Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Novellien synty #10: Unien puutarhat

Viimeisin, mutta ei vähäisin. Unien puutarhat -novellista tuli Älä riko pintaa -kokoelman viimeinen ja laajin novelli. Sen tekeminen on aika tuoreesti muistissa, ja prosessi oli varsin mielenkiintoinen ja opettavainen. Tämän novellin kautta opin muun muassa, että…

…olen laajojen tekstien kirjoittaja. Kyllä. Portti-novelleihin sallitut sivumäärät sopivat minulle erinomaisesti, raapaleet sen sijaan äärimmäisen huonosti. Unien puutarhat ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinen teksti, jonka kanssa minulla kävi näin: aina kun suunnittelen jostain kohtauksesta vaikka kahta sivua, siitä tulee neljä. Ensimmäinen versio oli nelisenkymmentä liuskaa, ja jos en ihan väärin muista, se saattoi editoidessa vielä paisuakin. Tällaisten tekstien kanssa on aina vaarana, että homma leviää käsiin ja punainen lanka katoaa.

…näkökulmatekniikka on vaikea. Unien puutarhoissa on viisi eri ääntä (kaikkia ei varsinaisesti voi kutsua henkilöiksi). Näkökulmanovelleja ei kokoelmassani muuten ole, joten pitihän tätäkin päästä kokeilemaan. Saman tien sitten viidellä, joten ei kai ole yllätyskään, jos teksti samalla paisuu. Näkökulmien kanssa haastavaa oli erityisesti se, miten eri äänet erottuvat toisistaan ja miten jokaisen hahmon saisi tuntumaan kokonaiselta. Tavallaan viisinkertainen työ, jota kärsimätön ihminen ei oikein meinaa jaksaa tehdä kunnolla. Jonkin verran oli sitä ongelmaa, että henkilöt kuulostivat liian samalta. Editointivaiheessa koetin muokata tätä kikkailemalla mm. virkerakenteilla, mutta tosiaan en tiedä, jäikö se lopulta juuri kikkailuksi.

…joskus on ihan OK jättää teksti kesken. Tätä tapahtuu minulle ihan ääääärimmäisen harvoin, jos koskaan. Minä saan uusia ideoita niin harvoin, että hitto vieköön jos jokin idea tulee, niin useimmiten siihen myös tartun. Ja koska olen suunnittelijapersoona, menee aina aikaa ja vaivaa suunnitteluun ennen varsinaisen tekstin aloittamista. Joten jos jotain aloitan, niin kyllä sen myös vien loppuun asti. Paitsi Unien puutarhojen ensimmäisen novelliversion kanssa. Sen nimenä oli ”Puutarhuri” ja se sijoittui Kesäsaarille. Muutaman sivun mittainen aloitus on minulla edelleen tallessa. Siinä minun oli tarkoitus palata eräisiin muodonmuuttajahahmoihin, jotka hiukan vilahtavat Mustien ruusujen maa -trilogiassa. Novellissa oli puutarhuri-isä, isästä etääntynyt tytär ja isän ”vihollinen”. Tarinasta oli tulossa kai aika simppeli kauhujuttu, jossa tämä vihollinen joutuu eläväksi muuttuneiden kasvien syömäksi tai jotain vastaavaa. Mutta ei, se ei vain lähtenyt vetämään. Voisi ajatella, että puutarhurijutun sijoittaminen Kesäsaarille olisi loogisempaa kuin Talvilaaksoon, mutta siirsinpä sen sittenkin Talvilaaksoon. Mustien ruusujen maan ykkösosassa päähenkilö Dinja vaeltaa Unilaakson ohi, katselee kaukaisia tuntureita, mutta ei itse matkusta tuonne kuumien lähteiden ja soiden valtaamaan ja jollain tapaa hämyiseen laaksoon. Lopulta sijoitin Unien puutarhat sinne, koska halusin ottaa käyttämättömän miljöön käyttöön. Isä, tytär ja ”vihollinen” jossain muodossa säilyivät, ja näiden lisäksi tuli 2 muuta ääntä.

…joskus kirjoittaa jotain eikä ole lopulta ihan varma, mitä kirjoitti. Niin. Tarkoitan nyt sitä, että jos minun pitäisi tiivistää Unien puutarhojen sisältö, juoni ja teema jotenkin järkevästi, niin en osaisi. Ehkä siksi tämän bloggauksen kirjoittaminen oli erityisen vaikeaa eikä teksti ehkä aukeakaan ulospäin kauhean hyvin. Unien puutarhoissa on… monia teemoja. Tavoitteeni siinä oli kokeilla erilaista tyyliä kuin mitä aiemmin olin kirjoittanut. Halusin leikitellä niin kielellä, rakenteella kuin tarinallakin. Lopputulokseen olen tyytyväinen, ja toisaalta. Se jätti minut myös janoamaan jotain lisää: ehkä minun pitäisi kirjoittaa kokonainen romaani juuri tällä tyylillä.

Saa nähdä tuleeko siitä mitään.

Mutta ainakin Älä riko pintaa on nyt onnellisesti valmis (tai no ollut jo kauan), ja nyt tämä novellien syntysarjakin on valmis. Kirjailijana rakastan asioiden valmistumista. Kiitos ja kumarrus kaikille näitä juttuja lukeneille.

Aiemmat osat:

Talviyön tarina

Jos seinät voisivat tuntea

Susiveli

Narvaranin linnut

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija.

Novellien synty #9: Talviyön tarina

Novellien synty -sarjani viimeiset hetket ovat käsillä: vielä on jäljellä kahden novellin tarinat. Novelli numero yhdeksän on roikkunut bloggausjonossa pitkään, ja osittain eräästä hyvin hämmentävästä syystä. En muista tämän novellin kirjoittamisesta mitään! Miksi ihmeessä en? Ei sen tekemisestä ole kolmeakaan vuotta — tiedostojen päivämäärät todistavat sen. Mutta ei, ei muistikuvia. Kirjoitinko hitaasti, nopeasti, oliko helppoa vai vaikeaa, tökkikö jokin asia? Kirjoitinko kotona vai jossain muualla? Millaisiin oman elämän tapahtumiin / tilanteisiin novelli linkittyy? Mystistä, mutta Talviyön tarinasta minulla ei ole jäänyt mieleen muistojälkiä. On vain se todisteaineisto, mitä koneelta löytyy.

”Talviyön tarina suunnitelmia” -niminen tiedosto, jossa on 7 sivua jotain höpötystä ja jota on viimeksi muutettu 8.6.2014. Ja sitten itse novellitiedosto, jota on viimeksi muutettu 10.6.2014. (Todennäköisesti melko pian kopioin tekstin novellikokoelmatiedostoon, jossa sitten myöhempi työstö on tehty.)

Suunitelmasivuilta löytyy mm. tällaisia huomioita:

Nainen, puoliksi krioni, puoliksi navadi, kulkee pitkin Talvilaaksoa kertomassa tarinoita; pyytää yösijan tarinaa vastaan.

Kolme tarinaa, joista viimeinen on… astetta erikoisempi.

Sydäntalvi. Tähän viimeiseen novelliin KAIKKI TALVESTA, KUVAUS, maagisuus. ONE MORE TIME kaikki talven tunnelmat.

Nämä kiteyttävät novellin sisällön aika hyvin. Kuten yleensäkin kirjoitusprosesseissani, lopputulos vastaa suunnitelmaa ainakin kohtuullisesti. Ilmeisesti juuri talven kuvauksella herkuttelu oli minulla tavoitteena tässä novellissa. (Vaikka ei tämä ihan viimeinen Talvilaaksoon sijoittuva novelli ollutkaan kyllä.) Älä riko pintaa -kokoelmaa varten oli kasassa 5 kesänovellia ja 3 talvinovellia, selkeä epäsuhta siis, ja minun oli vähän pakkokin päästä taas takaisin Talvilaakson tunnelmiin. ”Takaisin” tarkoittaa oikeastaan paluuta niihin tunnelmiin, kun kirjoitin Mustien ruusujen maan ykkösosaa ja vasta hahmottelin Talvilaaksoa… Talviyön tarinassa pointti oli päästä kuvailemaan ikitalvea ja talvisessa metsässä vaeltelua taas kerran. Lisäksi halusin tehdä rakenteellisen kokeilun, jollaista aiemmin en ollut tehnyt. En tiedä, mistä idea oikein lähti, mutta joka tapauksessa novelliin tuli sisäkkäisiä tarinoita ja jonkinlaista metafiktiivisyyttä.

Suunnitelmasivuilta löytyy myös pätkä inspiraatiobiisin sanoista:

story of your life

time of solitude and strife

freedom of the northern road

hoping many miles to go

Kyseinen Tuomas Holopaisen mahtava biisi kertoo tietenkin oikeasti Roope Ankasta. Mutta näin sitä oudosti inspiroituu aina jostain ja yhdistää asioita omalla tavallaan. Tuota biisiä kuunnellessa on superhelppo päästä tunnelmaan ja kuvitella itsensä jonnekin kaukaiseen lumiseen maahan.

Talviyön tarinan muokkausvaiheesta muistan sen verran, että ns. sisäisten tarinoiden pituus ja kiinnostavuus mietitytti minua jonkin verran. Varmaan hiukan novelli tiivistyikin, mutta laaja ja kuvaileva se on edelleen. Suuria muutoksia ei editoinnissa tullut.

Voisi ajatella, että jos tekstin kirjoitusprosessia ei muista, niin ehkäpä juuri se teksti ei sitten ole ollut kovin tärkeä. Mutta ei, en sanoisi niin kuitenkaan. Olen saanut Talviyön tarinasta hyvää palautetta. Olen tyytyväinen valmiiseen novelliin: ainakin mielestäni se talvifiiliksen saavuttaminen onnistui ihan hyvin, ja myös rakenneratkaisun sain toteutettua. Tämä ei ole teksteistä minulle tärkein mutta tärkeä kuitenkin. Tämä oli askel siihen suuntaan, että lähdin haastamaan itseäni vielä enemmän ja kokeilemaan erilaisia ratkaisuja. Ehkä numeron 9/10 kohdalla oli jo aikakin!

On ollut tosi mielenkiintoista lukea ja kuulla arvioita novellikokoelmasta, kun osa lukijoista on pitänyt enemmän talvinovelleista ja osa enemmän kesänovelleista. Keskimäärin talvinovellit ovat niitä uudempia, joten ehkä osa lukijoista on nähnyt niissä kehitystä, osa taas ehkä pitänyt niitä turhan kikkailevina tai liikana yrittämisenä tai… mene ja tiedä. Itse asiassa aivan turhaan viittaan tässä nyt lukijoihin, koska ajatus on omani. Näissä viimeisissä talvinovelleissa näen toisaalta muutosta & kehitystä, toisaalta kikkailua ja liikaa yrittämistä. On vaikeaa yrittää kehittyä ja uudistua, edetä niin että etenisi parempaan suuntaan. Ihan ensimmäisissä kirjoittamissani novelleissa viehättää jonkinlainen aitous ja viattomuus, johon ei enää kirjoittajana oikein enää pääse, koska kaikki on väkisinkin hieman laskelmoivampaa.

En tiedä, saako kukaan tästä ajatuksesta kiinni… Ehkä lopetan tähän.

Kohta on sarja paketissa; LUPAAN kirjoittaa viimeisenkin syntytarinan ihan pian.

Jos seinät voisivat tuntea

Susiveli

Narvaranin linnut

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

 

Juuri kun epäilin

Epäilyksen hetkiä, niitä on taas riittänyt viime aikoina. Ehkä siksi, että en ole vähään aikaan kirjoittanut ihan uutta tekstiä (ainoastaan editoinut), ja editointi useammin vie minulta itseluottamusta kuin tuo sitä lisää. Ja kun en kirjoita uutta tekstiä pitkään aikaan, muutun huonotuuliseksi. Uusi romaani on tosiaan tulossa syksyllä, kaiken pitäisi olla hyvin, mutta. Silti hölmö epäilevä mieleni puskee esiin kaikenlaisia mutta-lauseita. Mutta uusi tekeillä oleva kässäri tökkii. Mutta kehitteillä oleva uusi idea tökkii. Entä jos syksyllä ilmestyvä kirja jääkin viimeiseksi ja kaikki tökkää siihen?

No, eivät asiat oikeasti niin huonosti ole. Alitajunta todisti sen minulle taas kerran. Viime tiistaina, ihan tavallisena aamuna keskellä kiireistä viikkoa.

Olen jo monta vuotta pyöritellyt mielessäni sellaista aika massiivista urbaanifantasia-ideaa, projektia jonka koodinimi on ”M”. Haluaisin kirjoittaa kerrankin nykyaikaan / lähitulevaisuuteen sijoittuvaa urbaanifantsua (eikä epämääräiseen menneisyyteen sijoittuvaa korkeafantsua). Jotain erilaista taas. Jostain käsittämättömästä syystä haluan ryhtyä sarjan kirjoittamiseen taas, ja haluan tehdä laajemman sarjan kuin viimeksi (Mustien ruusujen maassa). Minulla on mielessä henkilöt, miljöökin jotenkin, spefielementti. Olen kirjoittanut aiheen ”verryttelyksi” kaksi novellia, jotka juuri nyt ovat editointivaiheessa. Ja ehkä juuri näiden novellien editointi on nyt herättänyt mieleen kaikenlaisia inhottavia epäilyjä. Toisaalta olen saanut novelleista äärettömän ihanaa ja positiivista palautetta, ei siinä!! Tämä on kannustanut tosi paljon, ja on tullut tunne, että olen oikeilla linjoilla ja tästä hommasta ehkä on järkeä jatkaa eteenpäinkin. Sarjan kirjoittaminen kuitenkin on sen verran valtaisa projekti, että en halua ryhtyä siihen, jos hommassa ei ole mitään järkeä.

Novellien editointivaiheessa on myös noussut esille kaikenlaisia haastavia kysymyksiä. Ja jo aiemminkin, kun hain esilukijoilta palautetta näistä. Ongelma on, että en pysty vastaamaan kaikkeen juuri nyt. Paljon on vielä ratkaisematta ja kesken. Nousee esille kysymyksiä, jotka kuitenkin on aivan pakko ratkaista sarjassa. Minun täytyy saada isot linjat kuntoon. Haluan tietää sarjan loppuratkaisun ja pointin, haluan ratkaista isoimmat mysteerit ennen kirjoittamista. Mikäli se vain mitenkään on mahdollista. Nyt vain projekti M:n isot linjat eivät ole oikein nytkähtäneet eteenpäin pitkään aikaan. Homma on junnannut paikallaan.

Huomautetaan tähän väliin, että tarinan päähenkilöt ovat kulkeneet mukanani jo viimeiset 15 vuotta. 15! Se on muuten aika lähellä puolet elämästäni. Henkilöt ovat olleet olemassa, mutta maailma ja idea on ehtinyt muuttua monta kertaa.

Entä jos tämä idea, nämä henkilöt ovatkin roikkuneet tässä jo liian kauan? Entä jos mitään valmista ei ikinä tule? Entä jos tämä on se idea, joka olisi pitänyt älytä haudata lopullisesti jo kauan sitten?

No. Viime tiistaiaamuna heräsin yhtäkkiä, joskus puoli kuuden aikoihin, siihen että mieleen alkoi virrata ideoita. Kutsun näitä hetkiä Oivalluksiksi. Tämä oli mahdollisesti jopa Suuri Oivallus. Suuria Oivalluksia tulee ehkä kerran vuodessa tai harvemmin. Se ei tullut suoraan unesta, mutta selvästikin jonkinlaisessa puoliunessa, ehkä siinä tilassa, missä Julia Cameron suosittelee että aamusivuja kirjoitettaisiin. Estottomasti ja ei ihan tietoisella mielellä. Oli pakko hakea kansio (jep, projektilla on oma mappi, vaikka sinne ei oikein mitään materiaalia ole viimeisen vuoden aikana kerääntynytkään) ja kirjoittaa.

Kirjoitin täyteen noin 4 ruutupaperin sivua. Enemmän kuin Julia Cameronin vaatimus kolmesta aamusivusta. Sen jälkeen minulla oli kasassa JONKINLAINEN ratkaisu tarinan suureen mysteeriin. Ja ruutupaperin puolikkaalle koottuna sarjan osien 1-5 tapahtumat; muutama rivi jokaisesta; erittäin epätäydellisesti. (Tätä ennen en edes tiennyt, kuinka montaa osaa tarkalleen suunnittelen. Nyt siitä on ensimmäinen hahmotelma.)

Jälkeenpäin, myöhemmin päivällä, aloin pohdiskella saamiani ideoita tietoisesti. Siellä on jotain hyvää, mutta todellakin paljon sellaista, mikä vaatii tarkennusta ja mitä täytyy miettiä kriittisesti ja järjellä uudestaan. Alitajunta antoi matskua, jota pitää jatkojalostaa. Puoliuninen oivallus ei kelpaa sellaisenaan, mutta ainakin sain todisteen siitä, että kyllä se minun luova puoleni yhä toimii ja uusia ideoita ja oivalluksia yhä tulee. Ei saisi epäillä sitä niin paljon.

Miksi juuri nyt?? Mistä ihmeestä näitä Oivalluksia tulee, silloin kun tulee?? Missään nimessä en osannut odottaa tällaista tällä viikolla. Nyt on ollut suorastaan raivostuttava kiire, stressi, väsymyskin, eikä mitenkään otollinen tila luovuudelle. Mutta muistan, että edellisenä iltana ennen tätä oivallusta makasin väsyneenä sohvalla ja tuijotin Vihreän timantin metsästystä, kunnon wanhanaikaista seikkailumeininkiä ja lapsuusmuistoja siis. Illalla mielessä vilahti myös pienenpieni dialoginpätkä, joka voisi sopia M:ään, mutta sitä nyt ei voi kutsua oivallukseksi, korkeintaan minimaaliseksi ideaksi. Joka tapauksessa alitajunta kai osasi yhdistellä jotain, ja M oli pienesti mielessä jo illalla. Ja ennen kaikkea: novellien editointi ja toimittajien kommentit olivat PAKOTTANEET minut miettimään asioita. Vastauksia alkoi tulla hyvin odottamattomalla hetkellä. Nyt vain toivon, että niitä alkaa tulla vähitellen lisää.

Edessä oleva matka on pitkä ja täynnä epävarmuuksia.

Mutta se on alkanut.

Ihania, ihania arvioita

Meinasin laittaa otsikkoon ”Ihania, kamalia…” mutta en sitten laittanutkaan. Eivät arviot ole kamalia. Ainakaan kovin.

Vaikka arvio olisikin nihkeä tai siinä olisi jopa ”väärinymmärretty” teosta. Silti. SILTI jokainen arvio on parempi kuin hiljaisuus. Parempi kuin se, että kukaan ei sano mitään.

Toki negatiivinen arvostelu myös aina vähän riipaisee. Ja joskus on tylsää saada vaikkapa kolmen tähden arvostelu Risingshadow’lla, Goodreadsissa tms. ilman perusteluja. Kirja oli siis ihan kiva, kolme tähteä. Mutta älkää ymmärtäkö väärin, en halua moittia näiden tähditysten tekijöitä!! Itsekin teen usein aivan samalla tavalla. Koska aina ei vain jaksa alkaa perustella, eikä hyvänen aika kenelläkään ole siihen velvollisuutta. Olen iloinen tähdityksistä, koska nekin ovat parempi kuin hiljaisuus, parempi kuin ei mitään.

Viime aikoina olen huomannut, että Älä riko pintaa -kokoelman arvosteluiden lukeminen on ollut yllättävän mukavaa ja helppoa. Ei tuskaa, ei riipaisuja. Osittain tämä varmasti johtuu siitä, että arviot ovat olleet ilahduttavan positiivisia! Aivan ihania kommenteja kokoelmasta kokonasuutena ja yksittäisistä novelleista. Ja toisaalta syynä on sekin, että ÄRP alkaa olla minulle itselleni jo vanhahko. Kirja, johon tehtiin ihan viimeisiä hiomisia vuosi sitten. Kirja, josta olen ylpeä mutta joka on kuitenkin jo menneisyyttä.

Paljon enemmän riipaisee se, kun saa palautetta keskeneräisestä tekstistä. Iik! Viime kuussa osallistuin romaanileirille projekti C:n keskeneräisen kässärin kanssa, ja kyllä. Oli jännittävää. Sain ensimmäistä kertaa kommentteja tekstistä tässä vaiheessa, kun sitä tekstiä oikeasti ON jo (reilut 200 liuskaa) ja tarina on esillä. Ensimmäistä kertaa päästin muut sen äärelle, mitä olen (erityisesti viime kesänä) kirjoittanut yksinäisyydessä ja suljettujen ovien takana. Sain äärimmäisen hyviä kommentteja ja kysymyksiä, joihin täytyy vastata. Silti tässä vaiheessa tuntuu, että palaset ovat vielä vähän hajallaan, kaikki ei toimi niin kuin olin suunnitellut ja haluaisin, jotain puuttuu vielä, ja pelottaa saanko sen kasaan. Sain monia ehdotuksia, joista varmaan osaan tartun ja osaan en, mutta osaanko tehdä oikeat valinnat? Sain sellaisiakin ehdotuksia, joissa fantasiamaailmaa pitäisi jopa perustavalla tavalla miettiä uusiksi. Henkilöiden nimet pitäisi miettiä uusiksi. Apua!! Miten voi vaihtaa nimet, joihin on jo tottunut? (Ai että näitä fantasian kirjoittamisen ”iloja” toisinaan. Miksi ihmeessä en kirjoita jotain sellaista, missä voisin vain antaa henkilöille nimiksi vaikka Kalle ja Joni ja Emilia ja Iida tai jotain.)

Tekeillä oleva teksti on… enemmän vereslihalla kuin jo julkaistu. Se on raaka ja kesken ja samalla tärkeämpi kuin se jo julkaistu. Pystynkö ylittämään itseni, onnistunko tekemään kaikki ratkaisut, jaksanko viedä homman loppuun asti? Tuleeko tästä huonompi kuin edellisestä kässäristä? Joko tästä lähtee alamäki?

Kaikki tämä vaatisi aikaa ja rauhoittumista tekstin ja palautteiden äärelle.

Ryhdyn siihen kyllä vielä. Heti kun sopiva sulattelutauko on pidetty.

Sillä välin voin ilolla lueskella ÄRP:stä kirjoitettuja ihania arvioita. Ainakin Taikakirjaimet-blogissa tuli arvostelu hiljattain, ja Kujerruksia-blogissa myös. Ja olenkohan muistanut tätäkään linkittää: Kirjakko ruispellossa ? Suuren suuret kiitokset kirjoittajille!

 

Kyllä tapahtuu

Ensinnäkin kiitokset ihmisille, jotka kävivät täällä mainiota keskustelua goottigenrestä edellisen postauksen kommenteissa! Seurasin keskustelua, oli tarkoitus vastata mutta se venyi ja venyi, kunnes ei enää kehdannut. Toivottavasti valmis goottiantologia aikanaan herättää keskustelua myös!

Blogia en siis ole ehtinyt päivitellä, mutta kyllä täällä silti jotain tapahtuu. Ennen kaikkea olen juuri saanut tehdyksi kaksi asiaa:

Olen lähettänyt ensimmäisen kierroksen palautteet goottiantologian novelleista.

Olen lähettänyt kustannustoimittajalle uuden version syksyllä ilmestyvästä romaanista.

Jee-e! Nämä jutut ovat minun työni ydintä. Parasta ja haastavinta osuutta. (Tai no, ehkä kaikkein paras osuus ja kaikken eniten ydintä on se romaanin ekan version kirjoittaminen ja siihen uppoutuminen. Mutta editointi on, ehkä ja jollain mittapuulla mitattuna, vielä paljon haasteellisempaa.) Viime aikoina olen iloinnut tajutessani, että oikeasti tykkään näistä hommista tositositosi paljon. Toimittamisestakin, vaikka se on minulle uudehkoa.

Seuraavaksi saan nyt sitten jännittää paitsi sitä, mitä kustannustoimittaja sanoo kässäristäni, myös sitä, mitä goottinovellien kirjoittajat tykkäävät omista toimituskommenteistani ja miten novellit muokkautuvat. Jännää! Mutta tekstit ovat tällä erää poissa omista käsistäni. Sekin on oikein mukava vaihe. (Taidankin ottaa kohta herkkuja jääkaapista ja mennä sohvalle löhöämään ja tuijottamaan jotain laulukilpailuohjelmaa aah…)

Ja sitten tiedossa on kaikenlaista muutakin tohinaa. Sitä kirjoittamisen ympärillä tapahtuvaa. Ei ihan ydintä, mutta kivoja hommia kuitenkin. Tapahtumia!

Enää alle kaksi viikkoa on aikaa tähän:

Julisteen on tehnyt Sirpa Varis.

Julisteen on tehnyt Sirpa Varis.

Olen aiemminkin ollut järkkäämässä Keski-Suomen Kirjailijoiden lastenkulttuuripäivää. Nyt homma on viety uudelle tasolle ja tapahtumaa on uudistettu. Tapahtuma toimii nyt otsikolla Olipa kerran… ja järjestetään Jyväskylän kaupunginkirjastolla samaan aikaan Vanhan Kirjan Talven kanssa. Mukana mm. Salla Simukka, Juha-Pekka Koskinen ja Tittamari Marttinen, joita minun olisi tarkoitus haastatella paneelissa! Tapahtumassa on ohjelmaa lapsille, nuorille ja kaikille lanu-kirjallisuudesta kiinnostuneille. Facebook-sivukin löytyy, ja ajankohtahan on la 11.2.

Ja sitten vähän myöhemmin keväällä, jälleen täällä Jyväskylässä: minulla on kunnia olla mukana Kirjailijaliiton 120-vuotisjuhlakiertueella.  Wau! Linkistä pääsee tsekkaamaan kiertueaikataulun: tapahtumia järjestetään eri puolilla Suomea. Jyväskylässä tällainen ilta tiedossa:

Jyväskylä, keskiviikko 22.3. Pääkirjaston Minnansali klo 18–20
Kirjailijavieraina Katri Alatalo, Pirjo Hassinen ja Riku Korhonen
Jyväskylän kiertueilta Facebookissa

Siinäpä se. Juttuja tehty, ja uusia juttuja tulossa. Apurahahakemuksiakin rustailen kaikki sormet ja varpaat ristissä (No en. En oikeastaan. En usko taikauskohömppään.) Tämä on NIIN sitä, mitä minä haluan tehdä. Kirjoittaa! Toimittaa! Pyöritellä tekstejä! Aiemmin tämä on lähtenyt ennen kaikkea omasta tarpeesta ilmaista itseään jotain kautta; nyt tuntuu, että kun maailma sekoaa ympärillä entistä pahemmin, niin on lohdullista pitää uutissivustot kiinni ja paeta omiin fantasiamaailmoihin. Kyllä. En ole aiemmin oikeastaan ajatellut kirjoittamista tai fantasiaa erityisesti todellisuudesta pakenemisena, mutta nyt huomaan tukeutuvani siihen, jos muuten alkaisi ahdistaa ja pelottaa maailman meno.

Lohtua. Sitä toivon jokaiselle joka sitä tarvitsee. Tulipa se sitten kirjojen tai kirjoittamisen kautta tai mistä vain. Ei jäädä pelkäämään/murehtimaan vaan tehdään itse se mitään voidaan. Jos ei muuta voi tehdä, niin parannetaan sitten maailmaa edes yksi kirja kerrallaan!!

Ei aina mene niin kuin suunnittelee

Nih. Viimeiset kaksi kuukautta ovat menneet hujauksessa. Yhtäkkiä havahtuu siihen, että kas, vuosi on vaihtunut; pysähtyy ehkä miettimäänkin sitä hetkeksi; ja sitten meno jatkuu. Ainoa tavoitteeni vuodelle 2017 on koettaa hidastaa tahtia edes hiukan. Ihan Oikeasti. Muun muassa kirjoittaminen ei nimittäin pidemmän päälle onnistu, jos ei ikinä muista pysähtyä. Sen huomasin, kun joulun ja uudenvuoden aikaan vietin kaksi viikkoa ihan oikealla lomalla. Kaksi viikkoa ihanaa olemista, löhöilyä ja kirjojen lukemista ihan muuten vain ja viihteen vuoksi, ah. Ja kas kummaa, sen kahden viikon aikana mielessä kehittyi myös uusi romaani-idea. Kun aivoille antaa hetken lepoa ja tyhjyyttä, niin silloin on idealla tilaa tulla.

Mutta mistä kaikesta tämä ”hujaus” nyt on johtunut, ja miten suunnitelmat ovat muuttuneet? No, osa kiireistä on ollut suunniteltua ja odotettua, osa yllättävämpiä. Toimittamaani goottiantologiaan tuli tarjolle 5o novellia (enemmän kuin uskalsin odottaa), ja siitä seurasi paljon lukemista ja vaikeita valintoja. Vielä jossain vaiheessa syksyä minulla oli selvät sävelet mielessä oman kirjoittamisen kanssa: kirjoitan C:n ensimmäisen version loppuun sillä raivokkaalla vauhdilla, johon olin kiihdyttänyt jo toukokuun alusta alkaen. Enää ei puuttunut paljoa, ehkä viitisenkymmentä liuskaa. Se piti saada loppuun vuodenvaihteeseen mennessä! Koska se oli Suunnitelma, ja jos jostain pidän kiinni niin suunnitelmista!!

Mutta ei. Kävikin toisin. Ja tämä ei ollut huono uutinen vaan päinvastoin erinomainen uutinen! Eräs toinen kirjaprojekti nimittäin nytkähti eteenpäin. Tästä lisää myöhemmin!!! Sain ensimmäiset kommentit kustannustoimittajalta. Muistan, kuinka eräällä junamatkalla minun oli tarkoitus kirjoittaa C:tä eteenpäin, oli oikein työskentelyhyttikin sitä varten. Ja kalenteriin merkittynä että tämä ja tämä luku kirjoitetaan nyt, ja nämä ja nämä luvut sitten seuraavalla ja seuraavalla viikolla… Ja nimenomaan näistä suunnitelmista minä pidän aina kiinni, koska muuten mikään kirja ei valmistu. Mutta ei, silloin tuli stoppi. Tajusin, että kaiken muun pikkuhässäkän keskellä en pysty keskittymään näihin kahteen projektiin yhtä aikaa. Kustannustoimittajan kommentit polttelivat mielessä. Oli projekti C:n vuoro jäädä tauolle ja odottamaan parempia aikoja. En oikein osaa kirjoittaa tekstejä päällekkäin, ainoastaan vuorotellen.

(Toisaalta, khrm, mm. parin viikon päästä olen menossa romaanileirille saamaan palautetta C:stä… Ja juuri tänään harhauduin lueskelemaan sitä läpi… Ei sitä täysin osaa syrjään työntää, eikä kai kannatakaan. Se saa pysyä vähän vireillä ja mielessä koko ajan. Editointivaiheessa olevat tekstit aiheuttavat kuitenkin aika paljon tuskaa ja ahdistusta. Tekee hyvää vilkaista välillä C:tä, joka on vielä ihanan kesken ja uusi ja josta ei edes muista, mitä kaikkea siellä lukee.)

Mutta niin. Suunnitelman muutos oli siis lähinnä se, että en saanut C:n ensimmäistä versiota valmiiksi silloin kun olisin halunnut. Big deal. Pitäisi oppia antamaan itselleen vähän anteeksi. On tässä aikaa.

Ehkä C:n ensimmäinen versio valmistuu tänä vuonna.

Ja se toinen kirjaprojekti…. Huh, sen pitäisi ILMESTYÄ tänä vuonna!! 🙂 🙂

Bring it on, 2017, minä olen valmis.

 

Novellien synty #8: Jos seinät voisivat tuntea

Nyt kun lokakuusta on jotenkin selvitty, niin aloitetaanpas marraskuu reippaasti Novellien synty -sarjan viimeistelyllä. Loppusuoralla ollaan! Jos seinät voisivat tuntea oli viides ja sen myötä viimeinen Kesäsaarten puolelle kirjoittamani novelli. Outoa kyllä: vaikka tuo on yksi tuoreimmista novelleista siis, en muista kauheasti sen kirjoitusprosessista. Piti käydä ihan Portin sivuilla katsomassa, että minä vuonna se pääsi BU-listalle. 2013. No niin, siitä voi olettaa, että novelli tuli varmaan kirjoitettua aika lailla kesällä 2013. (Outoa sekin, että muistin Portin kisan nimimerkkini.)

Muistan kuitenkin pari hyvin keskeistä juttua tästä novellista. Ensinnäkin tämän biisin.

Bastillen Pompeii näyttäisi Googlen mukaan olevan julkaistu vuonna 2013, joten aika täsmää! Novellien kirjoitusprosessit ovat yleensä sen verran lyhyitä, ettei niille ehdi kerääntyä kokonaista soundtrackia. Mutta saattaa tulla oma biisi. Niinpä aina kun kuulen tämän biisin, minulle tulee mieleen Jos seinät voisivat tuntea -novellin nuori nainen Siria, joka saapuu vanhaan ja kauniiseen Homlunin kaupunkiin ja lähtee tavoittelemaan haaveitaan. Siria pestautuu kaupungin wanhaan kirjastoon ja päättää (hyvinkin itsepäisesti) etsiä sieltä oikeaa taikuutta. Juu, aika perinteisiä fantasian elementtejä… Ajatuksena minulla tässä oli se, että Siria kurkottelee vähän liiankin korkealle. Henkilöhahmossa tuli käytettyä omia luonteenpiirteitä (niitä ikävämpiä ja ärsyttävämpiä….) ja paisuteltua niitä. Siinä miten Siria tavoittelee taikuutta on jotain samaa kuin siinä, miten minä olen tavoitellut kirjailijuutta…. Ja halusin purkaa tekstiin jotain siitä, mihin liiallinen kunnianhimo ja itsekkyys voi johtaa.

Ehkä se johtaa asioiden romahtamiseen ja tuhoutumiseen — mistä tuleekin taas mieleen Pompeiji.

Tarinan tapahtumapaikka, Homlunin kirjasto, mainitaan sivulauseessa muuallakin novellikokoelmassani ja myös Mustien ruusujen maa -sarjassa. Tähän liittyykin vielä sellainen jippo, että Sirian tarinaa ei pitänyt alun perin syntyä ollenkaan. Sen sijaan Mustien ruusujen maan 3. osassa piti olla osio, jossa Dinja kumppaneineen matkustaa Homlunin kirjastoon etsimään erinäisiä vanhoja ja salaisia tietoja. Se oli mukana romaanin suunnitelmassa, mutta leikkasin sen sitten pois jo ennen sellaisen matkan kirjoittamista. Onneksi. Onneksi KERRANKIN osasin poistaa juonesta jotain. Muutoin kirjaan olisi tullut varmaan lopulta aika irrallinen sivujuonne ja kokonaispituus olisi paisunut.

Niinpä Dinja ei koskaan matkustanut Homlunin kirjastoon, mutta minua miljöö oli sen verran jo alkanut vaivata, että tuli kirjoitettua tämä novelli. Jos seinät voisivat tuntea ei tosiaan menestynyt Portissa BU-listaa korkeammalle, enkä sitä sitten yrittänyt saada julkaistuksi missään erillisenä. Se löysi paikkansa Älä riko pintaa -kokoelmasta, ja samalla kesänovellien ”kiintiö” tuli tavallaan täyteen.

Onko outoa, että joku biisi muistuttaa vanhasta novellista? Eikö *normaalisti* biisien kuuluisi muistuttaa niin kutsutun oikean elämän tapahtumista???

Ei voi mitään, mutta näin on. Tätä bloggausta kirjoittaessa tuli kuunneltua Pompeii muutaman kerran. Hauskaa palata tarinan fiiliksiin ja muutaman vuoden takaisiin ajatuksiin: musiikki vie sinne tehokkaasti. Ja minulle henkilökohtaisesti Jos seinät voisivat tuntea on tärkeä ja opettavainen novelli.

Se on opetus, jonka olen kirjoittanut itse itselleni.

***

Aiemmat sarjassa:

Susiveli

Narvaranin linnut

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

 

Hajanaisia yhdistysajatuksia

Olen mukana Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien hallituksessa tänä vuonna, ja viikonloppuna varmistui, että niin myös ensi vuonna. Tänään yhdistyksemme laittoi liikkeelle tiedotteen, jonka voi käydä lukemassa julkisessa Facebook-ryhmässä sekä Netticolosseumilla. Tiedote sinänsä on suunnattu yhdistyksen jäsenille, mutta linkitän sen tähän, koska mieleeni tuli sanoa yhdistyshommista pari sanaa näin julkisemmin ja yleisemminkin. Saman asian voi siis soveltaa mihin tahansa muuhunkin yhdistykseen. Lyhyesti tiivistettynä tiedotteessa todetaan, että yhdistykseltämme puuttuu puheenjohtaja — muuten menee oikein hyvin. 🙂

Yhdistyshommat ovat toisaalta oikein kivoja ja toisaalta hankalia. Hankalaksi ne tekee se, että nämä ovat vapaaehtoishommia, ja jos lähtee yhdistyshommiin mukaan, niin täytyy olla asioissa jonkinlainen tärkeysjärjestys. Yleensä siis esim. perhe, terveys, palkkatyö ja muut sellaiset täytyisi laittaa vapaaehtoishommien edelle. Toisaalta hankaluus on se, että samoille tyypeille kasaantuu paljon vapaaehtoishommia, eli usein liikaa, ja ihanteellinen ajatus siitä että hommat jakautuisivat tasaisesti monelle (pieni nakki vaikka jokaiselle yhdistyksen jäsenelle? :D) ei oikein toteudu. Yhdistykset toisaalta toteuttavat kivasti kaikenlaista, kirjoittaja- ja kirjailijayhdistykset esim. kirjoituskursseja ja tapahtumia ja muuta mukavaa.

Vielä muutamia vuosia sitten en todellakaan ollut mikään ”yhdistysihminen”. Sittemmin näihin juttuihin on vain ajatunut, nyt on ehkä jo liikaakin, ja jostain tarvitsisi vähentää. Mutta kun on kiva olla kiinnostavissa jutuissa mukana! Hallituksessa oleminen tai puheenjohtajana oleminen ei automaattisesti tarkoita miljoonaa hoidettavaa nakkia. Etenkin tällaisena johtokunnan ”rivijäsenenä” pystyy hyvin rajoittamaan sitä, mihin projekteihin lähtee mukaan ja mitkä jättää väliin. Toisinaan yhdistyshommat ovat väsyttäviä, mutta parhaimmillaan minulla on kokemusta siitä, että yhdistysten kautta pääsee toteuttamaan oikeasti itseä kiinnostavia juttuja, saattaapi joskus saada palkattuja työhommia, ja saa olla vaikuttamassa siihen mikä itseä kiinnostaa.

Tarkoitus ei missään tapauksessa ole syyllistää ketään, joka ei yhdistyshommista innostu tai jolla ei ole aikaa lähteä tällaisiin hallituksiin mukaan!! Useimmiten pois jäämisen syy on se, että ihmisellä on muutenkin jo noin tuhat rautaa tulessa. Edellä mainittu tärkeysjärjestys on hyvä muistaa. Yhdistyshommia voi halutessaan ottaa sitten, jos elämästä löytyy niille sopiva kolonen. Ketään ei pidä näihin hommiin pakottaa.

Halusin oikeastaan vain sanoa ääneen yhden jutun, jota monesti yksin tai pienemmässä porukassa on miettinyt: Ei kannata ainakaan turhaan pelätä jonkin yhdistyksen johtokuntaan lähtemistä! Se ei ole niin kammottavaa tai kiireistä kuin voisi etukäteen ehkä luulla. Mukaan lähtemiselle ei myöskään yleensä ole liian suuria vaatimuksia. Eli esimerkiksi spefi-yhdistyksessä toimiakseen (johtokunnassa tai sen ulkopuolella) ei tarvitse olla kaikkien alojen asiantuntija, tosifani joka tietää kaikesta scifistä kaiken, budjettinero, kokenut tapahtumajärjestäjä tai yhtään mitään muutakaan. Jokaisen panos on +++++++ ja tekijöitä ei ikinä ole liikaa.

Hiukkasen epäröin näin ”saarnaavan” ja kantaaottavan viestin laittamista blogiin, mutta toivottavasti tämä ei tuntunut saarnalta eikä aiheuta kovin suurta paheksuntaa. Haluan korostaa, että yhdistystoiminta on yleensä ihan rentoa ja mukavaa!!! Oikeasti.

Eihän tätä muuten tekisi yhtään kukaan.

 

 

Novellien synty #7: Susiveli

Satun luetut -kirjablogissa on ilmestynyt uusi arvio Älä riko pintaa -kokoelmasta. Suuret kiitokset sinne!

Ja tästä onkin ilo jatkaa novellien taustatarinoihin!

Toisinaan tekstin takaa löytyy hyvinkin selkeästi jokin inspiroiva lukukokemus, joka on vaikuttanut oman tekstin syntyyn. Suoranaisen pastissin tai intertekstuaalisten viittausten sijaan kyse voi olla jostain hienovaraisemmasta, tai jostain minkä huomaa vain kirjoittaja itse. Susiveli-novellista en ole saanut vielä kauhesti kommentteja, joten en osaa varmaksi sanoa, mitä lukija siinä näkee. Mutta paljastettakoon nyt, että tuon novellin takaa löytyy eräs erittäin vaikuttava lukukokemus. Yhtenä työnimenä minulla pyöri vaihtoehto Susia ja ihmisiä… Jep, nyt puhutaan John Steinbeckin klassikosta Hiiriä ja ihmisiä.

Luin sen joskus lukioikäisenä.

Itkin aivan järkyttävästi.

En halua spoilata kirjaa, jos sen juoni ei ole tuttu. Sanonpahan vain, että tässä on klassikko, jonka lukemista kannattaa kokeilla. On mahdollista, että se vaikuttaa ja koskettaa. Jopa suuresti. Ainakin omaan mieleeni romaanin loppuratkaisu on piirtynyt aika tarkkaan. Ja tämä on harvinaista, koska usein minulle jää kirjoista mieleen vain tietynlainen fiilis tai tunnelma, ei niinkään juoni / tapahtumat / yksityiskohdat. Hiiriä ja ihmisiä on jäänyt päähäni sekä tapahtumien että tunnelman kautta.

Hiiriä ja ihmisiä -kirjan ohella Susiveljeen vaikutti myös jokin uni, josta en muista enää kyllä mitään, mutta ehkä siinä vilahti kaksi veljestä ja jonkinlainen ihmissusiajatus. Talvella 2013 minulla oli kasassa 4 kesänovellia ja 2 talvinovellia, eli edelleen oli kovasti tarvetta keksiä talveen sijoitettavia tarinoita. Susijuttu sijoittui sinne mukavasti. Samalla koetin tuoda esille hiukan eri puolia Talvilaaksosta kuin Mustien ruusujen maa -sarjassa ja toisaalta myös sitoa tekstiä Mustien ruusujen maahan tuomalla esille samoja paikannimiä, eri ”rotujen” nimiä jne. Tätä tuli kyllä tehtyä Kesäsaarille sijoittuvissa novelleissakin. Halusin ehdottomasti tehdä novellit itsenäisiksi kokonaisuuksiksi, jotka eivät vaadi romaanisarjan lukemista mitenkään. Mutta jos joku lukija sattuu lukemaan näitä kaikkia, niin hän kuitenkin tunnistaisi kokonaisuuden ja ehkä joitakin hienovaraisia vihjeitä/keskustelua novellikokoelman ja sarjan välillä.  (Sanon tästä pari sanaa lisää Talviyön tarina -novellin kohdalla, jos muistan.)

Kirjoitin Susiveljen samaan aikaan, kun oli menossa trilogian kakkososan kirjoittaminen & editointi. Novelli toimi siis vaihteluna ja välipalana romaanin ohessa. Muistaakseni sen kirjoittaminen oli suhteellisen vaivatonta. Ei tuskaa ja ahdistusta, mutta ei aivan huippuhetkiäkään. Jotain siltä väliltä.

Pidän Susiveljessä nykyään siitä, että siinä on melko maltillinen ja toteava kerrontatyyli. Näkökulmahenkilö Jaani ei ehkä ole ihan niin räiskyvän tunteellinen kuin jotkut muut hahmoni, ja siksi kielikin on toteavampaa. Kokoelma tarvitsee mielestäni tämän novellin, jotta ne kielellisesti leikittelevämmät / koukeroisemmat pääsevät sitten esille.

Kustannustoimittajani piti Susiveljestä kovasti. Novelli päätyi lopulta paraatipaikalle eli aloittamaan koko kokoelman. Oikeastaan siihen ykköspaikalle oli jossain vaiheessa ehdokkaana laaja ja kielellisesti ym. koukeroisempi Unien puutarhat, mutta tuo novelli taas olisi ollut niin pitkä, että ehkä novellikokoelman aloittava lukija olisi väsähtänyt alkuunsa. Niinpä ajattelen Susiveljeä nyt tietynlaisena introna. Se on lyhyehkö ja hahmottelee Talvilaakson miljöötä, antaa tietynlaisia raameja sille mitä tulee jatkossa.

***

Goodreadsissa tykätyin sitaatti Hiiriä ja ihmisiä -romaanista näkyy olevan tämä:

“Maybe ever’body in the whole damn world is scared of each other.”

Mutta toiseksi tykätyin on ehkä mukavampi ja kertoo ystävyyden voimasta:

“I got you to look after me, and you got me to look after you, and that’s why.”

***

Aiemmat novellinsyntytarinat:

Narvaranin linnut

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

 

Lokakuun hulinat: noin puoliväli

Wuhuu, syksyn hauskuudet (ja kiireet!!) jatkuvat edelleen. Harvassa ovat sellaiset viikot, että sitä vain kaikessa rauhassa olisi kotona. No, ei kai sellaisia kenelläkään ole.

Turun kirjamessut olivat ja menivät. Seuraavaksi vuorossa on ensi lauantaina Jyväskylässä Lokacon, koska nyt on viikko 42. Tällä viikolla Jyväskylän Science Fiction Seura 42 järkkää jälleen perinteisen pienen ja mukavan conin, jossa on ohjelmaa ihan mukavasti. Olen mukana novellikokoelma-paneelissa.

LAUANTAI 22.10.

10.00 Ovet auki
10.15-11.00 World Hobbit Project Survey -debriiffaus
11.00-11.45 Esitelmä: Raita Jauhiainen
11.45-12.15 TAUKO
12.15-13.00 Esitelmä: Juho Salo: Miksi supersankarit ovat tylsiä?
13.00-13.45 Tuonen tahto – kauhuromaani perhekriisistä. Kustannustoimittaja Anni Nupponen haastattelee esikoiskirjailija Hanna Morrea
13.45-14.15 TAUKO
14.15-15.00 Esitelmä: Jukka Särkijärvi: Sad Puppies – The Electric Boogaloo.
15.00-15.45 Pienproosaa pakettiin – kuinka novellikokoelma syntyy? Hanna Morre Matilainen (pj), Erkka Leppänen, Anni Nupponen ja Katri Alatalo

Lokaconin Fb-sivut täällä ja kotisivut täällä. Niin ja paikkanahan on Jyväskylän kaupunginkirjasto.

Viikon päästä siitä taas täytyy käväistä Helsingin kirjamessuilla. Omalla kohdallani tässä on kaksi olennaista juttua. Ensinnäkin Stk:n syyskokous Pasilan kirjastossa messulauantaina klo 13. Lämpimästi tervetuloa sinne kaikki spefityypit!! Ja toiseksi minulla on elämäni ensimmäistä kertaa esiintyminen Helsingin messuilla. Perjantaiaamuna. Jospa paikalle eksyisi vaikkapa äikänopettajia tai muita kiinnostuneita? Harmillisesti samaan aikaan menee kyllä päällekkäin yksi toinenkin spefiaiheinen keskustelu, mutta aina ei voi voittaa.

Kirjallisuudenopetus ja vaihtoehtoiset maailmat

Spekulatiivinen fiktio, esimerkiksi fantasia- ja tieteiskirjallisuus, paitsi ruokkivat mielikuvitusta, myös tarjoavat vaihtoehtomaailmoillaan loputtomasti pohdiskeltavaa ja vertailukohtia nykymaailman ilmiöihin. Miten tätä potentiaalia voisi entistä paremmin hyödyntää kirjallisuudenopetuksessa? Kirjailija-opettajat Taru Kumara-Moisio, Katri Alatalo ja Hanna Matilainen avaavat näkökulmia sekä spefi-kirjallisuuden erityispiirteisiin että kirjallisuudenopetukseen.

Aika 28.10.2016, 10.30. Paikka Minna Canth

Hetki sitten tuli käväistyä Helsingissä myös Nuorisokirjailijoiden 70-v. juhlilla. Juhlapaikkana oli Teatterimuseo, jonka varaston uumenista löytyi kaikkea kummallista päälle pantavaa, kuten kuvista näkyy. Kivaa oli ja se(kin) päivä meni nopeasti.

161008-13

Magdalena Hai, Anne Leinonen ja minä. Kuva: Petri Jauhiainen

161008-9

Elisabet Aho, minä ja Marjut Hjelt. Kuva: Petri Jauhiainen

Joo. Kaikesta tästä voisi päätellä, että menohan on pelkkää juhlaa koko ajan. No ei nyt ihan niinkään. Oikeasti tuntuu, että välillä viettäisi taas mieluusti enemmän aikaa kotisohvalla ja vähemmän junassa. Ehtisi esimerkiksi välillä siivota tai käydä koiran kanssa lenkillä tai jotain yhtä normaalia. Messuhulinat ovat kuitenkin kohta taas onneksi ohi. Ilokseni voin todeta, että muiden kiireiden seassa projekti C on kuitenkin edennyt. Puuttuu enää muutama luku, ja nyt kirjoitan jonkinlaisella loppukiri-meiningillä, haluan vain saada homman kasaan, jotta kässäri on jollain lailla ehjä kokonaisuus ennen joulua. Luonnostelen siis. Todellakin kerrankin luonnostelen. Jos muu ei auta, niin projektin oma soittolista soimaan tai pomodoro-ajastin päälle tai ihan mitä vain. Kaikki keinot ovat sallittuja sodassa ja rakkaudessa ja kirjoittamisessa.

Se biisi, josta kaikki melkeinpä lähti liikkeelle, tai no tärkein inspiraatiobiisi, on muuten tämä. Kolahti joskus kovaa ja iskee edelleen. Nyt on vain puskettava eteenpäin ja loppuun. Näissä fiiliksissä. Vaikka jo vähän väsyttäisi / kyllästyttäisi / ei ole enää ihan niin helppo saada kiinni siitä alkuinnostuksesta, jolla tähän tarinaan aikoinaan lähti. Jotenkin tämä on vain jaksettava, ja sitten pääsee toivottavasti pian luetuttamaan esilukijoilla ja kuulemaan heidän tuomionsa.

 

Post Navigation