Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Runoja, runoja

Mikä siinä onkin, että runoja tulee niin harvoin luettua? Saati ostettua?

Minun täytyy nyt myöntää eräs aika nolokin asia. Pari päivää sitten löysin kirjakaupan alehyllystä kiinnostavan runokokoelman ja ostin sen. Kyseessä on Saila Susiluodon Missä leikki loppuu. Kotona tajusin, että kirjahyllyssäni ei sitten tätä ennen ollutkaan yhtään ainutta runoteosta! Kuinka rajoittuneesti minä oikein luenkaan kirjallisuutta?

Puolustaudun sillä, että kirjakokoelmani on muutenkin melko pieni. Minä olen lukija ja kirjoittaja, mutta en kirjojen keräilijä. Minulla on tapana pienentääkin tuota kokoelmaa silloin tällöin, jotta hyllyyn taas mahtuu uusia (nytkin on muutama turhempi kirja kirpparilla myynnissä).  Mutta silti, ei yhtäkään runokokoelmaa ennen tätä… Tämä on taas niitä hetkiä, jolloin tuntee itsensä hyvin huonoksi äidinkielen opettajaksi.

Sanotaan, että runoja on vaikea ymmärtää. No, mitä sitten? Mitä haittaa on siitä, jos jokin teksti jää ymmärtämättä? Silti voi nauttia runon arvoituksesta ja tunnelmasta. Ja tosiaankaan ei ole olemassa sitä yhtä tapaa ”ymmärtää” runo, ikään kuin ratkaista sen ongelma, todeta että ”juu, tämän runoilija on halunnut sanoa!” Ei, ei. Minä ainakin vahvasti epäilen, että ei runoilija itsekään aina tiedä, mitä ”haluaa sanoa”. Runon lukemiseen kannattaa lähteä avoimin mielin ja ottaa se kokemuksena. Eikä ajatella, että nyt pitää tulkita kaikki. Tulkintaa voi tehdä, mutta ei ole pakko. Tämä on siis mielestäni huono syy siihen, miksei joku halua lukea runoja.

Ehkä runojen lukemista on vaikea aloittaa, jos ei tiedä mistä aloittaisi. Siksi minäkin pitäydyn niissä nimissä, jotka tunnen jo jostain. Saila Susiluodon kokoelmaan tartuin, koska olen aiemmin kirjoittamisen opintojen yhteydessä lukenut häneltä kokoelman Auringonkierto. Pidin siitä. Siinä oli runollista, unenomaista tunnelmaa, mutta silti myös jotain tarinallista. Vahvoja mielikuvia.

Opintojen kautta olen muutenkin päässyt tutustumaan moniin runoteoksiin, joita ehkä muuten en olisi lukenut. Moni voisi yllättyä, kuinka vähän runoja tuli luettua yliopistossa, kun opiskelin opettajaksi. Kirjallisuuden opintoihin taisi kuulua yksi 5 op:n kurssi, joka keskittyi kotimaiseen lyriikkaan. Suoritin sen lähinnä istumalla luennoilla, ja luin kunnolla vain yhden runoilijan runoja: Sirkka Turkan. Turkan eläinrunot koskettivat minua henkilökohtaisesti. Ne olivat minusta ymmärrettäviä. Monissa runoissa Turkka kirjoittaa kaipauksesta, koirista ja hevosista. Turkka jopa kirjoittaa ihan selvästi Ypäjän Hevosopistosta, jossa itsekin olen viettänyt yhden lukuvuoden. Olin aivan ihmeissäni törmätessäni tällaisiin runoihin! Ja kirjoittajaan, joka on paitsi runoilija myös koulutukseltaan tallimestari.

Ehkä yksi tapa päästä sisälle runojen maailmaan voisikin olla löytää sellaisia runoja, jotka todella sopivat omaan elämään. Runo on hyvin intiimi ja henkilökohtainen tekstilaji.

Runot voivat yllättää, jos niille antaa mahdollisuuden. Tai jos se mahdollisuus tulee vahingossa tai pakon edessä. Kirjoittamisen opintoihin avoimessa yliopistossa sisältyi pari kurssia lyriikkaa. En suhtautunut näihin kovin innokkaasti – olihan minulla selvät suunnitelmat, että kirjoitan spekulatiivista fiktiota ja siinä se. Ei koskaan pitäisi ajatella noin jyrkästi… Lyriikan peruskurssilla oli tehtävänä kirjoittaa oma runo. Uppouduin siihen hommaan aivan täysin. Myöhemmin käytin tekemäni runon muokattua versiota osana erästä spefi-novellia. Tosiaankin, noiden opintojen aikana huomasin, että tärkeimmät oivallukset voivat tulla juuri sellaisilla kursseilla, joista ei itse odota juuri mitään.

Ehkä seuraavalla kerralla kirjastossa käydessäni nousenkin portaat yläkertaan ja kävelen runohyllylle. Pitkästä aikaa. Ja tällä kertaa vapaaehtoisesti.

Mainokset

Single Post Navigation

6 thoughts on “Runoja, runoja

  1. Olen ihan samaa mieltä tuosta ”runoilija ei itsekään tiedä, mitä tarkoittaa”, koska usein etenkin, kun itse kirjoitan runoja, niin kirjoitan siitä, minkä näen. Kirjailijan tehtävä on tuottaa muille tekstiä, jonka he voivat tulkita. (Toki kirjailijan pitää olla tietoinen, mitä teksti voisi symboloida ja muuta)
    Olen Susiluodolta lukenut Carmenin, ja se oli hyvä. Ostin sen, kun jostain löysin halvalla. ^^
    Suosittelen Tomi Kontion Ilman nimeä olet valoa runokokoelmaa. Se oli mielenkiintoinen. :>

    • Kiitos vinkistä! Tomi Kontio on kyllä nimeltä tuttu, mutta en muista lukeneeni. Olisi tosiaan hyvä löytää joitakin uusia – siis itselle uusia – runoilijoita.

      Runon voi tulkita ja kokea niin monella tavalla. Ja niinhän itse asiassa proosatekstinkin. Joku lukija näkee novellissa jotain sellaista, mitä kirjoittaja itse ei tullut edes ajatelleeksi… Teksti elää omaa elämäänsä, ja se on hyvä juttu.

      Tuo on oikeastaan aika kiinnostava määritelmä ”kirjailijan tehtävästä”. 🙂

      • Joo, minäkin olin lukenut häneltä vain Keväällä isä sai siivet -nuorten romaanin ja sen jatko-osat.

        Aivan! Ja se onkin (etenkin lyhyemmissä) teksteissä mielenkiintoista.

        Heh 😀 Kyllähän siihen muutakin kuuluu, mutta mielestäni tuo on tavallaan sen ydin.

  2. Tunnustan ihan saman ongelman. Luen runoja paljon vähemmän kuin pitäisi, ja se on osittain mysteeri, miksi puhtia lukea runoja ei ole enemmän. Runous on kuitenkin omasta mielestäni kiinnostavin asia kirjoittaa.

    Olen huomannut, että runoutta on usein viehettävämpää kuunnella kuin lukea. Runon lausuminen tuo jonkinlaisen elävän elementin itse runotekstiin. Monet runot tuntuvat jotenkin kuolleilta ilman lausuntaa. Ehkäpä tämän vuoksi koen, että itseäni eniten koskettaneet runotekstit ovat yleensä olleet lauluja. Helsingissä onneksi Helsinki Poetry Connection (http://hkipoetryconnection.blogspot.fi/) järjestää suhteellisen säännöllisesti runonlausuntaesityksiä ja avomikki-iltoja. Niihin on kiva mennä silloin tällöin sekä kuuntelemaan että esiintymään.

    Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että runous on hyvin intiimi ja henkilökohtainen tekstilaji. Ehkä se osaltaan selittää, miksi runouteen on välillä haastavampi tarttua: runot tuntuvat helposti joko täysin tyhjänpäiväisiltä tai sitten ne imevät mukaansa oikein kunnolla. Sellaista tasaisen mukavan menevän oloista tuotantoa tulee vastaan paljon vähemmän. Tai ehkä minä olen vain laiska. 😀

    • Hyvä huomio, että runot voivat olla antoisampia lausuttuina. Täytyypä myöntää, että en ole koskaan käynyt runonlausuntatilaisuudessa! Tällaisia runotapahtumia olisi varmaan täällä Jyväskylässäkin. Tuo voisi olla yksi keino innostua uudesta runoudesta.

      Ehkä nykyaikana laululyriikat ovat ”syrjäyttäneet” runot? Jos siis miettii suurta yleisöä. Ja mikäs siinä. Kaipa antiikin aikanakin ensimmäiset lyriikat olivat laulettuja.

      • Varmaan ainakin laululyriikat pääsevät helpommin musiikin avulla suuren yleisön tietoisuuteen. Itse olen viime aikoina kirjoittanut enenevässä määrin laululyriikoita, koska laulun rakenne on kummallisella tavalla tukenut runojen kirjoittamista. Bändi vain puuttuu, joten ne ovat enemmän tekstiä kuin musiikkia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: