Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Novellien synty #3: Tee minulle syksy

Taas se on tulossa, syksy. Siinä missä novellikokoelmani on jaettu ns. kesänovelleihin ja talvinovelleihin, ”Tee minulle syksy” on hivenen hämäävästikin kesästä syksyyn kallellaan. Siinä toinen päähenkilöistä, Neyna, on kotoisin maasta, jossa syksy tulee joka vuosi. Hän on matkustanut ympäri Kesäsaaria (vaellushalu ja matkanteko toistuvat novelleissa usein) ja koettaa asettua aloilleen, mutta kaipaa syksyä. Tiedättehän. Syksy on muutoksen aikaa. Tunnelmallista. Se on kuoleman ja asioiden päättymisen aikaa. Mutta myös uusien alkujen ja lähtemisen aikaa. Vaikka elokuun viimeiset päivät vaikuttavat nyt jopa lupaavan aurinkoisilta, niin sieltä se syksy on ihan juuri tulossa, joten mikäpä olisi parempi hetki palata tämän novellin pariin?

Kirjoitin ”Tee minulle syksy” -novellin keväällä ja kesällä 2010. Ihan tarkassa muistissa tuo prosessi ei enää ole. Muistan ainakin, että kirjoitin novellia uudessa kämpässäni, ja välineenä oli iänkaikkisen vanha pöytäkone, jonka olin saanut äitini työpaikalta hylättyjen koneiden joukosta. Onneksi kirjoittaminen ei ole välineurheilua. Novelli oli fiiliksiltään aika hyvin jatkoa kahdelle edelliselle: kesänovelli, ja vielä edellisiä enemmän ihmissuhdenovelli. Siitä tuli yli 20-sivuinen, ja pituuden puolesta se sopi erinomaisesti erään kurssin suoritukseksi avoimen yliopiston kirjoittamisen opinnoissa. Laitoin novellin siis itsenäisen kurssin suoritukseksi, ja sain siitä mukavasti ja kattavasti palautetta (josta tosin enää en muista juuri mitään — on se jossain tuolla koneen syövereissä). Myöhemmin sama opettaja antoi minulle palautetta myös laajemmasta tekstikokoelmasta, jossa oli mukana jo iso osa Älä riko pintaa -kokoelman novelleista; sain siis hyödynnettyä avoimen opintoja kokoelman tekemisessä erittäin hyvin.

Tässä vaiheessa en kuitenkaan (vieläkään) osannut hakea palautetta muualta. Saattoi käydä jopa niin, että samalla kun vasta odotin palautetta avoimesta, lähetin jo novellin Portin kisaan. En oikein muista. Mutta Porttiin se siis meni. Olinhan aiemmin samana vuonna sijoittunut Novassa, joten jonkinlaisella aloittelijan tuurilla ja logiikalla ajattelin, että seuraavaksi tietenkin Porttiin. Ensimmäinen yritykseni Portin kisassa, ja ihme kyllä se onnistui! Tee minulle syksy sai kunniamaininnan. Harmittaa, etten päässyt muiden menojen takia osallistumaan palkintojenjakotilaisuuteen joulukuussa. (Minulla ei edelleenkään ollut mitään hajua siitä, kuinka tärkeää olisi tavata muita kirjoittajia ja verkostoitua, vaikka avoimen kursseilla olinkin muihin kirjoittajiin jo törmäillyt.) Myöhempinä vuosina on käynyt selväksi, ettei Portissa sijoittuminen todellakaan ole ihan niin helppoa.

Novellin kuvitusta Portissa 2/2011, J.Murtosaari.

Novellin kuvitusta Portissa 2/2011, J.Murtosaari.

Voin sanoa suoraan, että Tee minulle syksy EI ole oma suosikkinovellini kokoelmasta. Kokonaisuuden osana sillä on ehdottomasti paikkansa, ja yksi asia mistä nautin sitä kirjoittaessa, oli kuuman ja rehevän viidakon kuvailu mahdollisimman värikkäästi (kuvituskin ehkä kertoo jotain siitä). Myös erilaisen rakenneratkaisun kokeileminen tuolloin (vaihtelevat näkökulmat ja aikatasot) oli hyödyllistä. Mutta näin jälkeenpäin novelli ei tosiaan minulle ole se kaikkein tärkein. Ehkä hivenen liikaa ihmissuhteita ja hivenen liian vähän fantasiaa (eikä oikeastaan ollenkaan kauhua) omaan makuuni.😀

Yksi juttu tuli vielä mieleen tästä novellista  – liittyy tarinoiden kierrätykseen. En voi paljastaa novellin loppukohtausta tässä, mutta joka tapauksessa se loppukohtaus ei alun perin ollut tarkoitettu tähän novelliin eikä näille henkilöille. Minulla oli jo joskus 15 vuotta sitten eräs laaja tarina-aihio, ja olin suunnitellut tuota kohtausta jonnekin sarjan jatko-osaan, siis ihan vain pieneksi osaksi iiiisoa tarinaa. Tuo sarja kuoli sitten omaan mahdottomuuteensa, mutta olen säästänyt ja kierrättänyt sieltä monenlaista… Ja koko Tee minulle syksy -novelli itse asiassa syntyi tuon yhden vanhan, käyttämättömän idean ympärille.

Mikään kirjoittaminen ei ole ”turhaa”, mm. siksi, että julkaisemattomia tekstejä voi pilkkoa osiin ja kierrättää ja käyttää muualla. Eikä kirjoittaja minun kokemukseni mukaan tarvitsee miljoonia ideoita. Olen kirjoittanut paljon ihan vain kierrättämällä vanhoja, ottamalla käyttämättömiä elementtejä sieltä täältä. Ja yksi perusidea tai alkukuva riittää yllättävän pitkälle, kun sen antaa muhia ja kasvaa ja antaa muiden pienten ideoiden tarttua siihen.

Siinäpä kaikki, mitä minulla on sanottavaa Tee minulle syksystä! Aiemmin sarjassa olen kirjoittanut näistä:

Älä riko pintaa

Kulkija

***

Ensimmäisiä arvioita ja kommentteja kokoelmasta on vähitellen alkanut tulla. Dysphoria-blogissa tykättiin kokoelmasta! Erityisesti minua ilahdutti kommentti henkilöhahmoista, koska olen aina ollut jotenkin juonivetoinen kirjoittaja ja henkilöiden luominen ”väkisin” on vaikeaa, henkilöt joko onnistuvat tai eivät. ”Novellien henkilöhahmot ovat uskottavia, miellyttäviä ja miljöön kuvaus uskomattoman kaunista ja elävää. ” Oooh! Kiitos bloggaajalle!

Novellien synty #2: Älä riko pintaa

Hitaasti mutta varmasti sarja etenee! Novellien synty -sarjassa käyn läpi Älä riko pintaa -novellikokoelman tekstien syntytarinoita. Järjestyksessä vanhimmasta uusimpaan. Kakkosena listalla on kokoelman niminovelli, joka on minulle monella tavalla tärkeä. Se oli ihan ensimmäinen julkaistu novellini. Se on myös ensimmäinen ja ainoa, joka on päässyt Atorox top 10:een. Paras novellini, siis?? Jollakin mittapuulla kai.

Kirjoitin novellin talvella 2010, ja sillä oli selkeä päämäärä: osallistuminen Nova-kilpailuun. Olen siis yksi monista spefikirjoittajista, joille juuri aloitteleville kirjoittajille suunnattu Nova on ollut tosi tärkeä ponnahduslauta. Novassa tekstien teema on täysin vapaa, joten idea novelliin piti olla omasta takaa. Minulla oli jo jonkin aikaa pyörinyt mielessä epämääräinen (romaani?)-idea. Siinä oli vaaleahiuksinen tyttö aikuisuuden kynnyksellä. Aiheena jollain tapaa seksuaalisuuden herääminen. Romaanin sijasta lähdin tekemään novellia tuon alkukuvan perusteella, ja aika nopeasti mukaan tuli myös tytön identtinen kaksonen.

Yhdeksi elementiksi novelliin tuli runo tai laulu, jonka säkeitä laitoin tarinan väliin. Runo helpotti novellin rakenteen hahmottelua. Ja näiden elementtien lisäksi novelliin tuli myös jotain omasta elämästäni. Sen enempää nyt menemättä henkilökohtaisiin juttuihin, voin sanoa että alkuvuosi 2010 oli minulla isojen muutosten aikaa. Sellaista aikaa elämässä, kun tietyt palaset hajoavat ja täytyy järjestellä uusiksi. Älä riko pintaa -novelliin tuli ehkä aika paljon tunnetta omasta elämästäni (suuresti etäännytettynä ja muutettuna, mutta kuitenkin).  En tiedä – ehkä juuri siksi siitä sitten tuli niin onnistunut…?

Kirjoitin tunteella. En laskelmoinut enkä odottanut mainetta ja kunniaa.

Sitten tulikin mahtava yllätys: sijoittuminen Novassa heti ensimmäisellä yrittämällä! Olin häkeltynyt ja iloinen, mutta valitettavasti en kesätöiden takia päässyt osallistumaan Novan palkintojenjakoon & keskustelutilaisuuteen Jyväskylän Finnconissa. Siihen aikaan en vielä tiennyt, kuinka mukavia tilaisuuksia tuollaiset ovat ja miten minulla olisi ollut mahdollisuus tavata muita spefikirjoittajia. Niinpä menin Finnconiin vasta seuraavana päivänä, olin siellä lähes koko ajan yksin ja vähän pihalla, ensimmäinen käyntini conissa siis.

Älä riko pintaa sijoittui Novassa neljänneksi, ja sitten se julkaistiin Spin-lehdessä 3/2010. Olipa aika hienoa katsella omaa tekstiä lehden sivuilla. Ja seuraavana kesänä seuraavassa Finnconissa tuli vielä isompi yllätys (joskin en silloin tajunnut, kuinka iso juttu Atorox oli): kuudes sija Atorox-äänestyksessä. Anne Leinonen voitti. Muistan seisseeni hölmistyneenä palkintojenjakorivissä. En tuntenut ketään.

Sen jälkeen en sitten tosiaan Atorox-kymppiin ole päässyt, vaikka useita uusia julkaisuja on tullutkin. Toisiaan tästä voi tulla mieleen ikävä ajatus: huononenko vain koko ajan? Oliko Älä riko pintaa aloittelijan tuuria vai tuliko siitä hyvä novelli siksi, että en yrittänyt liikaa (toisin kuin nykyään???). En silti oikeasti ajattele näin, en siis usko että kaikki loput novellini olisivat huonompia. Uskon että olen yrittänyt aina tavoitella jotain uutta ja erilaista ja olen yrittänyt haastaa itseäni kirjoittamaan jotain vielä vaikeampaa, pois mukavuusalueeltakin. Kilpailuissa ym. menestyminen on aina niin monesta asiasta kiinni, ylipäätään tuntuu ankealta kilpailla muita tekstejä vastaan, ja taso on KOVA. Näin olen lohduttanut itseäni.

Älä riko pintaa oli minulla alun perin kokoelman aloittavana novellina, mutta kustannustoimittajan ehdotuksesta päädyin vaihtamaan järjestystä (ensin ”kesänovellit” olivat alussa ja ”talvinovellit” lopussa, mutta päädyttiin päinvastaiseen järjestykseen). Ehkä, jos novelli olisi vielä aloittanut kokoelman, se olisi kaiken kaikkiaan painottunut yksittäisenä tekstinä liikaa — se kun on myös niminovelli ja pari runon säettä siitä on takakannessa. Ja sitten vielä tiettyjä kansikuvan elementtejä… Mutta eipäs spoilata nyt!

Jos joku on lukenut näitä novelleja, niin olisi aivan supermahtavaa saada kommentteja vaikkapa näiden syntytarinoiden kommentteihin! Tiedättekö sen tunteen kun janoaa arvosteluja uudesta julkaisusta??? Arvostan TODELLA paljon jokaista vaikka pientäkin arviota tai tähditystä Goodreadsissa tai Risingshadow’ssa tai muualla. Oih.:)

Kirjahaaste ja hengissä conin jälkeen

Kiitos Tampereen Finncon 2016! Taas on saatu uusia virikkeitä, tavattu ihmisiä, ideoitu tulevaa, myyty ja ostettu ihania kirjoja. Oma pääni on melko lailla tyhjä reissun jälkeen, mutta eiköhän tästä pienen levon jälkeen taas pääse eteenpäin. Conin jälkeen iskee väsymys, mutta vähän myöhemmin toivottavasti tulee uusi energiapurkaus. Sitä odotellessa koetan verrytellä aivojani vastaamalla Liliana Lennon antamaan haasteelliseen kirjahaasteeseen. Kiitos Liliana! Ja katsotaan mitä näistä tulee.
***

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et.

Varmaankin Conan Barbaari. Tai no, ei tietysti voi sanoa, että ”kaikki muut” pitävät, mutta olen ymmärtänyt että monelle spefikirjoittajalle tämä on klassikko kuitenkin. Ehkä, jos olisin lukenut Conan-tarinoita tai nähnyt Conan-leffan nuorena, olisin saattanut innostua seikkailusta ja toiminnasta. Nyt tietty pinnallisuus tarinoissa kyllästyttää, ja naisten ja miesten roolit ovat suorastaan huvittavia välillä. Conan esimerkiksi ihan konkreettisesti kantaa naisparkoja paikasta toiseen, kun eiväthän he nyt voi jaksaa kävellä. Lukemissani tarinoissa oli kyllä mainioita kauhu- ja fantasiaideoita ja barbaariseikkailun fiilistä, kaikkea sellaista mistä voi ottaa aineksia erinomaiseen nykyaikaiseen fantasiaan, mutta tällaisenaan… Ei ihan minua varten.

Anne Ricen Veren vangit on myös sellainen, että en vain saanut otetta.

 

2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Koen, että aika monesti etenkin fantasian puolella minun makuni myös osuu yhteen muiden maun kanssa. Joten mitäköhän tähän keksisi. En tiedä, onko mitään sellaista, joka varsinaisesti olisi inhokki kaikille muille…. Klassikoidenkin kohdalla varmasti löytyy aina joku muukin, joka tykkää! Paremman puutteessa vastaan tähän Patricia A. McKillipin kirjat. Pikaisella Goodreads-haulla huomasin, että kovin moni Goodreads-kaverini ei näköjään ole lukenut tai kovin korkealle tähdittänyt hänen kirjojaan. Itselleni esim. Unohdettu Ombria oli kuitenkin hieno lukukokemus. En ole kauheasti huomannut, että näitä kirjoja olisi Suomessa hehkutettu (syynä varmasti sekin, että suomennetuista teoksista on jo aikaa!)

Ei silti missään tapauksessa voi sanoa, että kukaan muu ei pidä, koska mm. Unohdettu Ombria on saanut World Fantasy Awardin ja ollut Tähtifantasian palkintoehdokkaana.

 

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.

Tuota, saako vastata Salkkareiden Lari ja Elias? Heheh, Salkkarit on minulle sellainen täydellinen rentoutumis- ja aivojentyhjennyskeino ollut jo vuosia. Ehkä kolmiodraamat eivät kovin suuresti kiinnosta minua, kun kerran äkkiseltään ei tule mieleen muuta kuin tuo. Yleensä menen kirjoissa sen mukaan mitä ns. enemmistö ajattelee, eli kun kirjailija on päätynyt ”oikeaan” ja useimpia miellyttävään ratkaisuun, se sopii minullekin. Todella vaikea keksiä nyt mitään… Ei, nyt ei vain tule mitään. (Olenko jo katsonut elämäni aikana liikaa Salkkareita ja tuhonnut aivosoluni?)

 

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

Dekkari / jännitys / rikoskirjat / trillerit, millä nimellä näitä nyt kutsuisi. Haluaisin pitää, mutta ongelma on lähinnä se, että en ehdi lukea enkä tiedä mistä aloittaisin. Jos menee kirjakauppaan, tuntuu että näitä on todella paljon. Kaikki sellaisia paksuja lukuromaaneja, joiden lukemiseenkin menee aikaa. Olen kyllä kuullut, että esim. näitä pohjoismaisia genren edustajia on kehuttu todella paljon. Ja joitain on tullut katsottua elokuvan tai tv-sarjan muodossa, niin että kuvittelen tietäväni genrestä jotain vaikka en oikeasti tietäisikään. En mitenkään halveksi tätä genreä, mutta jotenkin se ei vain nouse korkeammalle tärkeysjärjestyksessäni, kun on niin paljon muuta mitä haluaisin mutta en ehdi lukea (spefi, klassikot, valtavirtaproosa jne.).

Ehkä alan lukea jännäreitä joskus eläkkeellä.

 

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

Yleensä pidän juuri niistä mistä suurin osa muistakin lukijoista pitää. Esim. Tuntemattomassa juuri Koskelasta ja Rokasta, TSH:ssa Aragornista, Muumeissa Nuuskamuikkusesta ja Pikku Myystä ja niin edelleen. Menen siis enemmistön mukana. Jos en pidä suositusta hahmosta, niin kyseessä on sellainen hahmo joka muutenkin jakaa mielipiteet täysin kahtia. Vaikkapa nyt Twilightin Bella, onhan hän selkeästi suosittu, mutta toisaalta myös inhokki.

Öh, sanotaanpa vaikka Harry Potterin Dobby. Jotkut kai pitävät, mutta minä en erityisemmin.

 

6. Kirjailija, josta monet pitävät, mutta sinä et.

Näitä on varmasti paljonkin, joskin osa perustuu siihen, että en ole edes lukenut. Mainitaan nyt suomalaisten klassikoiden puolelta vaikkapa Ilmari Kianto, Juhani Aho ja F.E. Sillanpää sellaisina, jotka eivät ole oikein minkäänlaista tunnetilaa minussa herättäneet, vaikka jotain olen lukenut.

 

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

Varmaan Ajan pyörä, mutta on näitä muitakin. Jotenkin kun joku tällainen klassikkosarja on jäänyt lukematta, ei siihen osaa nyt ”myöhemmällä iällä” tarttua. Olen kyllä yrittänytkin paikkailla yleissivistystäni ja tutustua joihinkin sarjoihin… Dyyni-sarjasta sain luettua ensimmäisen osan, samoin Säätiöstä. Kumpikaan ei iskenyt niin paljon, että olisin lukenut jatkoa.

 

8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.

Tätä mietin varmaan pisimpään. Yleisesti ottaen kirja on aina parempi. Tai sitten olen nähnyt hyvän elokuvan mutta en ole lukenut siihen liittyvää kirjaa – tämä on hyvin yleistä.

***
Siinäpä joitakin epätäydellisiä vastauksia! Seuraavaksi koetan blogissa jatkaa novellien synty -sarjaa, kunhan tongin muistiani ja pääsen taas kuuden vuoden taakse. Hauskaa on myös se, että on yllättävän vaikea muistaa tarkalleen, missä järjestyksessä novellit on kirjoitettu – minulla oli tässä yksi harhaluulo joka osoittautui täysin vääräksi.

Finncon-fiiliksiä ja tekstiä pukkaa

Täällä se taas on, Finncon nimittäin, Tampereella tänä viikonloppuna. Aina yhtä upean ohjelman voi tsekkailla täältä. Sitten vain tekemään vaikeita valintoja siitä mitä kerkeää nähdä, unohtamatta myyntipöytien & kirppiksen kiertelyä.

Itse olen Finnconissa mukana aiempaa tiiviimmin yhdistystoiminnan kautta. Olen nimittäin vetämässä Mia Myllymäen kanssa Stk:n miittiä sunnuntaina klo 16-17. Saa tulla mukaan!

Samoin saa tulla moikkaamaan Vaskikirjojen myyntipöydälle la klo 11-12 ja sunnuntaina klo 11-12.

Perjantai-iltana täytyy suunnistaa Julkkarikvartettiin Vihtorin kirjastoon klo 18.30. Siellä Kuoriaiskirjat ja Osuuskumma julkaisevat kokonaiset 4 kpl uutuuskirjoja, ja omalta osaltani juhlistan Stepanin koodeksi -antologiaan osallistumistani.

Muina aikoina minua voi bongata Stk:n pöydästä, Osuuskumman pöydästä tai hortoilemasta päämäärättömästi. Myös yllätykset mahdollisia… Noh, sen näkee sitten!

Viikonloppua odotellessa olen ollut uppoutuneena projekti C:hen, ja itse asiassa paluu todellisuuden tapaiseen ympäristöön ja ihmisten ilmoille tuntuu juuri nyt aika hankalalta. Olen kirjoittanut parhaimmillaan sellaista 5-10 liuskan päivävauhtia, mikä on minulle PALJON. Mutta kirjoitankin C:tä itselleni epätyypillisen raakatekstityylillä, eli antaa tulla vaan ja tärkeintä on päästä eteenpäin. Jos ei muuten, niin vaikka inspiraatiomusiikin kanssa ”pakottamalla”. Haluan kerrankin saada ekan version kirjoitettua mahdollisimman nopeasti alusta loppuun, kokonaisuudeksi, jota sitten voi ihmetellä ja muokkailla. En vielä tiedä, mitä ”mahdollisimman nopeasti” tarkoittaa, mutta katsotaan nyt kuinka nopeasti oikeasti onnistun kesän aikana etenemään. Vielä on heinäkuu aikaa, mutta heinäkuussa on tarkoitus viettää myös lomalomaa.

Kirjoitan, vaikka fantasiamaailma EI ole valmis, vaikka en tiedä sitä enkä tätä enkä tuota. Keskityn päähenkilön sisäiseen maailmaan ja hänen tarinaansa. Ympäristöön liittyvät kysymykset toivottavasti ratkeavat myöhemmin. Saa nähdä, mihin tämä tällainen lopulta johtaa.

Tekstin tyylikin on erilainen kuin aiemmissa pitkissä teksteissäni. Välillä tyyli kyllästyttää ja päähenkilökin kyllästyttää. Joka toinen päivä kirjoittamani teksti tuntuu ihan hyvältä, joka toinen päivä hirveältä sonnalta joka on vain puserrettu ulos koska itse asettamani aikataulu sanoo niin. Joskus ei jaksaisi ajatella kässäriä ja puuttuvia paloja ollenkaan, joskus taas ei saa illalla unta kun mieli käy ylikierroksilla ja ideoita pukkaa nopeammin kuin niitä ehtii kirjoittaa muistiin. Välillä on sellainen fiilis että olen C:n kanssa ottanut liian ison harppauksen pois omalta mukavuusalueeltani (juonivetoisesta henkilövetoiseen, perinteisestä maailmaa kuvailevasta fantasiasta luonnosmaisempaan tunnelmointiin, suoraviivaisesta tekstistä runollisempaan)…. Mutta se on ainakin varmaa, että tällä hetkellä aika iso prosenttiosuus minusta asuu ja elää C:n tarinassa.

Finncon-reissuun en ota läppäriä mukaan!!!

Mutta jos muistikirjan….. ja vaikka tulostettuna tähänastisen tekstin kuitenkin……

Mukavaa con-viikonloppua kaikille, jotka olette tulossa!:)

Ja tähän loppuun vielä yksi pikku uutinen joka on unohtunut mainita: Radio Jyväskylän sivuilta löytyy viikko sitten tehty haastattelu, jossa aiheena oli erityisesti Älä riko pintaa -novellikokoelma.

Novellien synty #1: Kulkija

Edellisessä postauksessa lupailin blogiin juttusarjaa kesän ja novellikokoelman kunniaksi, joten tästä lähtee! Käsittelyssä on 10 kappaletta novelleja, jotka ovat syntyneet vuosien varrella ja jotka nyt muodostavat Älä riko pintaa -kokoelman. Aika muistella varhaisimpia vaiheita ja sitä, miten homma lähti liikkeelle vuonna 2009.

Ensinnäkin se oli merkittävä vuosi monella tavalla. Sen huomaa vasta näin jälkikäteen. Juuri vuonna 2009 sain Karnin labyrintin ekan version valmiiksi (se oli silloin ihan vain nimellä Mustien ruusujen maa). Aloin suunnitella ja hiljakseen kirjoittaa KK:ta, laajaksi projektiksi paisunutta kässäriä, joka tällä hetkellä on vaiheessa ”mitähän tämän kanssa tekisi”. Kesällä 2009 vietin viikon norjalaisella purjelaivalla nimeltä Sørlandet, ja se oli ehkä elämäni suurin Ihan Oikea Seikkailu. Ja juuri vuonna 2009, purjelaivareissun jälkeen, aloitin kirjoittamisen opinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa JA kirjoitin ensimmäisen version Kulkija-novellista. Se kertoo purjelaivasta. Sen alkuperäinen nimi oli Etelänkulkija, omana väännöksenäni Sørlandet-nimestä, joka tarkoittaa eteläistä maata tjsp. Ja novelli sijoittuu Kesäsaarille, fantasiamaailmaan joka silloin oli vasta kehitteillä, koska Mustien ruusujen maassa sitä maata tarvitsisin vasta kakkososassa.

Monimutkaista?? Minusta ainakin, hiukan. Kulkijan syntytarinasta on haasteellista aloittaa, koska tuntuu että tähän liittyy niin paljon. Kaikki kietoutuu yhteen. Mutta olennaisinta on ehkä se, että asiat tapahtuivat sattumalta samana vuonna ja kuitenkaan eivät ihan pelkästään sattumalta. Se on varmaa, että ilman purjelaivareissua Kulkija ei olisi sellainen kuin siitä tuli, ei olisi myöskään kokoelman päätösnovelli Rubiinilaiva, eikä Mustien ruusujen maa -trilogiakaan.

6572_1079621597612_1438466665_30179441_313249_n

Eli mikä ihmeen purjelaivareissu? No, tarina on melko pitkä ja vuosien aikana vielä varmaan vääristynytkin, enkä osaa oikein pukea koko matkakertomusta sanoiksi. Mutta koetan tiivistää olennaisen, ja pahoittelen jo etukäteen sekavuutta ja ajatusten poukkoilevuutta. Kyseessä oli osallistuminen Tall Ships Race -tapahtumaan, ja Sørlandet-laivasta taas voi lukea lisää täältä. Minulle, ikäni Keski-Suomessa asuneelle, meri on ollut suht kaukainen elementti enkä tiennyt tällaisesta purjelaivahommasta mitään ennen tätä täydellistä ex tempore -reissua. Olin Ärrällä kesätöissä sinä kesänä, ja yhtenä perjantaina silloinen poikaystäväni lähti Turkuun katsomaan purjelaivoja, sen verran ymmärsin. Kesken työvuoron tuli tekstiviesti: Täällä myydään puoleen hintaan lippuja purjelaivalla Liettuaan, lähdetäänkö? Seuraavana aamuna otin molempien passit, hyppäsin junaan, suunnilleen tyhjensin tilini (opiskelijabudjettireissailua, ah), ja lauantain ja sunnuntain välisen yön yövyimme jo Sørlandetilla.

Tall Ships' Races Baltic 2009 040

Silloin, kun kävelin reppu selässä ihmisvilinän läpi laivalle, jota en ollut edes nähnyt enkä yhtään tiennyt mitä oli edessä, kuumana kesäpäivänä Turussa….. Silloin oli LÄHTEMISEN FIILIS vahvempi kuin varmaan koskaan muulloin, ja siitä olen koettanut sen jälkeen monesti kirjoittaakin.

6572_1079613197402_1438466665_30179427_1349862_n

Luulin ensin joutuvani jonkinlaiselle ”purjeveneelle” ja olin ehkä vähän kauhuissani. Ilmeni kuitenkin, että Sørlandet oli ihan kunnon kokoinen purjelaiva, aito, vanhanaikainen, tunnelmallinen…. Kolmemastoinen täystakiloitu purjelaiva. No, voisin kehua loputtomiin, mutta tietenkin aika kultaa muistot.

 

20160623_130802.jpg

Laivalla emme olleet ainoastaan matkustajia, vaan kuten makuuhuoneen seinällä säilyttämäni diplomi (paras työtoditukseni ikinä!! :D) näyttää, myös teimme töitä eli olimme harjoittelijoita. Matka Turusta Klaipedaan, Liettuaan, kesti noin viikon. Meidän lisäksemme laivalla oli muutama suomalainen ja muutama liettualainen matkustaja/harjoittelija, ja silloin kun saavuimme Liettuaan, laivalle saapui eräs sitä varten paikalle lentänyt britti. Suurin osa väestä oli kuitenkin norjalaisia noin 15-vuotiaita teinejä, jotka oli lähetetty kesäksi merelle kasvamaan.:) Kuka tahansa voi varata paikan näiltä matkoilta, ja Tall Ships Race järjestetään joka vuosi eri reiteillä Euroopassa ja mukana on paljon erikokoisia laivoja. Turusta lähdettiin liikkeelle moottoreilla, mutta varsinainen lähtö kisaan tapahtui merellä , ja silloin laskettiin purjeet alas: huikea näky, jotain ihan muuta kuin mitä olisin voinut nähdä jos olisin jäänyt rannalle.

Tuonne.

Tuonne.

Meillä oli 8 tuntia työvuoroa päivässä, aina 4 tuntia kerrallaan. Minulle osui kaikkein mukavin vuoro eli 8-12 aamulla ja 8-12 illalla: ei tarvinnut valvoa yöllä. Työvuorojen aikana pitelimme ruoria, tähystimme keulassa, harjoittelimme solmujen tekemistä, kuuntelimme oppitunteja erilaisista purjelaivoista, opettelimme köysien ja purjeiden nimiä. Ja kiipesimme mastoihin!!!! Se oli pelottavinta mitä olin ikinä tehnyt. Ei varmaan ehkä kuulosta niin pelottavalta, mutta korkein eli viides purje oli KORKEALLA, eikä turvavaijeria voinut pitää kiinni silloin kun kiipesi ja siirtyi esim. tasanteelta purjeelle. Vasta sitten kun löysi hyvän paikan, vaijerin sai naksautettua kiinni. Mastoissa nostimme ja laskimme purjeita. Alhaalla kannella piti porukalla kiskoa köysistä. Silloin kun laivaa käännettiin, kaikkien piti tulla kannelle, myös niiden jotka olivat päiväunilla tms., koska kaikki tarvittiin vetämään köysistä. Käsieni iho kovettui ja paksuuntui oudosti reissun aikana, ja myöhemmin kotona iho lähti suikaleina irti.😛

Kallistuma. Ja köysiä.

Kallistuma. Ja köysiä.

Kieliä olivat englanti ja ”skandinavia”: norjaa, ruotsia ja tanskaa puhuvat ymmärsivät hienosti toisiaan. Opin siis paljon purjelaivan osien nimiä, mutta valitettavasti vain englannin ja skandinavian sekoituksella, joten siitä ei ollut suoraan apua purjehtimisesta kirjoittaessa suomeksi. Koetin saada kokemuksesta muutenkin paljon irti kirjoittamista varten, ihan tietoisesti, koska olin jo suunnitellut että Mustien ruusujen maan jatko-osissa seikkailtaisiin merellä. Katselin merta paljon. Laivan liikettä, keinuntaa, kallistumaa on ollut haasteellista kuvailla jälkikäteen. Se liike oli oikeasti jännä, mutta ei sitä enää ihan oikein muista. Suuri osa matkasta oli myös yllättävän ”arkista”, jopa tylsääkin, ja laiva liikkui suht hitaasti koska oli aika tyyntä. En siis päässyt kokemaan myrskyä, mutta ONNEKSI. Nimittäin nytkin jotkut olivat merisairaana, joillain saattoi mennä koko reissu melkeinpä ohi sängyssä maatessa. Laivalla oli tiukka kuri ja tietyt säännöt, mitään ei saanut jättää lojumaan, piti olla aivan siistiä. Pelasimme korttipelejä kannen alla aika paljon.

6572_1079613397407_1438466665_30179432_6438868_n

Seikkailu jatkui Klaipedaan, pikkukaupungissa tuntui olevan melkeinpä festaritunnelmat purjelaivatapahtuman päättyessä sinne. Sitten vähän juhlimista, bussilla Tallinnaan ja perinteisellä laivalla Suomeen ja kotiin.

Eipä tiennyt tyttö. Nimittäin vielä Turussa, että mihin oli ryhtymässä.

Eipä tiennyt tyttö. Nimittäin vielä Turussa, että mihin oli ryhtymässä.

Niin, tuota… Pitikö minun kirjoittaa jotain siitä novellista???!!?? Tämä eksyi nyt sen verran syvälle muisteluihin, että ehkä tämä riittää. Todettakoon lyhyesti, että kirjoitin ”Etelänkulkija”-nimisen rykäisyn syksyllä 2009 ja se oli oikeastaan ensimmäinen kirjoittamani novelli. Teini-iän heppatarinoita lukuun ottamatta siis. Olin ajatellut laittaa sen avoimen yliopiston kirjoituskilpailuun, mutta muistaakseni lopulta se kilpailu ei toteutunutkaan tjsp. Novelli kävi Portissa mutta ei menestynyt. Tarjosin sitä Usvan äänikirjaan, ei menestynyt sielläkään, mutta sain viisasta palautetta ja itsekin aloin ymmärtää, että tekstistä puuttui vielä jotain. Kesäsaarten maailma kehittyi sitten hiukan eteenpäin, ja Kulkijaan tuli mukaan eräs idea, joka näkyy Mustien ruusujen maa 2:ssakin. Ja lopulta Kulkija ilmestyi Usvassa 1/2013. Se on melko lyhyt novelli (ainakin moneen muuhun novelliini verrattuna), siihen purin joitakin ajatuksiani ja kokemuksiani purjelaivareissusta, mutta en kaikkea, ja se jätti sellaisen fiiliksen että halusin kirjoittaa purjelaivasta vielä lisää. Suoraan sanoen se ei minusta ole kokoelman paras novelli, kyllä ainakin itse siitä huomaan että se on ”alkuvaiheen” novelleja, vaikkakin alkuperäisestä muutettu. Minulle se edustaa kuitenkin tärkeää alkua ja tärkeää kehityksen paikkaa, ja aiheen ja sisällön puolesta se kuuluu novellikokoelmaan ehdottomasti mukaan.

Jos joku jaksaa näitä höpötyksiä kuulla vielä lisää, niin Rubiinilaiva-novellin kohdalla sitten.😛

Aurinkoista juhannusta kaikille! Tai myrskyistä, kummin vain. Mutta olkaahan varovaisia vesillä jos vesillä liikutte!

Julkaisun huuma ja harvinaisuus

Wuhuu! Tällä viikolla on postista tullut kaksin kappalein erityiskivoja juttuja. Ensin Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat), jossa on mukana minulta novelli. Mahtavaa päästä mukaan Stepanin koodeksiin, molemmat aiemmat antologiat olen lukenut ilolla (ja asiaan kuuluvalla kauhulla). Ja sitten huipennus eli Älä riko pintaa, oma novellikokoelmani joka sisältää aikuisille suunnattuja, Kesäsaarille & Talvilaaksoon sijoittuvia fantasianovelleja.

Tällaisia saa omaan hyllyyn harvoin.

Tällaisia saa omaan hyllyyn harvoin.

Omia julkaisuja ei ihan tappotahdilla tule. Jo ennen kuin olin julkaissut yhtäkään kirjaa, kuulin eräältä kirjailijalta ajatuksia siitä, miten harvinaista herkkua julkaisu on ja miten lyhyt hetki se julkaisemisen riemu aina on. Varsinainen kirjailijan / kirjoittajan työn ilo täytyikin hänen mukaansa löytää muualta, ihan siitä tavallisesta arjesta eli kirjoittamisesta. Edelliset omat julkaisuni ovat vuodelta 2014: trilogian lopetus Kevääntuoja ja novelli Alienisti-lehdessä kesällä 2014. Onhan siitä hetki vierähtänyt jo, ja voisi näyttää siltä että olen elänyt hiljaiseloa kirjoittamisen suhteen pari vuotta, mutta ehei. Itselleni asia näyttäytyy aika eri tavalla: viimeiset pari vuotta olen itse asiassa kirjoittanut paljon, omalla mittapuullani jopa tuotteliaasti! Ja uusia ideoita on enemmän kuin ehdin toteuttaa. Mutta ulospäin ne näkyvät hyvin hyvin jälkijunassa, jos milloinkaan.

Älä riko pintaa -kokoelman novellit on kirjoitettu vuosina 2009-2014. Olen iloinen siitä, että olen antanut novellien kypsyä sopivasti, ja toisaalta nyt olen saanut valmiiksi sen kokoelman, jota tietoisesti aloin suunnitella ainakin jo vuonna 2010. Halusin koota yhtenäisen kokoelman, joka sijoittuisi samaan maailmaan ja ehkä käsittelisi joitain samoja aiheitakin. Erityisesti on mahtavaa saada nyt julki 5 kpl novelleja, jotka eivät ole vielä ilmestyneet missään muualla. Tästä tulee sellainen kiva tunne, että olen tehnyt työtä jolla on ollut tarkoitus. Kirjoitin ja julkaisin. Se on huikeaa eikä todellakaan mikään itsestäänselvyys!!!

Vaikka ajatukset juoksevat jo niissä uusissa ideoissa (tai sitten muissa kiireissä, jotka syövät kirjoittamista…), ajattelin viivähtää ÄRP:n seurassa vielä hetken. Nyt jo tiedän, kuinka harvinaista herkkua kirjan julkaisu on, joten aion pitkittää tätä iloa, mikäli mahdollista. Eli aion fiilistellä näiden novellien kanssa hetken enkä unohtaa niitä ihan tuosta vain. Ajatuksenani on kirjoittaa tänne blogiin kesän aikana Novellien synty -sarja, kymmenen kirjoitusta eli oma jokaiselle novellille. Hiukan muisteluita (muistanko enää edes kaikista, miten ne oikein syntyivät???), hieman taustoja, inspiraatiobiisejä, mahdollisimman vähän spoilausta itse sisällöstä. Tällaista saa siis seurailla tulevina viikkoina… Ihan ensimmäisenä täytyy tulla novellin nimeltä Kulkija, jonka ekan version kirjoitin silloin 2009 erään erittäin merkityksellisen matkan jälkeen. Purjelaivareissu kesällä 2009…

No, nostalgiaa lisää myöhemmin.

Älä riko pintaa -kokoelman voi hankkia itselleen vaikkapa Kirjapuodin verkkokaupasta, e-kirjana Elisa Kirjasta tai parin viikon päästä Finnconissa Vaskikirjojen pöydästä!

Liebster award

Jeah! Kesä ja kirjan kirjoittaminen sopivat yhteen, eikö vain. Ihmeellinen on tämä kirjoittajaa piinaava vimma, kun aina pitää tarttua johonkin uuteen (tällä hetkellä Se Uusi Juttu on nimeltään projekti C), kun vasta on hädin tuskin saanut jotain edellistä valmiiksi. Kai se on jonkinlainen suojautumiskeino, johon on oppinut jo kauan sitten lähettäessä ensimmäisiä kässäreitä kustantamoihin. Kun on kirjoittanut valmiiksi jotain (mistä odottaa esilukijan mielipidettä, toimituskommentteja, kirja-arvosteluita tai ylipäätään mitä tahansa ulkopuolista arviota), on turvallisinta ryhtyä kirjoittamaan jotain uutta ja keskittää voimansa siihen. Uuden aloittaminen nopeuttaa etääntymistä edellisestä jutusta… Ja valmistaa tuleviin kritiikkeihin, hylsyihin, koko homman uusiksi laittaviin toimituskommentteihin jne.

Hienoa, projekti C on siis laastarisuhde, mutta niin kaikki muutkin kirjoitusprojektini!

Noh, ei nyt laastarisuhteista sen enempää, koska päivän tavoitteena minulla on vastata mainioihin Liebster award -kysymyksiin, jotka Maria teki jo pari viikkoa sitten. Kiitokset haasteesta! Olen kerran aiemminkin vastannut tähän haasteeseen, mutta siitä on jo aikaa, joten tokihan täytyy koettaa kaivella taas mielestä järkeviä tai ei-niin järkeviä vastauksia.

liebsteraward-471x420

1. Mihin käyttäisit yhtäkkiä saamasi 1000 euroa, jos sinun pitäisi käyttää se ”turhuuteen”? (Ei siis arkielämään, perusvaatteisiin, terveyteen, jne.)
Matkustamiseen, yksinkertaisesti. Se on aina inspiroivaa ja sellainen juttu, johon erittäin mielelläni tuhlaan kaikki ”ylimääräiset” tulot. Kohde voi olla perinteinen etelän lämpö (tätä Suomessa asuva Kesäihminen todella kaipaa silloin tällöin), jokin kaupunki, jokin uusi paikka, tai tällä hetkellä varmasti Skotlanti. Koska projekti C suorastaan huutaa Skotlannin-matkaa. (Ehkä ensi vuonna….)

2. Minkä vitsin kerrot jos on pakko?
Apua, en minä kerro vitsejä. Osaan sanoa jotain humoristista vain silloin tällöin, jos keksin jotain tilanteeseen sopivaa, ja sitten se joko saa ihmiset nauramaan tai ainoastaan vaivautumaan. Öööh? (Tämä ei nyt mene ihan putkeen, kun kysymys 2 osoittautui jo näin vaikeaksi.)

3. Mikä on ärsyttävintä kesässä?
Se ettei oikeasti ole lämmintä!! +25 ja aurinkoa kiitos!!!

4. Mitä laulat karaokessa? Kyllä, kyllä, mikrofoni on jo tungettu käteesi ja innokas humalainen yleisö odottaa. Mitä laulat?
No vaikkapa Kaija Koon Tinakenkätyttö tai sitten Indicaa. Kyllä tätä on tullut harrastettua joskus aikoinaan, mutta valitettavasti se vaatii kyllä sellaista humalatilaa, että nykyään ei jaksa sellaista tilaa enää hankkia, koska krapula olisi ihan liian vaivalloista.

5. Kuinka pukeudut/pukeutuisit Pride-kulkueeseen?
Olen tosi huono pukeutumaan yhtään mihinkään. Elämäni aikana olen lähinnä pari kertaa pukeutunut Halloweenina, kun kaikki muutkin kaverit pukeutuivat. Olen myös todella huono lähtemään tällaisiin kulkueisiin tai mihinkään tällaiseen yleisötapahtumaan täältä periferiasta. No, jos jonain päivänä menisin, niin kai pelkkä tavallinen kesämekko ja vaikka joku tavallinen sateenkaarilippu riittäisi?

6. Mikä oli viimeksi noloa? Edes pikkuisen noloa?
Se, että olin kirjoittanut tietämättömyyksissäni yhden aika epämääräisen kommentin yhteen novelliini. Itse asiassa vähän just noihin sateenkaarijuttuihin liittyen, joten siksi se tuli tässä mieleen. Toimittaja kuitenkin huomautti mokasta, joten se ei päädy painoon asti. Suuren suuri hatunnosto kaikille tarkoille toimittajille, jotka estävät kirjailijoita nolaamasta itseään!

7. Uudessa ylioppilaskokeessa eteen tulee suullisia tehtäviä kielikokeessa. Osaisitko neuvoa ruotsiksi reitin lähimpään apteekkiin?
Sanotaanko näin, että kunpa osaisinkin! Harvemmin jälkeenpäin kaduttaa se, että on oppinut jonkin kielen. Enemmänkin se, että ei oppinut. Minulla on ollut erinomaiset mahdollisuudet oppia ruotsin kieli hyvin (mm. olin yhden kesän hevostallilla töissä Ruotsissa ja kirjoitin omissa ylppäreissäni ruotsista E:n). Mutta kieli unohtuu ihan totaalisesti, kun sitä ei vuosikausiin käytä. Kyllä varmaan ruotsin kieli olisi ns. kaiveltavissa päästäni, mutta ihan tästä vain ei kyllä lähde.

8. Mikä on oudoin paikka, josta olet herännyt?
Hm, eipä niitä kovin outoja ole ollut. En kauheasti huitele oudoissa paikoissa. Mutta ekan kysymyksen matkustusteemasta innostuneena vastaan nyt että Stanstedtin lentokentän lattia Lontoossa. Silloin köyhänä nuorena opiskelijana kun lähdettiin reissuun niin että suurin osa öistä nukuttiin joko lentokentällä ta bussissa. Ja huonosti nukuttiinkin.

9. Mitä ostit viimeksi?
Uudet kesäsandaalit ja Lauren Beukesin Zoo cityn. (Tosin oikeasti ostin vielä niiden jälken ruokakaupasta ruokaa, mutta se olisi paljon tylsempi vastaus!)

10. Millaisia mattoja on asuntosi lattioilla?
Enimmäkseen anopin tekemiä sellaisia ihan perusmattoja.

11. Haluaisitko lemmikiksi mieluummin pienen lohikäärmeen vai kerberoksen pennun?
Pienen lohharin tietty, koska fanitan Daenerysia.

Huh, siinäpä se, ja ainoastaan vitsikysymys ylitti mielikuvituskykyni. Hyviä ja erilaisia kysymyksiä nämä!

Minun pitäisi myös haastaa uusia ihmisiä ja laatia uusia kysymyksiä, mutta koska olen muutenkin niin epätäydellinen ja epäesimerkillinen bloggaaja, skippaan tämän vaiheen. Sen sijaan haastan kaikki tämän lukijat nauttimaan Suomen kesästä, niin kauan kuin sitä vain kestää — ja satoi tai paistoi! Aina on hyvä sää lukea ja kirjoittaa. Ja vielä erityishaaste kaikille niille jotka saavat lomailla kesällä: nauttikaa lomasta, rentoutukaa, muistakaa olla ”suorittamatta” lomaa.

(Huom. tämä ohje on laadittu perinteisellä ”älä tee niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon” -periaatteella…)

Kesällä kelpaa kirjoitella goottijuttuja

…Eikö vain? Etenkin sateiset päivät ja kesämyrskyt soveltuvat tähän tarkoitukseen erinomaisesti.

***

Vaskikirjat hakee kirjoittajia uusien goottilaisten novellien antologiaan. Goottifiktio on erityisen hyvin edustettuna angloamerikkalaisessa kirjallisuudessa, mutta epäilemättä myös suomalaiset spefikirjoittajat hallitsevat synkän romantiikan fantasian, kauhun tai maagisen realismin sävyillä.

Antologiaan halutaan siis novelleja, jotka kunnioittavat gotiikan kirjallisia perinteitä. Tyypillisesti goottinovellien ympäristönä on synkkä linna, kartano tai muu eristäytynyt, syrjäinen paikka. Goottifiktiossa on lukuisia ikonisia hahmoja, kuten Dracula, Dorian Gray, Heathcliff, Frankensteinin hirviö, Jane Eyre, Oopperan kummitus, Tri Jekyll sivupersoonineen jne. Perinteisiin ei kuitenkaan tarvitse kahliutua, ja kirjoittajilta toivotaan monipuolisesti näkökulmia goottiteemaan. Ihanan lurjuksen, dekadentin byronilaisen sankarin ei tarvitse olla mies, ja tapahtumapaikkana voi yhtä hyvin olla Kainuun tai Pohjois-Karjalan korvet kuin Englannin nummet tai Yhdysvaltojen syvä etelä. Novelli voi sijoittua myös nykyaikaan ja vaikkapa synkkään urbaaniin miljööseen.

Novelleja voi lähettää Vaskikirjoille sähköpostitse osoitteeseen info@vaskikirjat.fi 31.10.2016 mennessä. Samasta osoitteesta voi myös tiedustella lisätietoja. Novellien pituudeksi toivotaan 10–20 liuskaa, mutta tässä voidaan joustaa. Novellien valinnan jälkeen niitä työstetään eteenpäin, ja kirja julkaistaan 2017 syksyllä. Julkaistavista novelleista maksetaan 50 euron palkkio. Kirjan toimittaa Katri Alatalo yhteistyössä Vaskikirjojen kanssa.

Tätä kutsua saa mielellään jakaa eteenpäin.

Älä riko pintaa

älärikopintaa 02

Kansi: Jarno Kantelinen

älä riko pintaa

älä astu hopeiseen virtaan

Kirkas vedenpinta piilottelee suvun synkkää salaisuutta. Tyttö koettaa irtautua ylisuojelevasta isästään, mutta isä pelkää tytön hukkuvan uniin äitinsä tavoin. Orpopoika huolehtii veljestään, jonka erilaisuutta pieni kyläyhteisö ei hyväksy. Nuori mies rakentaa kaunista seikkailujen laivaa, mutta onko sen köydet sittenkin punottu aaveiden hiuksista?

Katri Alatalon kauhusävyiset fantasianovellit vievät lukijansa pohjoiseen Talvilaaksoon ja kaukaisille Kesäsaarille. Novellit sijoittuvat Mustien ruusujen maa -romaanitrilogiasta tuttuun maailmaan, mutta ne ovat itsenäisiä kertomuksia. Tarinat kertovat perheestä, aikuistumisesta, lähtemisestä ja matkanteosta. Kuolema koskettaa monia tarinoiden henkilöitä, ja jokaisen on valittava oma tapansa suhtautua asiaan: toiset surevat, toiset vastustavat, ja joku odottaa kuolemaa luokseen kuin vanhaa ystävää.

Novelleista viisi on julkaistu aiemmin, mutta kirja tarjoaa lisäksi viisi uutta mukaansatempaavaa tarinaa!


I OSA (KERRON TEILLE TARINAN TALVESTA)

Susiveli

Unien puutarhat

Ei poikasi ole kuollut

Narvaranin linnut

Talviyön tarina


II OSA (SIELLÄ MISSÄ PUUT KASVAVAT JOESTA)

Älä riko pintaa

Kulkija

Tee minulle syksy

Jos seinät voisivat tuntea

Rubiinilaiva

***

Eipä tässä muuta!! Tarkistelen parhaillaan taittoversiota…. Kirja tulee kesäkuussa!

Kirjallisuusfestareilla Ruotsissa

Näin se kevät etenee. Jostain mystisestä syystä viime vuosina eräs asia on toistunut aina maaliskuun tienoilla: matka Ruotsiin. Outoa. Joka kerta syy ja matkaseura on ollut erilainen, mutta jotenkin ihmeellisesti Ruotsin-reissusta on tullut melkeinpä jokakeväinen perinne. (Yksi syistä on ollut se, että pikkusiskoni opiskelee Göteborgissa. Siellä pari vuotta sitten ihastelin mm. scifi- ja fantasiakirjakaupppaa.) Vuosi 2016 jatkoi tutuksi käynyttä sarjaa, ja tällä kertaa vuorossa oli hyvinkin uusi ja opettavainen elämys. 17.-20.3. vietin Uumajan kirjallisuusfestareilla eli Littfesteillä. Matkaseurana olivat runoilija AP Kivinen ja runoilija, läänintaiteilija Vesa Lahti. Ja miten ihmeessä päädyin mukaan tällaiselle reissulle? Yhdistystoiminnan ansioksi tämä täytyy laittaa. Reissun mahdollistivat Keski-Suomen Kirjailijat ja Keski-Suomen Taike yhteistyössä.

Näistä maisemista voisi saada Talvilaaksoon uusia virikkeitä...

Näistä maisemista voisi saada Talvilaaksoon uusia virikkeitä…

Matkan ensimmäinen elämys oli herääminen kolmen jälkeen aamulla (työntäyteisen alkuviikon jälkeen). Matka Vaasaan oli jokseenkin puuduttava, mutta päivän kirkastuessa ja kahviannosten hiljalleen vaikuttaessa homma alkoi kääntyä voiton puolelle. Matkustin ensimmäistä kertaa elämässäni lautalla Vaasasta Uumajaan. Fiilis oli aivan erilainen kuin etelämmässä Tukholman-risteilyillä, kai siksi että päivä sattui olemaan aivan upea ja rannikon lähellä lautta tunkeutui mahtavan jäätikön läpi. Aikamoiset maisemat oli: sinistä taivasta, valkoista jäätä, tummansinistä merta. Tuuli kylmästi. Hienosta kelistä huolimatta vietin 99 % ajasta sisätiloissa ja otin ns. työt esille. Minulla oli nimittäin mukana 505-liuskainen KK:n kässäri ja tavoitteena lukea se tauon jälkeen läpi.

Saavuimme kohteeseen torstaina päivällä. Hotellihuoneessa törmäsin hauskaan ideaan: omat käsipainot huoneessa ja vielä treeni-DVD! Jos kynnys lähteä hotellin kuntosalille on iso, niin kynnys näiden käyttämiseen on jo pienempi. Arvatkaa, montako kertaa reenasin 4 päivän aikana…. No ihan hiukan, edes muodon vuoksi, viimeisen päivän aamuna.

20160317_133022.jpg

Uumaja vaikutti heti sympaattiselta, melko pieneltä ja helposti hallittavalta kaupungilta. Uumaja on väkiluvultaan pienempi kuin Jyväskylä. Mm. siksi meitä hämmästyttikin suuresti heti alusta lähtien, kuinka ihmeessä tähän pieneen pohjoiseen kaupunkiin on saatu järjestettyä niin iso ja toimiva kirjallisuusfestivaali. Ihan oikeasti, nyt tässä on taas jotain mystistä, mutta kyllä vain naapurimaa on monessa asiassa meitä edellä. Siinä missä Suomessa ajatellaan, että ääh ei tämä ikinä voisi toimia, Ruotsissa se toimii jo.

Littfestillä on neljän päivän aikana runsaasti ohjelmaa niin päivällä kuin illallakin. Vieraita saapuu runsaasti kotimaasta ja ulkomailta. Ohjelmassa oli monipuolisesti paneelikeskusteluja, haastatteluja, kirjajulkkareita ym. Monella tapaa tapahtuma muistutti minua Finnconista, mutta festareille ei ollut vapaa pääsy vaan liput — ja ne liput oli loppuunmyyty jo ennen festareiden alkua! Päärakennuksen aulassa oli tussitaulu, johon saattoi ilmoittautua halukkaaksi lippujen ostajaksi tai myyjäksi. Tästä tuli heti fiilis, kuin olisimme saapuneet isompaankin rockkonserttiin. Tapahtumapaikka oli aivan keskustan ytimessä, suurin sali on teatterin ISO pääsali, ja paikalla oli hyvin väkeä nuorista aikuisista eläkeikäisiin. Iltaisin järjestettiin ohjelmaa monessa paikassa, ja väki jaksoi silloinkin tulla kuuntelemaan paneelikeskusteluja / esiintymisiä, ja luonnollisesti iltaohjelman ohessa sai myös nauttia viiniä/olutta/siideriä ja ottaa rennommin. Järjestäjät olivat nuoria ja aktiivisia, kaikki pelasi eikä meidän esiintyjinä tarvinnut stressata mistään.

Yksi pieni yksityiskohta kirjakahvilan sisustuksesta.

Yksi pieni yksityiskohta kirjakahvilan sisustuksesta.

Ihastuimme Uumajassa mm. Bokcafe Pilgataniin, ihan oikeaan kirjakahvilaan, jollaisesta esimerkiksi Jyväskylässä saa vain haaveilla. Paikka oli hieman Tampereen Tulenkantajien kirjakaupan tapainen, mutta esiintymistilaa oli enemmän. Kirjakahvilasta sai kirjoja (Huom! Ihan oikeasti! Suomessa ”Kirjakahvila” varmaan tarkoittaisi kahvilaa, jonka takaosassa myytäisiin koriste-esineitä ja kynttilöitä ja takahuoneesta löytyisi laatikollinen Kaari Utriota tjsp.),  ja samoin tarjolla oli kahvia, lounasta, viiniä ja olutta. Sama tila muotoutui päivällä lounaskahvilaksi ja illalla esiintymispaikaksi esim. runoklubille.

Tove Jansson oli hyvin edustettuna Bokcafen lasten- ja nuortenkirjallisuushuoneessa. Täältä löytyi myös fantasiahylly -- aikuisten puolella en sellaista onnistunut huomaamaan...

Tove Jansson oli hyvin edustettuna Bokcafen lasten- ja nuortenkirjallisuushuoneessa. Täältä löytyi myös fantasiahylly — aikuisten puolella en sellaista onnistunut huomaamaan…

 

AP Kivinen tarttui tilaisuuteen ja esiintyi open micissä heti torstai-iltana Bokcafessa.

AP Kivinen tarttui tilaisuuteen ja esiintyi open micissä heti torstai-iltana Bokcafessa.

Reissu Littfesteille oli siksikin opettavainen, että juuri edellisenä viikonloppuna olin ollut käymässä Jyväskylän kirjamessuilla. Suunnilleen samankokoinen kaupunki (Uumaja pienempi ja pohjoisempi), iso maksullinen tapahtuma, jonka keskipisteessä olivat kirjat… Ja verrattuna toisiinsa nämä tapahtumat olivat kuin yö ja päivä! Jyväskylän messuilla, valitettavasti, olisi kävijämäärissä toivomisen varaa (tämä perustuu mutu-tuntumaan messujen lauantaipäivältä), samoin kustantamoiden ja kirjailijoiden osallistumisessa messuille. Jyväskylän messuilla esimerkiksi paikallista Suomalaista kirjakauppaa ei näkynyt, mutta 2 euron alelaari-osasto toimi vetonaulana. Kirjamessuilla yritetään myydä, mutta jostain syystä porukkaa ei tule paljoa paikalle tai jos tuleekin, pahimmat jonot syntyvät viini- ja juustokojuille.

Littfesteillä taas selvästikään ideana ei ollut myydä – ei ainakaan suoraan ja paljon. Tapahtumassa ihan oikeasti kirjallisuuskeskustelut ja esiintymiset olivat pääroolissa, ja ihmiset tulivat (ilmeisesti?) paikalle hyvän ohjelman ja tunnelman vuoksi. Ehkä sitä kautta epäsuorasti kiinnostutaan myös kirjoista lisää ja ostetaan sitten myöhemmin..? Myyntipöytiäkin tapahtumassa oli, mutta yllättävän maltillisesti. Vähemmän kuin esimerkiksi Finnconissa (missä mielestäni myyntipöytiä ei suinkaan ole liikaa eikä myyminen ole mitenkään ahdistavaa). Littfesteillä jostain syystä myyntipöydät olivat jopa hieman ”piilossa” eli vasta rakennuksen toisessa kerroksessa, ei heti ensimmäisenä aulassa. (Äh ”piilossa” on kuitenkin väärä sana, pöytien ohi kuitenkin mentiin siihen isoimpaan saliin.) Pöydät olivat ilmeisesti esiintyjien myyntipöytiä: pieniä ja yksittäisiä, ja niissä myytiin esimerkiksi muutamia tiettyjä kirjoja, koruja, muistikirjoja tms. Tämä ei siis ollut mikään isojen kustantamojen tai alekirjakauppojen kauppabasaari.

Mistä festari sitten saa rahansa, miten homma pyörii? Ilmeisesti tapahtuma saa hyvin tukia, myös EU:lta. Littfest on aloittanut toimintansa 10 vuotta sitten pienenä tapahtumana, ja se on kasvanut siitä. Vaikuttaa siis siltä, että järjestäjillä on ollut toisaalta malttia aloittaa pienestä, toisaalta kunnianhimoa rakentaa aina isompaa.

Oma heräteostokseni ja matkamuistoni oli kaulakoru. Tässä kaksi vinkkiä projekti C:n sisällöistä: skottiruudut ja "Warrior" :D :D

Oma heräteostokseni ja matkamuistoni oli kaulakoru. Tässä kaksi vinkkiä projekti C:n sisällöistä: skottiruudut ja ”Warrior”😀😀

Mihin päivät Littfesteillä sitten hurahtivat, paitsi ihmetellessä festarien meininkiä ja homman toimivuutta? No, pakko myöntää, että yllättävän suureksi osaksi hotellihuoneessa. Kellään meistä ei ollut intoa juosta minuuttiaikataululla ohjelmanumerosta toiseen, joten otimme rennosti, ja koska hotelli sijaitsi kivenheiton päässä ja matkat joka paikkaan olivat lyhyitä, ehdimme levätä hyvin. Onneksi olin ottanut KK:n kässärin mukaan, koska aikaa tosiaan oli sen verran, että sain sen luettua – viimeiset luvut paluumatkalla Vaasan-lautalla. Oli yllättävän mukavaa uppoutua KK:n maailmaan tauon jälkeen – etenkin saamieni positiivisten kommenttien jälkeen! Lisäksi kävimme seuraamassa lähinnä iltaohjelmia, söimme hyvin ja valmistelimme lauantain esiintymistämme, johon kuitenkin liittyi tiettyä extrajännitystä. Paneelikeskustelumme aihe oli ”Polarnatten – Skrivkramp och Inspiration”, ja EI, emme puhuneet ruotsiksi. Kielenä oli englanti, mutta minulle tämä oli ensimmäinen kerta kun olin tällaisessa mukana englanniksi (ja luin tekstiäni englanniksi!!), joten tarpeeksi jännitystä tuli jo siitä.

Oman hotellihuoneen rauha, lasi viiniä ja kässäri. AH! Joskus kirjailijan elämä on juuri näin täydellistä.

Oman hotellihuoneen rauha, lasi viiniä ja kässäri. AH! Joskus kirjailijan elämä on juuri näin täydellistä.

Perjantaina teimme inspiraatioretken paikalliseen ”Kuvamuseoon” (Bildmuseet) Itse museorakennus ja siellä liikkuminen oli jo pieni elämys: ensin kiipesimme ylös kuudenteen kerrokseen, josta oli upeat näkymät joelle ja kaupunkiin (jälleen yksi upea päivä), ja sitten laskeuduimme vähitellen, ja jokaisessa kerroksessa oli erilainen taidenäyttely. Perinteisiä valokuvia ei juurikaan löydetty, mutta mm. kaikenlaisia valoinstallaatioita kylläkin, samoin upeita kuvia juuri palkitusta ruotsalaisesta lasten kuvakirjasta. Ehkä eniten innostuin Nisrine Boukharis -nimisen taiteilijan koostamasta huoneesta, jossa lojui lattialla lyhyitä runonpätkiä aiheesta ”Wanderism”. Näistä sai esimerkiksi etsiä ja järjestellä itselleen sopivan runon. Aihe inspiroi ja sopi senhetkiseen mielentilaan ja viikonlopun teemoihin: kirjoittaminen, vaeltaminen, matkustelu. Tällaisen runon sieltä kokosin:

20160318_115135.jpg

The wanderer is

someone who is walking

awake and asleep

discovering and

creating things,

Being a wanderer means being lonely,

existing in all lost words and

he is not following

anyone or anything.

Hmph, tuohon loppuun en ole ihan tyytyväinen. Oli vaikeaa löytää loppulausetta and-sanan jälkeen.

Lauantaipäivä koitti, esiintymisemme tuli eteen ja meni kai ihan mallikkaasti. Kerroimme hieman itsestämme, omasta kirjoittamisestamme ja kirjailijaelämästä Jyväskylässä. Kerroin Talvilaaksosta/Kesäsaarista ja siitä, miten olen ottanut virikkeitä fantasiamaailmaan näistä meidän pohjoisista vuodenajoistamme. Sitten luin katkelman ”talvinovellista” Narvaranin linnut, joka on tulossa ensi syksynä julkaistavaan kokoelmaan. Tuntui yllättävän kivalta päästä lukemaan pieni pätkä novellista yleisön edessä, ja jopa englanti-osuus siinä oli ihan ok lopulta. Muutama kappale Narvaranin linnuista tuntui jopa ihan luontevalta englanniksi… Mutta silti olen tosi, tosi kaukana siitä, että kääntäisin kokonaisen novellin englanniksi tai kirjoittaisin englanniksi.

Todistetusti esiinnyimme siellä  ja yleisöäkin oli vähintään yksi. :D Kuva: Vesa Lahti.

Todistetusti esiinnyimme siellä ja yleisöäkin oli vähintään kaksi.😀 Kuva: Vesa Lahti.

Kun esiintyminen oli hoidettu, vaihdoimme vapaalle. Lauantai-iltana Littfesteillä löytyi ohjelmaa moneen makuun. Ajauduimme jälleen jo tutuksi tulleeseen kirjakahvilaan, missä kuuntelin mielenkiinnolla mm. slovenialaisen kirjailijan kokemuksia kotimaansa kirjapiireistä. Sloveniassa väkeä on vielä vähemmän kuin Suomessa, kielialue vielä pienempi, mutta kirjoittajia ja kirjoja kyllä riittää. Suurin osa on omakustanteita, jotka eivät löydä lukijoita — ja apurahoja on, mutta ne menevät enemmän vanhoille konkareille (vaikka eivät olisi tehneet aikoihin mitään uutta) kuin uusille tekijöille, jotka oikeasti olisivat tekemässä jotain nyt. Tämän verran ymmärsin — ja sitten vähitellen alkoi kieliähky iskeä, samoin kummallinen väsymys, joka oli varjostanut reissua vaikka puolet ajasta OLIN vain levännyt enkä ollut hössöttänyt tapahtumien seuraamisen kanssa. Aivokapasiteettia vieraskielisten runojen tai paneelikeskustelujen kuuntelemiseen ei todellakaan enää ollut.

Ilta huipentuikin meidän osaltamme tapahtumaan, joka ei ollut mitenkään Littfestiin kytköksissä. Hotellimme nurkilla sattui nimittäin olemaan myös kitaramuseo ja siellä sattui olemaan aika kiva baari ja illalla esiintymässä Neil Young -tribuuttibändi. Ei minulle tutuin artisti todellakaan, mutta kyllä näitä covereita kuunteli enemmän kuin mielellään.

20160319_234327.jpg

Tyypit vetivät sen oloisesti, että tunsivat Neil Youngin tuotannon läpikotaisin ja olivat sitä muutaman kerran reenanneetkin. Tunnelma oli kohdillaan, tämä oli oikeaa rokkia, jotenkin tosi aitoa musiikkia. Jep, se sana ehkä kuvaisi parhaiten: aito. Mieleen jäi useampi kuin yksi korvamato, ja näihin biiseihin voisi palata toistekin. Tästä biisistä bändi soitti muistaakseni sellaisen menevämmän version:

Huh, siinäpä tämä reissuraportti kokonaisuudessaan. Sunnuntaina oli jäljellä enää herätys (EI aikainen), viimeinen aamupala (liikaa makeaa) ja paluumatka (KK:n viimeiset sivut). Mietittävää ja pureskeltavaa riitti kotimatkallekin. Kuka järjestäisi jotain tällaista Suomeenkin? Ja jos järjestäisi, niin tärkeää olisi saada ns. pienet piirit kokoontumaan yhteen ja tekemään yhteistyötä. Finncon on meillä iso hieno tapahtuma, ja vähän samaan tyyliin voisi olla jotain myös valtavirran puolella ja ”kaikille”. Uumajan esimerkki on myös erinomainen muistutus siitä, että juna (tai bussi, tai lautta) kulkee ihan yhtä hyvin etelästä pohjoiseen kuin toisinkin päin. Suomessakaan kirjallisuusfestareiden ei siis tarvitsisi sijaita automaattisesti Helsingissä!

Jos kansainväliset kuviot/esiintymiset kiinnostavat, niin Uumajan Littfestiä voin kyllä suositella lämpimästi kaikille.

Lämmin kiitos matkaseuralle, KS Kirjailijoille sekä paikalliselle Taikelle.

 

Post Navigation

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.