut.Esim NaNoWriMoon sain kirjoitettua 5 päivässä yhteensä 33 000 sanaa, koska tiesin koko ajan mihin olen menossa, eikä lukulistassani ollut yhtään tylsää kohtausta. Rakentaaltaan kokeellisempaan romaaniin oma mallini tuskin toimisi, mutta perinteiseen seikkailuun se näyttää istuvan kuin nakutettu. 😀

    • Ei kuulosta ollenkaan kuolettavan tylsältä, vaan tehokkaalta. 😀 Olen joskus tuollaisia kohtausohjeita jostain lukenutkin, ja on kiva kuulla, että nämä toimivat ihan käytännössäkin! Mikä ettei, kun tosiaan juonellista kertomusta kirjoittaa.

      Kuulostaa myös kivalta tavalta tuo aloitus, että kirjoittaa jonkin verran tutustuakseen hahmoihin ja tarinaan.

      Kun mietin näitä eri tapoja suunnitella/kirjoittaa, niin tuli mieleen, että periaatteessa kirjoittamisessa on vain kaksi tärkeää pointtia: a) että nauttii kirjoittamisesta, ja b) että lopputuloksesta tulee toimiva. Mutta näihin tavoitteisiin voi päästä NIIN eri tavoilla.

  4. Olen samaa mieltä Calendulan kanssa. Juuri tämän takia pidän nanowrimosta niin paljon: pakko kirjoittaa, aikatauluttaa ja ajatukset ovat koko ajan tulevassa kässärissä, koska siihen asennoituu juuri noin. Itse en kuitenkaan suunnittele edes noin tarkasti mitään, kunhan yleisidea on jotakuinkin valmiina niin voin periaatteessa kähteä kirjoittamaan. Ja eikö kirjoittamisessa ole tärkeää rutinoituminen, että ei tarvitse aina odotella sitä inspiraatiota vaan se tulee aloittaessa?

    • Niinpä, rutiini ja säännöllinen kirjoittaminen auttaa siinä, että joka kerta pääsee hiukan helpommin kirjoitusfiilikseen. Toisaalta joskus voi olla tarpeen pitkäkin ”sulattelutauko” ja kenties myös niiden omien rutiinien ravistelu.

      Nanowrimo on varmasti tosi hyvä siinä, että tosiaan ajatukset ovat kässärissä jatkuvasti. Jos joskus saisin aikaiseksi osallistua Nanowrimoon, mulle tulisi ehkä se ongelma, että olisi hyvin vaikeaa irtautua kirjan maailmasta välillä normaaliin elämään. 🙂 Tsemppiä projektiin!

      • Joo, taukojen merkitystä ei pidä väheksyä, koska kun on sisällä tekstissä, sitä on vaikea katsoa objektiivisesti: Mitä tarvitsee ja mitä ei.

        Heh, niin siinä vähän käykin! 😀 Toisaalta se on myös hyvin helpottava, kun ei tarvitse aikatauluttaa koko elämää kirjoittamisen ympärille.
        Kiitos! 😀

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: