Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Novellien synty #6: Narvaranin linnut

No lopultakin! Nyt päästiin Narvaranin lintuihin ja kevääseen 2012. Silloin nimittäin tapahtui jotain merkittävää, suoranainen käänne novellikokoelmani kirjoitusprosessissa. Hain lopultakin kunnolla palautetta tekstistä! Hyvä minä. Viimeinkin tajusin.

Toki aiemminkaan en täysin tynnyrissä ollut tekstejä kirjoitellut. Olin saanut arvokasta ja perusteellista palautetta joistakin teksteistä Avoimen yliopistojen opintojen kautta. Mutta silloinkin vain yhdeltä ihmiseltä, opettajalta. Keväällä 2012 en vielä ollut julkaissut yhtäkään kirjaa. Kokemukseni tekstien toimitustyöstä oli varsin rajallinen, ja ymmärrys kirjoittamisen ”sosiaalisesta luonteesta” oli vasta kehittymässä. Itse asiassa kipuilin aika paljon esikoiskirjan toimitusprosessin kanssa, koska se vain oli niin uutta enkä osannut oikein suhtautua vielä ammattimaisesti.

Toukokuussa 2012 osallistuin Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien järjestämään tekstien tuunauspajaan Jyväskylässä. Enpä muuten arvannut, että nyt 4 vuotta myöhemmin istuisin onnellisena kyseisen yhdistyksen hallituksessa! Sellaista ei osannut kuvitellakaan, koska novellin tuunauksessa oli jo ihan tarpeeksi miettimistä. Sain hyvää palautetta ja erilaisia, ristiriitaisiakin kommentteja eri lukijoilta. Se oli hyvää harjoitusta: erilaisia näkemyksiä tulee aina, ja palautetta pitää prosessoida itse. Novellin perusidea ei palautteen pohjalta muuttunut, mutta muutin ja lisäsin tiettyjä tärkeitä yksityiskohtia. Koin myös saavani kannustusta ja rohkaisua: novellistani oli tykätty.

Yksityiskohtien hiominen toimi, ja Narvaranin linnut sai Portissa kunniamaininnan ja pääsi sitten melko pian julkaisuunkin. Kyseessä oli siihenastisista jutuistani ehdottomasti synkin. Työnimi ihan alussa oli ollut ”Kaikki mustan sävyt”, ja olin lähtenyt kirjoittamaan, koska halusin pohtia perheväkivaltaan liittyviä kysymyksiä. Mukaan tuli sitten hieman yllättävääkin twistiä, ja Portin palkintojenjaossa ymmärsin, että juuri tuo twisti oli keskeinen siinä, että teksti oli pärjännyt kisassa.

Novelli Portissa 2/2013. Kuvitus J. Murtosaari.

Novelli Portissa 2/2013. Kuvitus J. Murtosaari.

Hauskaa kyseisessä lehdessä muuten on, että heti minun synkkääkin synkemmän novellini perään on sijoitettu Shimo Suntilan kertakaikkisen mainio Milla ja Meri: kahden hieman erikoislaatuisen tytön ja heidän isänsä päivästä kertova novelli, jota lukiessa on vaikea olla nauramatta ääneen. Tässä on siis novellien sijoittelulla saatu ainakin kontrastia aikaiseksi.😀

Narvaranin linnut on novelli, josta olen edelleen aika ylpeä. Siinä on muutamia mielestäni onnistuneita kohtia. Useammankin kerran, kun jonnekin on tarvittu tosi lyhyttä tekstinäytettä, sellainen on löytynyt Narvaranin linnuista.

***

Kerran kuulaana pakkaspäivänä, kun maa oli huurteen peitossa ja vasta haaveili lumesta, minä juoksin pihamaalla paljain jaloin. Olin jo liian vanha sellaisiin leikkeihin, mutta juoksentelin kuitenkin – minun jalkani odottivat lunta, ihan kuten maakin.

Linnut tulivat. Kuulin ensin niiden etäisen laulun, rääkymisen; sitten tunsin ilmassa väreilyn, kun ne lähestyivät. Lopetin juoksemisen ja katsoin etelään, odotin, että ne ilmestyivät puiden takaa.

Kun linnut tulivat, isäkin tuli. Hän asteli tuvasta metsästysjousen kanssa. Hän tähtäsi parveen ja ampui, ampui, ampui. Parvi oli suuri, ja isä ehti ampua monta viuhahtavaa nuolta. Huusin. Äiti ja Lameena tarttuivat käsiini ja yrittivät painaa minut maahan. Huusin, mutta isä ei lopettanut.

Isä naulasi kuolleet linnut suurilla rautanauloilla ovemme yläpuolelle. Torjumaan pahoja henkiä, hän väitti. Karkottamaan pahuuden. Mutta ei se toiminut. Pahuus tuli minusta ulos suurina kyyneleinä, kun katsoin lintujen pysähtyneitä silmiä ja runneltuja ruumiita. Putoaminen oli katkaissut niiden siivet; nuolet ja rautanaulat olivat ruhjoneet niiden sisälmyksiä. Kurkotin ylös ja silitin niiden mustanharmaita sulkia. Ne tuntuivat karheilta ja viileiltä sormissani.

 Yöllä mökki heräsi huutoihin, iskuihin. Takan hiilloksen valossa erottuivat taas seinällä kamppailevat varjot. Kaksi hahmoa kyyhötti pöydän alla ja takertui toisiinsa. Kuolleet, lävistetyt linnut roikkuivat ulko-oven yllä eivätkä estäneet mitään.

***

Huhhuh, syyskuu lähenee uhkaavasti loppuaan ja lokakuun hulinat lähestyvät… Bloggaan siitä vielä uudemman kerran ennen viikonloppua, kunhan kerkeän!

Tarinoita muiden novellien synnystä:

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

 

Novellien synty #5: Ei poikasi ole kuollut

Novellikokoelman syntytarina jatkuu, nyt päästiin sentään jo puoliväliin. Kesällä 2011 minulla oli kasassa jo 4 novellia — ja kaikki ne sijoittuivat Kesäsaarille. Entä Talvilaakso, fantasiamaailman toinen puolikas? Haaveilemani novellikokoelman piti jakautua puoliksi talvi- ja kesätarinoihin. Jostain syystä ideat vain olivat tähän asti sopineet juuri Kesäsaarille. Varmaankin isona syynä oli se, miten Mustien ruusujen maa -trilogian kirjoitusprosessi eteni tässä taustalla. Olin jo kirjoittanut trilogian ensimmäisen osan, joka sijoittui Talvilaaksoon. Edessä oli vielä paljon seikkailuja Kesäsaarilla, joten Kesäsaarten miljöö oli vielä minulle vieraampi. Ja yleensä se, mikä on vielä vierasta ja vaiheessa, on myös kiinnostavampaa. Novellit olivat tärkeitä juuri siksi, että niissä pääsin testaamaan ja kehittelemään tuota uutta miljöötä.

Neljän kesänovellin jälkeen piti kuitenkin päästä käsiksi talvijuttuihin. Muuten minulla olisi kohta ollut käsissä kokoelmallinen Kesäsaari-novelleja, eikä muuta.

Ei poikasi ole kuollut syntyi tähän tarpeeseen. Se on siitä harvinainen novelli, että onnistuin kehittelemään sen aika suoraan unen pohjalta. Yleensä unia tulee ja menee, niistä ei ehdi ottaa hyötyä irti. Tai sitten uni-ideat ovat oikeasti niin tolkuttomia, että kun on kunnolla herännyt ja ajattelee järjellä, on pakko hylätä ne saman tien. Kerran näin kuitenkin unta epämääräisistä mustista kauhuolennoista, jotka tulivat maan pinnalle jäisten vuorien sisuksista. Ajattelin, että no okei, tässä on kauhutarinan ainekset.

Sitten tarvitsi enää vain sijoittaa tarina Talvilaakson ja kehitellä melko simppeli juoni. Hyödynsin tarinassa sadun aineksia: tietyt asiat esimerkiksi tapahtuu tai sanotaan kolme kertaa. Kauhusatu genrenä alkoi kiinnostaa. Samalla halusin vähän kikkailla kielellä ja tunnelmalla, ei niinkään sillä juonella. Ei poikasi ole kuollut onkin siitä poikkeuksellinen novellini, että se on oikeasti lyhyt. Varmaan lyhyin kaikista kirjoittamistani teksteistä, jotain viitisen liuskaa. Sekin sopii satuajatukseen; kauhusadun piti olla melko tiivis kokonaisuus. Eikä se unikaan antanut aineksia ihan tolkuttoman monipolvisiin juttuihin.

Ei poikasi ole kuollut on siis lyhyehkö tunnelmapala, joka kaiken lisäksi syntyi tavallaan ”välinovellina” isompien projektien välissä. Olin juuri saanut valmiiksi laajan Rubiinilaivan — se tuli viimeisteltyä yhdessä kesälukiossa opettaessani, ja toisen kesälukion aikaan sitten kirjoitin nopeasti tämän uuden tarinan. En kuitenkaan missään tapauksessa koe, että Ei poikasi ole kuollut olisi jäänyt jotenkin turhaksi välipalaksi! Se on ollut hyvin käyttökelpoinen esim. silloin, kun on tarvittu jokin tarpeeksi lyhyt teksti vaikkapa ääneen luettavaksi. Se myös sai Talvilaaksoon sijoittuvien novellien kirjoittamisen liikkeelle. Pääsipä se jopa Atorox-äänestyksen lyhytlistalle (mutta ei top 10:een). Ehkä jokin kauhusatu- ja unitunnelmassa on siis viehättänyt lukijoitakin.

usvakansi112

Novelli julkaistiin Usvassa 1/2012. Jos siis haluaa lukea pienen intron Älä riko pintaa -kokoelmasta, niin tämän novellin voi käydä ilmaiseksi lukemassa Usvan arkistosta! Novellikokoelmaan tuo novelli päätyi aika lailla sellaisenaan, samanlaisena kuin se oli jo lehdessäkin ollut.

Aiemmin sarjassa:

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

Kirja marketissa

Näin siinä pääsi käymään, että syys-marraskuun ajan Älä riko pintaa löytyy myynnistä Jyväskylän Keljon Prismasta! Tämä saattaa kuulostaa pieneltä lisältä kirjamyyntiin, mutta oikeasti tämä on Iso Juttu. Pienkunstantamon kirja ei noin vain pääse kivijalkakaupan valikoimiin, saati sitten markettimyyntiin. Ja juuri marketeista ihmiset yhä enemmän kirjoja ostavat. Tästä uudesta kokeilusta saa kiittää Suomi lukee -sivustoa. Sivuston käyttäjät saivat äänestää tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista suosikkinsa, joista eniten ääniä keränneet pääsivät Prismaan kirjatorniin.

Suomi lukee -kirjatorni näyttää hyvältä.

Suomi lukee -kirjatorni näyttää hyvältä.

Mukaan pääsi nimenomaan pienten kustantamojen kirjoja — isompia nimiä on Prisman hyllyssä jo muutenkin. Kirjatorni tekee valikoiman monipuolisemmaksi. Paljon kirjallisuutta kun nykyään ilmestyy pieniltäkin kustantamoilta, mutta satunnainen lukija niitä harvemmin nettikauppojen syövereistä sattuu löytämään. Kirjatornin ideassa keskeistä on myös se, että kirjat valitaan äänestyksellä, eli lukijat itse saavat vaikuttaa kaupan valikoimaan. Jos nyt valittu valikoima ei itseä miellytä, kannattaa siis käydä vaikuttamassa jatkossa.

Niin, jatko… No, se riippuu siitä, miten hyvin kirjoja menee kaupaksi Keljossa nyt tämän kokeilun aikana. Itselleni kyseinen kauppa sattuu olemaan melkeinpä lähikauppa, joten totta kai on tullut käytyä tornin luona jo parikin kertaa tässä ruokaostoksia tehdessä!😀 Joten rakkaat jyväskyläläiset (tai miksei kauempaakin tulevat), jos olette kirjoja vailla niin käykääpä ihmeessä vilkaisemassa tämä tarjonta. Marraskuussa voi ostella jo joululahjojakin…

Jos kokeilu onnistuu eli kirjoja ostetaan, homma voi laajentua jopa valtakunnalliseksi ja tulla pysyväksi toiminnaksi.

Jee, fantasiahylly.

Jee, fantasiahylly.

Kaiken kaikkiaan mukana on kirjoja näiltä kustantamoilta: Vaskikirjat, Reuna, SKS, Pieni Karhu, Osuuskumma, Myllylahti, Haamu, Amusantti, Robustos, Jalava, Aarni, Art House, Poesia ja PS-kustannus. Tietokirjoja, proosaa, runoja, kaikenlaista.

Lisää aiheesta (ja taustoista, kirjamyynnistä laajemminkin) voi lukea tästä Keskisuomalaisen artikkelista. Minäkin menin siellä jotain mielipiteitäni lausumaan.

Kiitos omasta puolestani  Suomi lukee -sivustolle, kirjani äänestäjille sekä kustantamolleni, joka lähti tähän mukaan! Jee!

Novellien synty #4: Rubiinilaiva

Ensinnäkin: Aavetaajuudella on äskettäin julkaistu arvostelu novellikokoelmasta. Siinä käydään kivasti läpi kommentteja jokaisesta novellista. Kiitokset arvioijalle!

Ja nyt jatkan omaa läpikäyntiäni…

Hempeilymusiikkivaroitus! Jostain syystä, en muista miksi, tästä biisistä tuli minulle Rubiinilaivan tunnari. Viittaukset  uskonnollisuuteen eivät sovi novelliin ollenkaan, mutta jotenkin näin vain pääsi käymään. Keväällä ja kesällä 2011 kirjoitin tätä novellia, ja kuuntelin kyllä muutakin, mutta tämä jäi mieleen.

Tammikuussa 2011 aloitin ensimmäiset työt valmistumisen jälkeen: pääsin kevätlukukaudeksi opettamaan yläkouluun. Olin innostunut, opin paljon, mutta tuo kevät oli myös todella, todella raskas. Opetusta oli paljon, ja vaikka se näkyi mukavasti palkkapussissakin, niin aikataulu oli lopulta aika mahdoton. Ravasin viikonloput kotona, viikot toisella paikkakunnalla, ja hevonenkin olisi jotenkin pitänyt hoitaa. Yläkoulussa opettaminen osoittautui minulle vaikeaksi. Don’t get me wrong, teinit ovat aivan mahtavia ja fiksuja ja ihania ihmisiä!!! Mutta siinä on syynsä, miksi yliopisto-opettaminen sopii minulle paremmin. Olen todella onnellinen, jos voin kirjoittaa nuorille, kertoa tarinoita, ja kohdata heitä kirjailijana. Auktoriteettina, opettajan roolissa osaan huonommin olla.

Mutta siis — se kevät oli loppujen lopuksi tosi raskasta aikaa. En kirjoittanut mitään moneen kuukauteen. Toukokuun tienoilla Rubiinilaiva alkoi syntyä. Se oli minulle toivon pilkahdus, ripaus omaa aikaa ja omaa juttua. Kirjoittamiselle varastettua aikaa. Kirjoittamisesta olen aina saanut voimaa ja silloin erityisesti. Kerta kaikkiaan tarvitsin sitä novellia silloin. Kirjoitin sen loppuun kesäkuussa, ja silloinkaan en ollut lomalla vaan opetin eräässä kesälukiossa. Asuin asuntolassa lukiopaikan yhteydessä, opetuksen jälkeen jäi tyhjää ja yksinäistä aikaa ja sehän sopi minulle silloin.

Rubiinilaivassa käytin kokemuksiani purjelaivareissulta, kuten Kulkijassakin. Siitä tuli jonkinmoinen kauhuseikkailutarina. Mutta erityisesti seikkailutarina, omassa mielessäni ainakin. Sen kirjoittaminen edusti minulle vapautta ja seikkailua. Se pääsi novellikokoelmaan kunniapaikalle eli viimeiseksi, koska itse halusin sen siihen. Mutta voi hyvinkin olla, että se miten tärkeä tämä novelli minulle oli ja miten nautinnollista sen kirjoittaminen (oikeasti! Se tuli helposti ja niiiin nautinnollisesti!!!), ei välttämättä välitykään lukijalle. En tiedä, en ole juurikaan kuullut vielä kommentteja juuri tästä novellista. Olen vain huomannut kirjoittajana, että joskus hämäävästi käy näin: ne, joiden kirjoittaminen oli itselle tuskaa, ovatkin lukijalle parhaita, ja ne jotka itselle olivat yhtä riemua, eivät nin hyvin pärjääkään.

Mistä syntyi novellin idea? Mistä kaikki lähti? No, mitä tulee ideoiden kierrättämiseen ja vanhojen ideoiden kaiveluun (pohdin näitä edellisen novellin kohdalla), niin sama homma jatkuu Rubiinilaivassakin… Niin, tässä novellissahan siis rakennetaan rubiinilaivaa. Joskus vuonna 2007 tai 2008 löhösin sohvalla ja katsoin Willow-elokuvaa (!!??!!), kun yhtäkkiä mieleeni tuli alkukuva. Tyyppi herää/makaa maassa, katsoo ylös ja näkee punaisen rubiinilaivan. Aloin suunnitella, siitä olisi pitänyt tulla osa Mustien ruusujen maa -sarjaa, periaatteessa Mustien ruusujen maahan keskelle ylimääräinen osa. Mutta sitten suunnitelmat muuttuivat, henkilöt vaihtuivat, ja Rubiinilaivasta tuli juuri sellainen itsenäinen tarina kuin siitä oikeasti pitikin tulla.

Syksyllä 2011 lähetin novellin sekä Portin kisaan että jälleen avoimen yliopiston kirjoittamisen opettajalle. Muistaakseni juuri tuolloin kokosin itsenäistä kurssia varten eräänlaisen ”kokoelman” eli siihenastiset novellit, ja sain sitten kokoelmasta palautetta. Valitettavasti en ollut taaskaan osannut aikatauluttaa hommaa kunnolla, vaan siis lähetin novellin kilpailuun ennen kuin olin saanut siitä palautteen. Rubiinilaiva pääsi bubbling under -listalle mutta ei löytänyt julkaisupaikkaa. Alkuperäinen novelli oli lähelle 50 liuskaa pitkä, ja siitä se tiivistyi hiukan, useammassa vaiheessa palautteen ja kustannustoimituksen kautta. Pitkä se on silti edelleen.😀 Liian pitkä? Sytyttääkö lukijoita yhtään niin kuin minua kirjoittajana? Se jää nähtäväksi. Voi olla, että sijoittuminen kokoelman loppuun myös syö novellista jotain; en ole varma, tuoko se oikeasti lisää uutta kokoelmaan, vai onko osa jutuista tullut jo eri muodoissa käsiteltyä muuallakin.

Oli miten oli, Rubiinilaiva on minulle yksi kokoelman tärkeimmistä novelleista. Koska purjelaivareissu. Ja koska oli se muun elämän tuska kirjoittamisen aikana, ja koska tämän novellin kirjoittaminen oli vain yksinkertaisesti niin kivaa ja hauskaa. Vastaavaa nautinnontunnetta odotellessa……

Aiemmin novellien synty -sarjassa:

Kulkija

Älä riko pintaa

Tee minulle syksy

Tauko on parasta aikaa

Toisinaan tauko on kirjoittamisen parasta aikaa. Tauko on se, mikä tuo kirjaan viimeisen silauksen tai selkiyttää kaaosmaista kässäriä. Tauko on juuri se, mitä kipeästi tarvitaan. Mitä kässäri suorastaan vaatii. Superhypertehokkuusnopeus-maailmassa sitä ei aina muista. Jos erehtyy kuvittelemaan, että kaiken pitää tapahtua tappotahdilla ja heti. Viime aikoina olen ensinnäkin alkanut merkitä kalenteriin sanoja ”vapaapäivä” ja ”lepo”. Näiden merkitsemisen pitäisi olla täysin loogista, koska lukeehan kalenterissa myös kaikki se, mitä pitää tehdä. Viime kevään opetus- ja kirjoitushulina opetti, että myös vapaalle pitää ihan oikeasti varata aikaa, tai muuten homma sortuu ennemmin tai myöhemmin. Koko ajan tämä ajankäyttö on opettelemista ja tasapainottelua. Kun vain haluaisi tehdä niin paljon!!! Etenkin kirjoittamisen alueella.

Mutta tauko, niin. Nyt elokuussa en ole pitänyt kirjoittamisesta taukoa, mutta olen pitänyt taukoa kässäristä C. Jätin sen kuukaudeksi lepäämään ja kesktyin ihan muihin juttuihin eli lähinnä urbaanifantasiahässäkkään, jota varovaisesti voisi kutsua nimellä projekti M. Siitä lisää toivottavasti ihan pian. (Naurettavaa tämä kirjainkoodien käyttö, ehkä joo!???! Mutta kun ei vain jotenkin pysty julkistamaan tiettyjä asioita. Silloin kun itse vielä hahmottelee ja haahuilee.)

No, ”projekti C” hyötyi tauosta mainiosti. Kirjoitin sitä oikeastaan hullun lailla, tappotahdilla toukokuusta heinäkuun loppuun. Lähes 200 liuskaa. Vielä kesken, mutta selkeästi voiton puolella. Luin tekstin läpi nyt tauon jälkeen. Huikeaa lukea omaa tekstiään, kun ihan oikeasti ei edes muista, mitä siellä tarkalleen on. Nyt ollaan vielä niin ihanan kaukana siitä viimeistely- ja oikolukuvaiheen tuskasta, kun jokaisen sanan suunnilleen jo tietää ja hohhoijaa!!!! Nyt on vielä vapautta ja yllätyksiä. Intensiivisen kirjoitusjakson aikana aloin tuskastua ja kyllästyä koko juttuun. Mutta nyt tauon jälkeen, no, tekstihän vaikuttaakin ihan OK:lta. Tämä saattaa olla vain harhaa, joka korjaantuu taas seuraavalla lukukerralla kun teksti yhtäkkiä tuntuukin surkealta. Mutta nyt, tämä lukukerta oli oikein kiva. Tuli merkkailtua kässäriin tällaisia autenttisia kommentteja😀

Ps. Tämä ei ole surkeaa. (sivulla 28)

Sä OOT saanut tähän aitoa TUNNELMAA (sivulla 38)

Kieli EI ärsytä ainakaan vielä. (sivulla 46)

KÄYKÖ TYLSÄKSI? (sivulla 150)

Ehkäpä siis tiivistämisen varaa (sivulla 167)

Hehee. Sellaista keskustelua oman kässärin kanssa tällä kertaa. En ryntää tekemään muutoksia enkä kirjoittamaan jatkoa heti huomenna, mutta herättelen ajatuksia taas vähitellen. Tauon jälkeen täytyy orientoitua uudestaan. Täytyy kääntää taas joku vipu off-asentoon ja toinen päälle. (Miten tämä postaus alkaa kuulostaa koko ajan vain häiriintyneemmältä. Että siellä se tyyppi keskustelee itsensä ja kässärinsä kanssa ja kääntelee vipuja päässään. Mutta joo.) En kirjoita eri projekteja rinnakkain vaan nimenomaan lomittain, vuorotellen, ja yleensä tarkan suunnitelman mukaan että mitä milloinkin.

Syksyssä ei harmita mikään muu kuin se että läheskään kaikille projekteille ei ole aikaa.

Tästä lähtien C on taas top priority ja on niin kauan että kässärin eka versio on valmis!!

Keskisuomalaisessa 26.8. on arvioitu Älä riko pintaa, löytyy myös verkkoversiosta, jee!

 

Novellien synty #3: Tee minulle syksy

Taas se on tulossa, syksy. Siinä missä novellikokoelmani on jaettu ns. kesänovelleihin ja talvinovelleihin, ”Tee minulle syksy” on hivenen hämäävästikin kesästä syksyyn kallellaan. Siinä toinen päähenkilöistä, Neyna, on kotoisin maasta, jossa syksy tulee joka vuosi. Hän on matkustanut ympäri Kesäsaaria (vaellushalu ja matkanteko toistuvat novelleissa usein) ja koettaa asettua aloilleen, mutta kaipaa syksyä. Tiedättehän. Syksy on muutoksen aikaa. Tunnelmallista. Se on kuoleman ja asioiden päättymisen aikaa. Mutta myös uusien alkujen ja lähtemisen aikaa. Vaikka elokuun viimeiset päivät vaikuttavat nyt jopa lupaavan aurinkoisilta, niin sieltä se syksy on ihan juuri tulossa, joten mikäpä olisi parempi hetki palata tämän novellin pariin?

Kirjoitin ”Tee minulle syksy” -novellin keväällä ja kesällä 2010. Ihan tarkassa muistissa tuo prosessi ei enää ole. Muistan ainakin, että kirjoitin novellia uudessa kämpässäni, ja välineenä oli iänkaikkisen vanha pöytäkone, jonka olin saanut äitini työpaikalta hylättyjen koneiden joukosta. Onneksi kirjoittaminen ei ole välineurheilua. Novelli oli fiiliksiltään aika hyvin jatkoa kahdelle edelliselle: kesänovelli, ja vielä edellisiä enemmän ihmissuhdenovelli. Siitä tuli yli 20-sivuinen, ja pituuden puolesta se sopi erinomaisesti erään kurssin suoritukseksi avoimen yliopiston kirjoittamisen opinnoissa. Laitoin novellin siis itsenäisen kurssin suoritukseksi, ja sain siitä mukavasti ja kattavasti palautetta (josta tosin enää en muista juuri mitään — on se jossain tuolla koneen syövereissä). Myöhemmin sama opettaja antoi minulle palautetta myös laajemmasta tekstikokoelmasta, jossa oli mukana jo iso osa Älä riko pintaa -kokoelman novelleista; sain siis hyödynnettyä avoimen opintoja kokoelman tekemisessä erittäin hyvin.

Tässä vaiheessa en kuitenkaan (vieläkään) osannut hakea palautetta muualta. Saattoi käydä jopa niin, että samalla kun vasta odotin palautetta avoimesta, lähetin jo novellin Portin kisaan. En oikein muista. Mutta Porttiin se siis meni. Olinhan aiemmin samana vuonna sijoittunut Novassa, joten jonkinlaisella aloittelijan tuurilla ja logiikalla ajattelin, että seuraavaksi tietenkin Porttiin. Ensimmäinen yritykseni Portin kisassa, ja ihme kyllä se onnistui! Tee minulle syksy sai kunniamaininnan. Harmittaa, etten päässyt muiden menojen takia osallistumaan palkintojenjakotilaisuuteen joulukuussa. (Minulla ei edelleenkään ollut mitään hajua siitä, kuinka tärkeää olisi tavata muita kirjoittajia ja verkostoitua, vaikka avoimen kursseilla olinkin muihin kirjoittajiin jo törmäillyt.) Myöhempinä vuosina on käynyt selväksi, ettei Portissa sijoittuminen todellakaan ole ihan niin helppoa.

Novellin kuvitusta Portissa 2/2011, J.Murtosaari.

Novellin kuvitusta Portissa 2/2011, J.Murtosaari.

Voin sanoa suoraan, että Tee minulle syksy EI ole oma suosikkinovellini kokoelmasta. Kokonaisuuden osana sillä on ehdottomasti paikkansa, ja yksi asia mistä nautin sitä kirjoittaessa, oli kuuman ja rehevän viidakon kuvailu mahdollisimman värikkäästi (kuvituskin ehkä kertoo jotain siitä). Myös erilaisen rakenneratkaisun kokeileminen tuolloin (vaihtelevat näkökulmat ja aikatasot) oli hyödyllistä. Mutta näin jälkeenpäin novelli ei tosiaan minulle ole se kaikkein tärkein. Ehkä hivenen liikaa ihmissuhteita ja hivenen liian vähän fantasiaa (eikä oikeastaan ollenkaan kauhua) omaan makuuni.😀

Yksi juttu tuli vielä mieleen tästä novellista  – liittyy tarinoiden kierrätykseen. En voi paljastaa novellin loppukohtausta tässä, mutta joka tapauksessa se loppukohtaus ei alun perin ollut tarkoitettu tähän novelliin eikä näille henkilöille. Minulla oli jo joskus 15 vuotta sitten eräs laaja tarina-aihio, ja olin suunnitellut tuota kohtausta jonnekin sarjan jatko-osaan, siis ihan vain pieneksi osaksi iiiisoa tarinaa. Tuo sarja kuoli sitten omaan mahdottomuuteensa, mutta olen säästänyt ja kierrättänyt sieltä monenlaista… Ja koko Tee minulle syksy -novelli itse asiassa syntyi tuon yhden vanhan, käyttämättömän idean ympärille.

Mikään kirjoittaminen ei ole ”turhaa”, mm. siksi, että julkaisemattomia tekstejä voi pilkkoa osiin ja kierrättää ja käyttää muualla. Eikä kirjoittaja minun kokemukseni mukaan tarvitsee miljoonia ideoita. Olen kirjoittanut paljon ihan vain kierrättämällä vanhoja, ottamalla käyttämättömiä elementtejä sieltä täältä. Ja yksi perusidea tai alkukuva riittää yllättävän pitkälle, kun sen antaa muhia ja kasvaa ja antaa muiden pienten ideoiden tarttua siihen.

Siinäpä kaikki, mitä minulla on sanottavaa Tee minulle syksystä! Aiemmin sarjassa olen kirjoittanut näistä:

Älä riko pintaa

Kulkija

***

Ensimmäisiä arvioita ja kommentteja kokoelmasta on vähitellen alkanut tulla. Dysphoria-blogissa tykättiin kokoelmasta! Erityisesti minua ilahdutti kommentti henkilöhahmoista, koska olen aina ollut jotenkin juonivetoinen kirjoittaja ja henkilöiden luominen ”väkisin” on vaikeaa, henkilöt joko onnistuvat tai eivät. ”Novellien henkilöhahmot ovat uskottavia, miellyttäviä ja miljöön kuvaus uskomattoman kaunista ja elävää. ” Oooh! Kiitos bloggaajalle!

Novellien synty #2: Älä riko pintaa

Hitaasti mutta varmasti sarja etenee! Novellien synty -sarjassa käyn läpi Älä riko pintaa -novellikokoelman tekstien syntytarinoita. Järjestyksessä vanhimmasta uusimpaan. Kakkosena listalla on kokoelman niminovelli, joka on minulle monella tavalla tärkeä. Se oli ihan ensimmäinen julkaistu novellini. Se on myös ensimmäinen ja ainoa, joka on päässyt Atorox top 10:een. Paras novellini, siis?? Jollakin mittapuulla kai.

Kirjoitin novellin talvella 2010, ja sillä oli selkeä päämäärä: osallistuminen Nova-kilpailuun. Olen siis yksi monista spefikirjoittajista, joille juuri aloitteleville kirjoittajille suunnattu Nova on ollut tosi tärkeä ponnahduslauta. Novassa tekstien teema on täysin vapaa, joten idea novelliin piti olla omasta takaa. Minulla oli jo jonkin aikaa pyörinyt mielessä epämääräinen (romaani?)-idea. Siinä oli vaaleahiuksinen tyttö aikuisuuden kynnyksellä. Aiheena jollain tapaa seksuaalisuuden herääminen. Romaanin sijasta lähdin tekemään novellia tuon alkukuvan perusteella, ja aika nopeasti mukaan tuli myös tytön identtinen kaksonen.

Yhdeksi elementiksi novelliin tuli runo tai laulu, jonka säkeitä laitoin tarinan väliin. Runo helpotti novellin rakenteen hahmottelua. Ja näiden elementtien lisäksi novelliin tuli myös jotain omasta elämästäni. Sen enempää nyt menemättä henkilökohtaisiin juttuihin, voin sanoa että alkuvuosi 2010 oli minulla isojen muutosten aikaa. Sellaista aikaa elämässä, kun tietyt palaset hajoavat ja täytyy järjestellä uusiksi. Älä riko pintaa -novelliin tuli ehkä aika paljon tunnetta omasta elämästäni (suuresti etäännytettynä ja muutettuna, mutta kuitenkin).  En tiedä – ehkä juuri siksi siitä sitten tuli niin onnistunut…?

Kirjoitin tunteella. En laskelmoinut enkä odottanut mainetta ja kunniaa.

Sitten tulikin mahtava yllätys: sijoittuminen Novassa heti ensimmäisellä yrittämällä! Olin häkeltynyt ja iloinen, mutta valitettavasti en kesätöiden takia päässyt osallistumaan Novan palkintojenjakoon & keskustelutilaisuuteen Jyväskylän Finnconissa. Siihen aikaan en vielä tiennyt, kuinka mukavia tilaisuuksia tuollaiset ovat ja miten minulla olisi ollut mahdollisuus tavata muita spefikirjoittajia. Niinpä menin Finnconiin vasta seuraavana päivänä, olin siellä lähes koko ajan yksin ja vähän pihalla, ensimmäinen käyntini conissa siis.

Älä riko pintaa sijoittui Novassa neljänneksi, ja sitten se julkaistiin Spin-lehdessä 3/2010. Olipa aika hienoa katsella omaa tekstiä lehden sivuilla. Ja seuraavana kesänä seuraavassa Finnconissa tuli vielä isompi yllätys (joskin en silloin tajunnut, kuinka iso juttu Atorox oli): kuudes sija Atorox-äänestyksessä. Anne Leinonen voitti. Muistan seisseeni hölmistyneenä palkintojenjakorivissä. En tuntenut ketään.

Sen jälkeen en sitten tosiaan Atorox-kymppiin ole päässyt, vaikka useita uusia julkaisuja on tullutkin. Toisiaan tästä voi tulla mieleen ikävä ajatus: huononenko vain koko ajan? Oliko Älä riko pintaa aloittelijan tuuria vai tuliko siitä hyvä novelli siksi, että en yrittänyt liikaa (toisin kuin nykyään???). En silti oikeasti ajattele näin, en siis usko että kaikki loput novellini olisivat huonompia. Uskon että olen yrittänyt aina tavoitella jotain uutta ja erilaista ja olen yrittänyt haastaa itseäni kirjoittamaan jotain vielä vaikeampaa, pois mukavuusalueeltakin. Kilpailuissa ym. menestyminen on aina niin monesta asiasta kiinni, ylipäätään tuntuu ankealta kilpailla muita tekstejä vastaan, ja taso on KOVA. Näin olen lohduttanut itseäni.

Älä riko pintaa oli minulla alun perin kokoelman aloittavana novellina, mutta kustannustoimittajan ehdotuksesta päädyin vaihtamaan järjestystä (ensin ”kesänovellit” olivat alussa ja ”talvinovellit” lopussa, mutta päädyttiin päinvastaiseen järjestykseen). Ehkä, jos novelli olisi vielä aloittanut kokoelman, se olisi kaiken kaikkiaan painottunut yksittäisenä tekstinä liikaa — se kun on myös niminovelli ja pari runon säettä siitä on takakannessa. Ja sitten vielä tiettyjä kansikuvan elementtejä… Mutta eipäs spoilata nyt!

Jos joku on lukenut näitä novelleja, niin olisi aivan supermahtavaa saada kommentteja vaikkapa näiden syntytarinoiden kommentteihin! Tiedättekö sen tunteen kun janoaa arvosteluja uudesta julkaisusta??? Arvostan TODELLA paljon jokaista vaikka pientäkin arviota tai tähditystä Goodreadsissa tai Risingshadow’ssa tai muualla. Oih.🙂

Kirjahaaste ja hengissä conin jälkeen

Kiitos Tampereen Finncon 2016! Taas on saatu uusia virikkeitä, tavattu ihmisiä, ideoitu tulevaa, myyty ja ostettu ihania kirjoja. Oma pääni on melko lailla tyhjä reissun jälkeen, mutta eiköhän tästä pienen levon jälkeen taas pääse eteenpäin. Conin jälkeen iskee väsymys, mutta vähän myöhemmin toivottavasti tulee uusi energiapurkaus. Sitä odotellessa koetan verrytellä aivojani vastaamalla Liliana Lennon antamaan haasteelliseen kirjahaasteeseen. Kiitos Liliana! Ja katsotaan mitä näistä tulee.
***

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et.

Varmaankin Conan Barbaari. Tai no, ei tietysti voi sanoa, että ”kaikki muut” pitävät, mutta olen ymmärtänyt että monelle spefikirjoittajalle tämä on klassikko kuitenkin. Ehkä, jos olisin lukenut Conan-tarinoita tai nähnyt Conan-leffan nuorena, olisin saattanut innostua seikkailusta ja toiminnasta. Nyt tietty pinnallisuus tarinoissa kyllästyttää, ja naisten ja miesten roolit ovat suorastaan huvittavia välillä. Conan esimerkiksi ihan konkreettisesti kantaa naisparkoja paikasta toiseen, kun eiväthän he nyt voi jaksaa kävellä. Lukemissani tarinoissa oli kyllä mainioita kauhu- ja fantasiaideoita ja barbaariseikkailun fiilistä, kaikkea sellaista mistä voi ottaa aineksia erinomaiseen nykyaikaiseen fantasiaan, mutta tällaisenaan… Ei ihan minua varten.

Anne Ricen Veren vangit on myös sellainen, että en vain saanut otetta.

 

2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Koen, että aika monesti etenkin fantasian puolella minun makuni myös osuu yhteen muiden maun kanssa. Joten mitäköhän tähän keksisi. En tiedä, onko mitään sellaista, joka varsinaisesti olisi inhokki kaikille muille…. Klassikoidenkin kohdalla varmasti löytyy aina joku muukin, joka tykkää! Paremman puutteessa vastaan tähän Patricia A. McKillipin kirjat. Pikaisella Goodreads-haulla huomasin, että kovin moni Goodreads-kaverini ei näköjään ole lukenut tai kovin korkealle tähdittänyt hänen kirjojaan. Itselleni esim. Unohdettu Ombria oli kuitenkin hieno lukukokemus. En ole kauheasti huomannut, että näitä kirjoja olisi Suomessa hehkutettu (syynä varmasti sekin, että suomennetuista teoksista on jo aikaa!)

Ei silti missään tapauksessa voi sanoa, että kukaan muu ei pidä, koska mm. Unohdettu Ombria on saanut World Fantasy Awardin ja ollut Tähtifantasian palkintoehdokkaana.

 

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.

Tuota, saako vastata Salkkareiden Lari ja Elias? Heheh, Salkkarit on minulle sellainen täydellinen rentoutumis- ja aivojentyhjennyskeino ollut jo vuosia. Ehkä kolmiodraamat eivät kovin suuresti kiinnosta minua, kun kerran äkkiseltään ei tule mieleen muuta kuin tuo. Yleensä menen kirjoissa sen mukaan mitä ns. enemmistö ajattelee, eli kun kirjailija on päätynyt ”oikeaan” ja useimpia miellyttävään ratkaisuun, se sopii minullekin. Todella vaikea keksiä nyt mitään… Ei, nyt ei vain tule mitään. (Olenko jo katsonut elämäni aikana liikaa Salkkareita ja tuhonnut aivosoluni?)

 

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

Dekkari / jännitys / rikoskirjat / trillerit, millä nimellä näitä nyt kutsuisi. Haluaisin pitää, mutta ongelma on lähinnä se, että en ehdi lukea enkä tiedä mistä aloittaisin. Jos menee kirjakauppaan, tuntuu että näitä on todella paljon. Kaikki sellaisia paksuja lukuromaaneja, joiden lukemiseenkin menee aikaa. Olen kyllä kuullut, että esim. näitä pohjoismaisia genren edustajia on kehuttu todella paljon. Ja joitain on tullut katsottua elokuvan tai tv-sarjan muodossa, niin että kuvittelen tietäväni genrestä jotain vaikka en oikeasti tietäisikään. En mitenkään halveksi tätä genreä, mutta jotenkin se ei vain nouse korkeammalle tärkeysjärjestyksessäni, kun on niin paljon muuta mitä haluaisin mutta en ehdi lukea (spefi, klassikot, valtavirtaproosa jne.).

Ehkä alan lukea jännäreitä joskus eläkkeellä.

 

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

Yleensä pidän juuri niistä mistä suurin osa muistakin lukijoista pitää. Esim. Tuntemattomassa juuri Koskelasta ja Rokasta, TSH:ssa Aragornista, Muumeissa Nuuskamuikkusesta ja Pikku Myystä ja niin edelleen. Menen siis enemmistön mukana. Jos en pidä suositusta hahmosta, niin kyseessä on sellainen hahmo joka muutenkin jakaa mielipiteet täysin kahtia. Vaikkapa nyt Twilightin Bella, onhan hän selkeästi suosittu, mutta toisaalta myös inhokki.

Öh, sanotaanpa vaikka Harry Potterin Dobby. Jotkut kai pitävät, mutta minä en erityisemmin.

 

6. Kirjailija, josta monet pitävät, mutta sinä et.

Näitä on varmasti paljonkin, joskin osa perustuu siihen, että en ole edes lukenut. Mainitaan nyt suomalaisten klassikoiden puolelta vaikkapa Ilmari Kianto, Juhani Aho ja F.E. Sillanpää sellaisina, jotka eivät ole oikein minkäänlaista tunnetilaa minussa herättäneet, vaikka jotain olen lukenut.

 

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

Varmaan Ajan pyörä, mutta on näitä muitakin. Jotenkin kun joku tällainen klassikkosarja on jäänyt lukematta, ei siihen osaa nyt ”myöhemmällä iällä” tarttua. Olen kyllä yrittänytkin paikkailla yleissivistystäni ja tutustua joihinkin sarjoihin… Dyyni-sarjasta sain luettua ensimmäisen osan, samoin Säätiöstä. Kumpikaan ei iskenyt niin paljon, että olisin lukenut jatkoa.

 

8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.

Tätä mietin varmaan pisimpään. Yleisesti ottaen kirja on aina parempi. Tai sitten olen nähnyt hyvän elokuvan mutta en ole lukenut siihen liittyvää kirjaa – tämä on hyvin yleistä.

***
Siinäpä joitakin epätäydellisiä vastauksia! Seuraavaksi koetan blogissa jatkaa novellien synty -sarjaa, kunhan tongin muistiani ja pääsen taas kuuden vuoden taakse. Hauskaa on myös se, että on yllättävän vaikea muistaa tarkalleen, missä järjestyksessä novellit on kirjoitettu – minulla oli tässä yksi harhaluulo joka osoittautui täysin vääräksi.

Finncon-fiiliksiä ja tekstiä pukkaa

Täällä se taas on, Finncon nimittäin, Tampereella tänä viikonloppuna. Aina yhtä upean ohjelman voi tsekkailla täältä. Sitten vain tekemään vaikeita valintoja siitä mitä kerkeää nähdä, unohtamatta myyntipöytien & kirppiksen kiertelyä.

Itse olen Finnconissa mukana aiempaa tiiviimmin yhdistystoiminnan kautta. Olen nimittäin vetämässä Mia Myllymäen kanssa Stk:n miittiä sunnuntaina klo 16-17. Saa tulla mukaan!

Samoin saa tulla moikkaamaan Vaskikirjojen myyntipöydälle la klo 11-12 ja sunnuntaina klo 11-12.

Perjantai-iltana täytyy suunnistaa Julkkarikvartettiin Vihtorin kirjastoon klo 18.30. Siellä Kuoriaiskirjat ja Osuuskumma julkaisevat kokonaiset 4 kpl uutuuskirjoja, ja omalta osaltani juhlistan Stepanin koodeksi -antologiaan osallistumistani.

Muina aikoina minua voi bongata Stk:n pöydästä, Osuuskumman pöydästä tai hortoilemasta päämäärättömästi. Myös yllätykset mahdollisia… Noh, sen näkee sitten!

Viikonloppua odotellessa olen ollut uppoutuneena projekti C:hen, ja itse asiassa paluu todellisuuden tapaiseen ympäristöön ja ihmisten ilmoille tuntuu juuri nyt aika hankalalta. Olen kirjoittanut parhaimmillaan sellaista 5-10 liuskan päivävauhtia, mikä on minulle PALJON. Mutta kirjoitankin C:tä itselleni epätyypillisen raakatekstityylillä, eli antaa tulla vaan ja tärkeintä on päästä eteenpäin. Jos ei muuten, niin vaikka inspiraatiomusiikin kanssa ”pakottamalla”. Haluan kerrankin saada ekan version kirjoitettua mahdollisimman nopeasti alusta loppuun, kokonaisuudeksi, jota sitten voi ihmetellä ja muokkailla. En vielä tiedä, mitä ”mahdollisimman nopeasti” tarkoittaa, mutta katsotaan nyt kuinka nopeasti oikeasti onnistun kesän aikana etenemään. Vielä on heinäkuu aikaa, mutta heinäkuussa on tarkoitus viettää myös lomalomaa.

Kirjoitan, vaikka fantasiamaailma EI ole valmis, vaikka en tiedä sitä enkä tätä enkä tuota. Keskityn päähenkilön sisäiseen maailmaan ja hänen tarinaansa. Ympäristöön liittyvät kysymykset toivottavasti ratkeavat myöhemmin. Saa nähdä, mihin tämä tällainen lopulta johtaa.

Tekstin tyylikin on erilainen kuin aiemmissa pitkissä teksteissäni. Välillä tyyli kyllästyttää ja päähenkilökin kyllästyttää. Joka toinen päivä kirjoittamani teksti tuntuu ihan hyvältä, joka toinen päivä hirveältä sonnalta joka on vain puserrettu ulos koska itse asettamani aikataulu sanoo niin. Joskus ei jaksaisi ajatella kässäriä ja puuttuvia paloja ollenkaan, joskus taas ei saa illalla unta kun mieli käy ylikierroksilla ja ideoita pukkaa nopeammin kuin niitä ehtii kirjoittaa muistiin. Välillä on sellainen fiilis että olen C:n kanssa ottanut liian ison harppauksen pois omalta mukavuusalueeltani (juonivetoisesta henkilövetoiseen, perinteisestä maailmaa kuvailevasta fantasiasta luonnosmaisempaan tunnelmointiin, suoraviivaisesta tekstistä runollisempaan)…. Mutta se on ainakin varmaa, että tällä hetkellä aika iso prosenttiosuus minusta asuu ja elää C:n tarinassa.

Finncon-reissuun en ota läppäriä mukaan!!!

Mutta jos muistikirjan….. ja vaikka tulostettuna tähänastisen tekstin kuitenkin……

Mukavaa con-viikonloppua kaikille, jotka olette tulossa!🙂

Ja tähän loppuun vielä yksi pikku uutinen joka on unohtunut mainita: Radio Jyväskylän sivuilta löytyy viikko sitten tehty haastattelu, jossa aiheena oli erityisesti Älä riko pintaa -novellikokoelma.

Novellien synty #1: Kulkija

Edellisessä postauksessa lupailin blogiin juttusarjaa kesän ja novellikokoelman kunniaksi, joten tästä lähtee! Käsittelyssä on 10 kappaletta novelleja, jotka ovat syntyneet vuosien varrella ja jotka nyt muodostavat Älä riko pintaa -kokoelman. Aika muistella varhaisimpia vaiheita ja sitä, miten homma lähti liikkeelle vuonna 2009.

Ensinnäkin se oli merkittävä vuosi monella tavalla. Sen huomaa vasta näin jälkikäteen. Juuri vuonna 2009 sain Karnin labyrintin ekan version valmiiksi (se oli silloin ihan vain nimellä Mustien ruusujen maa). Aloin suunnitella ja hiljakseen kirjoittaa KK:ta, laajaksi projektiksi paisunutta kässäriä, joka tällä hetkellä on vaiheessa ”mitähän tämän kanssa tekisi”. Kesällä 2009 vietin viikon norjalaisella purjelaivalla nimeltä Sørlandet, ja se oli ehkä elämäni suurin Ihan Oikea Seikkailu. Ja juuri vuonna 2009, purjelaivareissun jälkeen, aloitin kirjoittamisen opinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa JA kirjoitin ensimmäisen version Kulkija-novellista. Se kertoo purjelaivasta. Sen alkuperäinen nimi oli Etelänkulkija, omana väännöksenäni Sørlandet-nimestä, joka tarkoittaa eteläistä maata tjsp. Ja novelli sijoittuu Kesäsaarille, fantasiamaailmaan joka silloin oli vasta kehitteillä, koska Mustien ruusujen maassa sitä maata tarvitsisin vasta kakkososassa.

Monimutkaista?? Minusta ainakin, hiukan. Kulkijan syntytarinasta on haasteellista aloittaa, koska tuntuu että tähän liittyy niin paljon. Kaikki kietoutuu yhteen. Mutta olennaisinta on ehkä se, että asiat tapahtuivat sattumalta samana vuonna ja kuitenkaan eivät ihan pelkästään sattumalta. Se on varmaa, että ilman purjelaivareissua Kulkija ei olisi sellainen kuin siitä tuli, ei olisi myöskään kokoelman päätösnovelli Rubiinilaiva, eikä Mustien ruusujen maa -trilogiakaan.

6572_1079621597612_1438466665_30179441_313249_n

Eli mikä ihmeen purjelaivareissu? No, tarina on melko pitkä ja vuosien aikana vielä varmaan vääristynytkin, enkä osaa oikein pukea koko matkakertomusta sanoiksi. Mutta koetan tiivistää olennaisen, ja pahoittelen jo etukäteen sekavuutta ja ajatusten poukkoilevuutta. Kyseessä oli osallistuminen Tall Ships Race -tapahtumaan, ja Sørlandet-laivasta taas voi lukea lisää täältä. Minulle, ikäni Keski-Suomessa asuneelle, meri on ollut suht kaukainen elementti enkä tiennyt tällaisesta purjelaivahommasta mitään ennen tätä täydellistä ex tempore -reissua. Olin Ärrällä kesätöissä sinä kesänä, ja yhtenä perjantaina silloinen poikaystäväni lähti Turkuun katsomaan purjelaivoja, sen verran ymmärsin. Kesken työvuoron tuli tekstiviesti: Täällä myydään puoleen hintaan lippuja purjelaivalla Liettuaan, lähdetäänkö? Seuraavana aamuna otin molempien passit, hyppäsin junaan, suunnilleen tyhjensin tilini (opiskelijabudjettireissailua, ah), ja lauantain ja sunnuntain välisen yön yövyimme jo Sørlandetilla.

Tall Ships' Races Baltic 2009 040

Silloin, kun kävelin reppu selässä ihmisvilinän läpi laivalle, jota en ollut edes nähnyt enkä yhtään tiennyt mitä oli edessä, kuumana kesäpäivänä Turussa….. Silloin oli LÄHTEMISEN FIILIS vahvempi kuin varmaan koskaan muulloin, ja siitä olen koettanut sen jälkeen monesti kirjoittaakin.

6572_1079613197402_1438466665_30179427_1349862_n

Luulin ensin joutuvani jonkinlaiselle ”purjeveneelle” ja olin ehkä vähän kauhuissani. Ilmeni kuitenkin, että Sørlandet oli ihan kunnon kokoinen purjelaiva, aito, vanhanaikainen, tunnelmallinen…. Kolmemastoinen täystakiloitu purjelaiva. No, voisin kehua loputtomiin, mutta tietenkin aika kultaa muistot.

 

20160623_130802.jpg

Laivalla emme olleet ainoastaan matkustajia, vaan kuten makuuhuoneen seinällä säilyttämäni diplomi (paras työtoditukseni ikinä!! :D) näyttää, myös teimme töitä eli olimme harjoittelijoita. Matka Turusta Klaipedaan, Liettuaan, kesti noin viikon. Meidän lisäksemme laivalla oli muutama suomalainen ja muutama liettualainen matkustaja/harjoittelija, ja silloin kun saavuimme Liettuaan, laivalle saapui eräs sitä varten paikalle lentänyt britti. Suurin osa väestä oli kuitenkin norjalaisia noin 15-vuotiaita teinejä, jotka oli lähetetty kesäksi merelle kasvamaan.🙂 Kuka tahansa voi varata paikan näiltä matkoilta, ja Tall Ships Race järjestetään joka vuosi eri reiteillä Euroopassa ja mukana on paljon erikokoisia laivoja. Turusta lähdettiin liikkeelle moottoreilla, mutta varsinainen lähtö kisaan tapahtui merellä , ja silloin laskettiin purjeet alas: huikea näky, jotain ihan muuta kuin mitä olisin voinut nähdä jos olisin jäänyt rannalle.

Tuonne.

Tuonne.

Meillä oli 8 tuntia työvuoroa päivässä, aina 4 tuntia kerrallaan. Minulle osui kaikkein mukavin vuoro eli 8-12 aamulla ja 8-12 illalla: ei tarvinnut valvoa yöllä. Työvuorojen aikana pitelimme ruoria, tähystimme keulassa, harjoittelimme solmujen tekemistä, kuuntelimme oppitunteja erilaisista purjelaivoista, opettelimme köysien ja purjeiden nimiä. Ja kiipesimme mastoihin!!!! Se oli pelottavinta mitä olin ikinä tehnyt. Ei varmaan ehkä kuulosta niin pelottavalta, mutta korkein eli viides purje oli KORKEALLA, eikä turvavaijeria voinut pitää kiinni silloin kun kiipesi ja siirtyi esim. tasanteelta purjeelle. Vasta sitten kun löysi hyvän paikan, vaijerin sai naksautettua kiinni. Mastoissa nostimme ja laskimme purjeita. Alhaalla kannella piti porukalla kiskoa köysistä. Silloin kun laivaa käännettiin, kaikkien piti tulla kannelle, myös niiden jotka olivat päiväunilla tms., koska kaikki tarvittiin vetämään köysistä. Käsieni iho kovettui ja paksuuntui oudosti reissun aikana, ja myöhemmin kotona iho lähti suikaleina irti.😛

Kallistuma. Ja köysiä.

Kallistuma. Ja köysiä.

Kieliä olivat englanti ja ”skandinavia”: norjaa, ruotsia ja tanskaa puhuvat ymmärsivät hienosti toisiaan. Opin siis paljon purjelaivan osien nimiä, mutta valitettavasti vain englannin ja skandinavian sekoituksella, joten siitä ei ollut suoraan apua purjehtimisesta kirjoittaessa suomeksi. Koetin saada kokemuksesta muutenkin paljon irti kirjoittamista varten, ihan tietoisesti, koska olin jo suunnitellut että Mustien ruusujen maan jatko-osissa seikkailtaisiin merellä. Katselin merta paljon. Laivan liikettä, keinuntaa, kallistumaa on ollut haasteellista kuvailla jälkikäteen. Se liike oli oikeasti jännä, mutta ei sitä enää ihan oikein muista. Suuri osa matkasta oli myös yllättävän ”arkista”, jopa tylsääkin, ja laiva liikkui suht hitaasti koska oli aika tyyntä. En siis päässyt kokemaan myrskyä, mutta ONNEKSI. Nimittäin nytkin jotkut olivat merisairaana, joillain saattoi mennä koko reissu melkeinpä ohi sängyssä maatessa. Laivalla oli tiukka kuri ja tietyt säännöt, mitään ei saanut jättää lojumaan, piti olla aivan siistiä. Pelasimme korttipelejä kannen alla aika paljon.

6572_1079613397407_1438466665_30179432_6438868_n

Seikkailu jatkui Klaipedaan, pikkukaupungissa tuntui olevan melkeinpä festaritunnelmat purjelaivatapahtuman päättyessä sinne. Sitten vähän juhlimista, bussilla Tallinnaan ja perinteisellä laivalla Suomeen ja kotiin.

Eipä tiennyt tyttö. Nimittäin vielä Turussa, että mihin oli ryhtymässä.

Eipä tiennyt tyttö. Nimittäin vielä Turussa, että mihin oli ryhtymässä.

Niin, tuota… Pitikö minun kirjoittaa jotain siitä novellista???!!?? Tämä eksyi nyt sen verran syvälle muisteluihin, että ehkä tämä riittää. Todettakoon lyhyesti, että kirjoitin ”Etelänkulkija”-nimisen rykäisyn syksyllä 2009 ja se oli oikeastaan ensimmäinen kirjoittamani novelli. Teini-iän heppatarinoita lukuun ottamatta siis. Olin ajatellut laittaa sen avoimen yliopiston kirjoituskilpailuun, mutta muistaakseni lopulta se kilpailu ei toteutunutkaan tjsp. Novelli kävi Portissa mutta ei menestynyt. Tarjosin sitä Usvan äänikirjaan, ei menestynyt sielläkään, mutta sain viisasta palautetta ja itsekin aloin ymmärtää, että tekstistä puuttui vielä jotain. Kesäsaarten maailma kehittyi sitten hiukan eteenpäin, ja Kulkijaan tuli mukaan eräs idea, joka näkyy Mustien ruusujen maa 2:ssakin. Ja lopulta Kulkija ilmestyi Usvassa 1/2013. Se on melko lyhyt novelli (ainakin moneen muuhun novelliini verrattuna), siihen purin joitakin ajatuksiani ja kokemuksiani purjelaivareissusta, mutta en kaikkea, ja se jätti sellaisen fiiliksen että halusin kirjoittaa purjelaivasta vielä lisää. Suoraan sanoen se ei minusta ole kokoelman paras novelli, kyllä ainakin itse siitä huomaan että se on ”alkuvaiheen” novelleja, vaikkakin alkuperäisestä muutettu. Minulle se edustaa kuitenkin tärkeää alkua ja tärkeää kehityksen paikkaa, ja aiheen ja sisällön puolesta se kuuluu novellikokoelmaan ehdottomasti mukaan.

Jos joku jaksaa näitä höpötyksiä kuulla vielä lisää, niin Rubiinilaiva-novellin kohdalla sitten.😛

Aurinkoista juhannusta kaikille! Tai myrskyistä, kummin vain. Mutta olkaahan varovaisia vesillä jos vesillä liikutte!

Post Navigation