Päättymätön tarina

Kirjoitan. Luen. Oleskelen.

Novellien synty #8: Jos seinät voisivat tuntea

Nyt kun lokakuusta on jotenkin selvitty, niin aloitetaanpas marraskuu reippaasti Novellien synty -sarjan viimeistelyllä. Loppusuoralla ollaan! Jos seinät voisivat tuntea oli viides ja sen myötä viimeinen Kesäsaarten puolelle kirjoittamani novelli. Outoa kyllä: vaikka tuo on yksi tuoreimmista novelleista siis, en muista kauheasti sen kirjoitusprosessista. Piti käydä ihan Portin sivuilla katsomassa, että minä vuonna se pääsi BU-listalle. 2013. No niin, siitä voi olettaa, että novelli tuli varmaan kirjoitettua aika lailla kesällä 2013. (Outoa sekin, että muistin Portin kisan nimimerkkini.)

Muistan kuitenkin pari hyvin keskeistä juttua tästä novellista. Ensinnäkin tämän biisin.

Bastillen Pompeii näyttäisi Googlen mukaan olevan julkaistu vuonna 2013, joten aika täsmää! Novellien kirjoitusprosessit ovat yleensä sen verran lyhyitä, ettei niille ehdi kerääntyä kokonaista soundtrackia. Mutta saattaa tulla oma biisi. Niinpä aina kun kuulen tämän biisin, minulle tulee mieleen Jos seinät voisivat tuntea -novellin nuori nainen Siria, joka saapuu vanhaan ja kauniiseen Homlunin kaupunkiin ja lähtee tavoittelemaan haaveitaan. Siria pestautuu kaupungin wanhaan kirjastoon ja päättää (hyvinkin itsepäisesti) etsiä sieltä oikeaa taikuutta. Juu, aika perinteisiä fantasian elementtejä… Ajatuksena minulla tässä oli se, että Siria kurkottelee vähän liiankin korkealle. Henkilöhahmossa tuli käytettyä omia luonteenpiirteitä (niitä ikävämpiä ja ärsyttävämpiä….) ja paisuteltua niitä. Siinä miten Siria tavoittelee taikuutta on jotain samaa kuin siinä, miten minä olen tavoitellut kirjailijuutta…. Ja halusin purkaa tekstiin jotain siitä, mihin liiallinen kunnianhimo ja itsekkyys voi johtaa.

Ehkä se johtaa asioiden romahtamiseen ja tuhoutumiseen — mistä tuleekin taas mieleen Pompeiji.

Tarinan tapahtumapaikka, Homlunin kirjasto, mainitaan sivulauseessa muuallakin novellikokoelmassani ja myös Mustien ruusujen maa -sarjassa. Tähän liittyykin vielä sellainen jippo, että Sirian tarinaa ei pitänyt alun perin syntyä ollenkaan. Sen sijaan Mustien ruusujen maan 3. osassa piti olla osio, jossa Dinja kumppaneineen matkustaa Homlunin kirjastoon etsimään erinäisiä vanhoja ja salaisia tietoja. Se oli mukana romaanin suunnitelmassa, mutta leikkasin sen sitten pois jo ennen sellaisen matkan kirjoittamista. Onneksi. Onneksi KERRANKIN osasin poistaa juonesta jotain. Muutoin kirjaan olisi tullut varmaan lopulta aika irrallinen sivujuonne ja kokonaispituus olisi paisunut.

Niinpä Dinja ei koskaan matkustanut Homlunin kirjastoon, mutta minua miljöö oli sen verran jo alkanut vaivata, että tuli kirjoitettua tämä novelli. Jos seinät voisivat tuntea ei tosiaan menestynyt Portissa BU-listaa korkeammalle, enkä sitä sitten yrittänyt saada julkaistuksi missään erillisenä. Se löysi paikkansa Älä riko pintaa -kokoelmasta, ja samalla kesänovellien ”kiintiö” tuli tavallaan täyteen.

Onko outoa, että joku biisi muistuttaa vanhasta novellista? Eikö *normaalisti* biisien kuuluisi muistuttaa niin kutsutun oikean elämän tapahtumista???

Ei voi mitään, mutta näin on. Tätä bloggausta kirjoittaessa tuli kuunneltua Pompeii muutaman kerran. Hauskaa palata tarinan fiiliksiin ja muutaman vuoden takaisiin ajatuksiin: musiikki vie sinne tehokkaasti. Ja minulle henkilökohtaisesti Jos seinät voisivat tuntea on tärkeä ja opettavainen novelli.

Se on opetus, jonka olen kirjoittanut itse itselleni.

***

Aiemmat sarjassa:

Susiveli

Narvaranin linnut

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

 

Hajanaisia yhdistysajatuksia

Olen mukana Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien hallituksessa tänä vuonna, ja viikonloppuna varmistui, että niin myös ensi vuonna. Tänään yhdistyksemme laittoi liikkeelle tiedotteen, jonka voi käydä lukemassa julkisessa Facebook-ryhmässä sekä Netticolosseumilla. Tiedote sinänsä on suunnattu yhdistyksen jäsenille, mutta linkitän sen tähän, koska mieleeni tuli sanoa yhdistyshommista pari sanaa näin julkisemmin ja yleisemminkin. Saman asian voi siis soveltaa mihin tahansa muuhunkin yhdistykseen. Lyhyesti tiivistettynä tiedotteessa todetaan, että yhdistykseltämme puuttuu puheenjohtaja — muuten menee oikein hyvin.🙂

Yhdistyshommat ovat toisaalta oikein kivoja ja toisaalta hankalia. Hankalaksi ne tekee se, että nämä ovat vapaaehtoishommia, ja jos lähtee yhdistyshommiin mukaan, niin täytyy olla asioissa jonkinlainen tärkeysjärjestys. Yleensä siis esim. perhe, terveys, palkkatyö ja muut sellaiset täytyisi laittaa vapaaehtoishommien edelle. Toisaalta hankaluus on se, että samoille tyypeille kasaantuu paljon vapaaehtoishommia, eli usein liikaa, ja ihanteellinen ajatus siitä että hommat jakautuisivat tasaisesti monelle (pieni nakki vaikka jokaiselle yhdistyksen jäsenelle? :D) ei oikein toteudu. Yhdistykset toisaalta toteuttavat kivasti kaikenlaista, kirjoittaja- ja kirjailijayhdistykset esim. kirjoituskursseja ja tapahtumia ja muuta mukavaa.

Vielä muutamia vuosia sitten en todellakaan ollut mikään ”yhdistysihminen”. Sittemmin näihin juttuihin on vain ajatunut, nyt on ehkä jo liikaakin, ja jostain tarvitsisi vähentää. Mutta kun on kiva olla kiinnostavissa jutuissa mukana! Hallituksessa oleminen tai puheenjohtajana oleminen ei automaattisesti tarkoita miljoonaa hoidettavaa nakkia. Etenkin tällaisena johtokunnan ”rivijäsenenä” pystyy hyvin rajoittamaan sitä, mihin projekteihin lähtee mukaan ja mitkä jättää väliin. Toisinaan yhdistyshommat ovat väsyttäviä, mutta parhaimmillaan minulla on kokemusta siitä, että yhdistysten kautta pääsee toteuttamaan oikeasti itseä kiinnostavia juttuja, saattaapi joskus saada palkattuja työhommia, ja saa olla vaikuttamassa siihen mikä itseä kiinnostaa.

Tarkoitus ei missään tapauksessa ole syyllistää ketään, joka ei yhdistyshommista innostu tai jolla ei ole aikaa lähteä tällaisiin hallituksiin mukaan!! Useimmiten pois jäämisen syy on se, että ihmisellä on muutenkin jo noin tuhat rautaa tulessa. Edellä mainittu tärkeysjärjestys on hyvä muistaa. Yhdistyshommia voi halutessaan ottaa sitten, jos elämästä löytyy niille sopiva kolonen. Ketään ei pidä näihin hommiin pakottaa.

Halusin oikeastaan vain sanoa ääneen yhden jutun, jota monesti yksin tai pienemmässä porukassa on miettinyt: Ei kannata ainakaan turhaan pelätä jonkin yhdistyksen johtokuntaan lähtemistä! Se ei ole niin kammottavaa tai kiireistä kuin voisi etukäteen ehkä luulla. Mukaan lähtemiselle ei myöskään yleensä ole liian suuria vaatimuksia. Eli esimerkiksi spefi-yhdistyksessä toimiakseen (johtokunnassa tai sen ulkopuolella) ei tarvitse olla kaikkien alojen asiantuntija, tosifani joka tietää kaikesta scifistä kaiken, budjettinero, kokenut tapahtumajärjestäjä tai yhtään mitään muutakaan. Jokaisen panos on +++++++ ja tekijöitä ei ikinä ole liikaa.

Hiukkasen epäröin näin ”saarnaavan” ja kantaaottavan viestin laittamista blogiin, mutta toivottavasti tämä ei tuntunut saarnalta eikä aiheuta kovin suurta paheksuntaa. Haluan korostaa, että yhdistystoiminta on yleensä ihan rentoa ja mukavaa!!! Oikeasti.

Eihän tätä muuten tekisi yhtään kukaan.

 

 

Novellien synty #7: Susiveli

Satun luetut -kirjablogissa on ilmestynyt uusi arvio Älä riko pintaa -kokoelmasta. Suuret kiitokset sinne!

Ja tästä onkin ilo jatkaa novellien taustatarinoihin!

Toisinaan tekstin takaa löytyy hyvinkin selkeästi jokin inspiroiva lukukokemus, joka on vaikuttanut oman tekstin syntyyn. Suoranaisen pastissin tai intertekstuaalisten viittausten sijaan kyse voi olla jostain hienovaraisemmasta, tai jostain minkä huomaa vain kirjoittaja itse. Susiveli-novellista en ole saanut vielä kauhesti kommentteja, joten en osaa varmaksi sanoa, mitä lukija siinä näkee. Mutta paljastettakoon nyt, että tuon novellin takaa löytyy eräs erittäin vaikuttava lukukokemus. Yhtenä työnimenä minulla pyöri vaihtoehto Susia ja ihmisiä… Jep, nyt puhutaan John Steinbeckin klassikosta Hiiriä ja ihmisiä.

Luin sen joskus lukioikäisenä.

Itkin aivan järkyttävästi.

En halua spoilata kirjaa, jos sen juoni ei ole tuttu. Sanonpahan vain, että tässä on klassikko, jonka lukemista kannattaa kokeilla. On mahdollista, että se vaikuttaa ja koskettaa. Jopa suuresti. Ainakin omaan mieleeni romaanin loppuratkaisu on piirtynyt aika tarkkaan. Ja tämä on harvinaista, koska usein minulle jää kirjoista mieleen vain tietynlainen fiilis tai tunnelma, ei niinkään juoni / tapahtumat / yksityiskohdat. Hiiriä ja ihmisiä on jäänyt päähäni sekä tapahtumien että tunnelman kautta.

Hiiriä ja ihmisiä -kirjan ohella Susiveljeen vaikutti myös jokin uni, josta en muista enää kyllä mitään, mutta ehkä siinä vilahti kaksi veljestä ja jonkinlainen ihmissusiajatus. Talvella 2013 minulla oli kasassa 4 kesänovellia ja 2 talvinovellia, eli edelleen oli kovasti tarvetta keksiä talveen sijoitettavia tarinoita. Susijuttu sijoittui sinne mukavasti. Samalla koetin tuoda esille hiukan eri puolia Talvilaaksosta kuin Mustien ruusujen maa -sarjassa ja toisaalta myös sitoa tekstiä Mustien ruusujen maahan tuomalla esille samoja paikannimiä, eri ”rotujen” nimiä jne. Tätä tuli kyllä tehtyä Kesäsaarille sijoittuvissa novelleissakin. Halusin ehdottomasti tehdä novellit itsenäisiksi kokonaisuuksiksi, jotka eivät vaadi romaanisarjan lukemista mitenkään. Mutta jos joku lukija sattuu lukemaan näitä kaikkia, niin hän kuitenkin tunnistaisi kokonaisuuden ja ehkä joitakin hienovaraisia vihjeitä/keskustelua novellikokoelman ja sarjan välillä.  (Sanon tästä pari sanaa lisää Talviyön tarina -novellin kohdalla, jos muistan.)

Kirjoitin Susiveljen samaan aikaan, kun oli menossa trilogian kakkososan kirjoittaminen & editointi. Novelli toimi siis vaihteluna ja välipalana romaanin ohessa. Muistaakseni sen kirjoittaminen oli suhteellisen vaivatonta. Ei tuskaa ja ahdistusta, mutta ei aivan huippuhetkiäkään. Jotain siltä väliltä.

Pidän Susiveljessä nykyään siitä, että siinä on melko maltillinen ja toteava kerrontatyyli. Näkökulmahenkilö Jaani ei ehkä ole ihan niin räiskyvän tunteellinen kuin jotkut muut hahmoni, ja siksi kielikin on toteavampaa. Kokoelma tarvitsee mielestäni tämän novellin, jotta ne kielellisesti leikittelevämmät / koukeroisemmat pääsevät sitten esille.

Kustannustoimittajani piti Susiveljestä kovasti. Novelli päätyi lopulta paraatipaikalle eli aloittamaan koko kokoelman. Oikeastaan siihen ykköspaikalle oli jossain vaiheessa ehdokkaana laaja ja kielellisesti ym. koukeroisempi Unien puutarhat, mutta tuo novelli taas olisi ollut niin pitkä, että ehkä novellikokoelman aloittava lukija olisi väsähtänyt alkuunsa. Niinpä ajattelen Susiveljeä nyt tietynlaisena introna. Se on lyhyehkö ja hahmottelee Talvilaakson miljöötä, antaa tietynlaisia raameja sille mitä tulee jatkossa.

***

Goodreadsissa tykätyin sitaatti Hiiriä ja ihmisiä -romaanista näkyy olevan tämä:

“Maybe ever’body in the whole damn world is scared of each other.”

Mutta toiseksi tykätyin on ehkä mukavampi ja kertoo ystävyyden voimasta:

“I got you to look after me, and you got me to look after you, and that’s why.”

***

Aiemmat novellinsyntytarinat:

Narvaranin linnut

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

 

Lokakuun hulinat: noin puoliväli

Wuhuu, syksyn hauskuudet (ja kiireet!!) jatkuvat edelleen. Harvassa ovat sellaiset viikot, että sitä vain kaikessa rauhassa olisi kotona. No, ei kai sellaisia kenelläkään ole.

Turun kirjamessut olivat ja menivät. Seuraavaksi vuorossa on ensi lauantaina Jyväskylässä Lokacon, koska nyt on viikko 42. Tällä viikolla Jyväskylän Science Fiction Seura 42 järkkää jälleen perinteisen pienen ja mukavan conin, jossa on ohjelmaa ihan mukavasti. Olen mukana novellikokoelma-paneelissa.

LAUANTAI 22.10.

10.00 Ovet auki
10.15-11.00 World Hobbit Project Survey -debriiffaus
11.00-11.45 Esitelmä: Raita Jauhiainen
11.45-12.15 TAUKO
12.15-13.00 Esitelmä: Juho Salo: Miksi supersankarit ovat tylsiä?
13.00-13.45 Tuonen tahto – kauhuromaani perhekriisistä. Kustannustoimittaja Anni Nupponen haastattelee esikoiskirjailija Hanna Morrea
13.45-14.15 TAUKO
14.15-15.00 Esitelmä: Jukka Särkijärvi: Sad Puppies – The Electric Boogaloo.
15.00-15.45 Pienproosaa pakettiin – kuinka novellikokoelma syntyy? Hanna Morre Matilainen (pj), Erkka Leppänen, Anni Nupponen ja Katri Alatalo

Lokaconin Fb-sivut täällä ja kotisivut täällä. Niin ja paikkanahan on Jyväskylän kaupunginkirjasto.

Viikon päästä siitä taas täytyy käväistä Helsingin kirjamessuilla. Omalla kohdallani tässä on kaksi olennaista juttua. Ensinnäkin Stk:n syyskokous Pasilan kirjastossa messulauantaina klo 13. Lämpimästi tervetuloa sinne kaikki spefityypit!! Ja toiseksi minulla on elämäni ensimmäistä kertaa esiintyminen Helsingin messuilla. Perjantaiaamuna. Jospa paikalle eksyisi vaikkapa äikänopettajia tai muita kiinnostuneita? Harmillisesti samaan aikaan menee kyllä päällekkäin yksi toinenkin spefiaiheinen keskustelu, mutta aina ei voi voittaa.

Kirjallisuudenopetus ja vaihtoehtoiset maailmat

Spekulatiivinen fiktio, esimerkiksi fantasia- ja tieteiskirjallisuus, paitsi ruokkivat mielikuvitusta, myös tarjoavat vaihtoehtomaailmoillaan loputtomasti pohdiskeltavaa ja vertailukohtia nykymaailman ilmiöihin. Miten tätä potentiaalia voisi entistä paremmin hyödyntää kirjallisuudenopetuksessa? Kirjailija-opettajat Taru Kumara-Moisio, Katri Alatalo ja Hanna Matilainen avaavat näkökulmia sekä spefi-kirjallisuuden erityispiirteisiin että kirjallisuudenopetukseen.

Aika 28.10.2016, 10.30. Paikka Minna Canth

Hetki sitten tuli käväistyä Helsingissä myös Nuorisokirjailijoiden 70-v. juhlilla. Juhlapaikkana oli Teatterimuseo, jonka varaston uumenista löytyi kaikkea kummallista päälle pantavaa, kuten kuvista näkyy. Kivaa oli ja se(kin) päivä meni nopeasti.

161008-13

Magdalena Hai, Anne Leinonen ja minä. Kuva: Petri Jauhiainen

161008-9

Elisabet Aho, minä ja Marjut Hjelt. Kuva: Petri Jauhiainen

Joo. Kaikesta tästä voisi päätellä, että menohan on pelkkää juhlaa koko ajan. No ei nyt ihan niinkään. Oikeasti tuntuu, että välillä viettäisi taas mieluusti enemmän aikaa kotisohvalla ja vähemmän junassa. Ehtisi esimerkiksi välillä siivota tai käydä koiran kanssa lenkillä tai jotain yhtä normaalia. Messuhulinat ovat kuitenkin kohta taas onneksi ohi. Ilokseni voin todeta, että muiden kiireiden seassa projekti C on kuitenkin edennyt. Puuttuu enää muutama luku, ja nyt kirjoitan jonkinlaisella loppukiri-meiningillä, haluan vain saada homman kasaan, jotta kässäri on jollain lailla ehjä kokonaisuus ennen joulua. Luonnostelen siis. Todellakin kerrankin luonnostelen. Jos muu ei auta, niin projektin oma soittolista soimaan tai pomodoro-ajastin päälle tai ihan mitä vain. Kaikki keinot ovat sallittuja sodassa ja rakkaudessa ja kirjoittamisessa.

Se biisi, josta kaikki melkeinpä lähti liikkeelle, tai no tärkein inspiraatiobiisi, on muuten tämä. Kolahti joskus kovaa ja iskee edelleen. Nyt on vain puskettava eteenpäin ja loppuun. Näissä fiiliksissä. Vaikka jo vähän väsyttäisi / kyllästyttäisi / ei ole enää ihan niin helppo saada kiinni siitä alkuinnostuksesta, jolla tähän tarinaan aikoinaan lähti. Jotenkin tämä on vain jaksettava, ja sitten pääsee toivottavasti pian luetuttamaan esilukijoilla ja kuulemaan heidän tuomionsa.

 

Älä unohda goottia

Goottiantologiaa nimittäin. Jonnekin tämä syksy hupenee, mutta vielä on pari viikkoa aikaa lähettää novelli tarjolle goottiantologiaan! Antologian julkaisee Vaskikirjat ensi vuoden syksyllä, ja minä häärin toimittajana. Novelleja on jo tullut, mutta odotan innolla, että vielä se kuuluisa viime hetken ryntäys tulee. Sitten marraskuun pimeydessä minulla onkin ohjelmassa ahkeraa goottinovellien lukemista.

Kutsu löytyy Vaskikirjojen sivuilta, mutta postataanpa se nyt tähänkin vielä. Deadline 31.10. Nyt siis hyötykäyttöön mm. kirjamessujen junamatkat ja muut sellaiset, ja ideat paperille pikaisesti!

***

Vaskikirjat hakee kirjoittajia uusien goottilaisten novellien antologiaan. Goottifiktio on erityisen hyvin edustettuna angloamerikkalaisessa kirjallisuudessa, mutta epäilemättä myös suomalaiset spefikirjoittajat hallitsevat synkän romantiikan fantasian, kauhun tai maagisen realismin sävyillä.

Antologiaan halutaan siis novelleja, jotka kunnioittavat gotiikan kirjallisia perinteitä. Tyypillisesti goottinovellien ympäristönä on synkkä linna, kartano tai muu eristäytynyt, syrjäinen paikka. Goottifiktiossa on lukuisia ikonisia hahmoja, kuten Dracula, Dorian Gray, Heathcliff, Frankensteinin hirviö, Jane Eyre, Oopperan kummitus, Tri Jekyll sivupersoonineen jne. Perinteisiin ei kuitenkaan tarvitse kahliutua, ja kirjoittajilta toivotaan monipuolisesti näkökulmia goottiteemaan. Ihanan lurjuksen, dekadentin byronilaisen sankarin ei tarvitse olla mies, ja tapahtumapaikkana voi yhtä hyvin olla Kainuun tai Pohjois-Karjalan korvet kuin Englannin nummet tai Yhdysvaltojen syvä etelä. Novelli voi sijoittua myös nykyaikaan ja vaikkapa synkkään urbaaniin miljööseen.

Novelleja voi lähettää Vaskikirjoille sähköpostitse osoitteeseen info@vaskikirjat.fi 31.10.2016 mennessä. Samasta osoitteesta voi myös tiedustella lisätietoja. Novellien pituudeksi toivotaan 10–20 liuskaa, mutta tässä voidaan joustaa. Novellien valinnan jälkeen niitä työstetään eteenpäin, ja kirja julkaistaan 2017 syksyllä. Julkaistavista novelleista maksetaan 50 euron palkkio. Kirjan toimittaa Katri Alatalo yhteistyössä Vaskikirjojen kanssa.

Novellit voi lähettää esim. rtf-, pdf- tai doc(x)-muodossa. Novellien fontin, rivivälin ym. teknisten yksityiskohtien suhteen ei olla tarkkoja. Pääasia, että teksti on lukukelpoista.

Novellien tulee olla suomenkielisiä ja ennen julkaisemattomia. Lähetä novellit siten, että tiedostossa ei näy sen kirjoittajaa, koska tarkoitus on toimittaa novellit kustannustoimittajalle aluksi anonyymisti.

Voit tarjota useampaakin novellia, mutta hyvin todennäköisesti kultakin kirjoittajalta julkaistaan antologiassa vain yksi.

Julkaistavat novellit valitaan vasta sitten kun aikaraja päättyy lokakuun lopussa. Valitut ja valitsematta jääneet ilmoitetaan kirjoittajille marras-joulukuussa.

Tätä kutsua saa mielellään jakaa eteenpäin.

Lokakuun hulinat

Jess, kohta junaan ja Turun kirjamessuja kohti! Lauantaina jossain vaiheessa päivää minut voi bongata Osuuskumman myyntipöydän takaa. Sunnuntaina taas on luvassa pari esiintymistä Nuorisokirjailijoiden osastolla. Tällä kertaa ei perus-paneelia vaan ihan jotain muuta. Kirjailijatreffit + livekirjoittamista osastolla. Kääks! Tulkaa katsomaan, saanko sanaakaan paperille ( = näytölle).

ohjelma-su_orig

Vaskikirjojen kirjoja löytyy myynnistä aina yhtä mainiolta turkulaisten scifi-seurojen yhteisosastolta (huom. spefiaiheinen rekvisiitta -> helppo tunnistaa!). Siellä on siis saatavilla mm. Älä riko pintaa -kokoelmaa.

Tästä lokakuun reissut & tapahtumat sitten vasta alkavatkin. Jossain vaiheessa odotin ”reissuputkea” vähän kauhulla, mutta nyt ilmassa on oikeastaan vain innostusta. Kiva päästä taas ihmisten ilmoille ja Turkuun. Myöhemmin kuun loppupuolella sitten Lokacon täällä Jyväskylässä ja sitten puolestaan Hesan kirjamessuille.

Mukavaa messuilua kaikille, jotka ovat näihin hulinoihin tulossa!

Novellien synty #6: Narvaranin linnut

No lopultakin! Nyt päästiin Narvaranin lintuihin ja kevääseen 2012. Silloin nimittäin tapahtui jotain merkittävää, suoranainen käänne novellikokoelmani kirjoitusprosessissa. Hain lopultakin kunnolla palautetta tekstistä! Hyvä minä. Viimeinkin tajusin.

Toki aiemminkaan en täysin tynnyrissä ollut tekstejä kirjoitellut. Olin saanut arvokasta ja perusteellista palautetta joistakin teksteistä Avoimen yliopistojen opintojen kautta. Mutta silloinkin vain yhdeltä ihmiseltä, opettajalta. Keväällä 2012 en vielä ollut julkaissut yhtäkään kirjaa. Kokemukseni tekstien toimitustyöstä oli varsin rajallinen, ja ymmärrys kirjoittamisen ”sosiaalisesta luonteesta” oli vasta kehittymässä. Itse asiassa kipuilin aika paljon esikoiskirjan toimitusprosessin kanssa, koska se vain oli niin uutta enkä osannut oikein suhtautua vielä ammattimaisesti.

Toukokuussa 2012 osallistuin Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien järjestämään tekstien tuunauspajaan Jyväskylässä. Enpä muuten arvannut, että nyt 4 vuotta myöhemmin istuisin onnellisena kyseisen yhdistyksen hallituksessa! Sellaista ei osannut kuvitellakaan, koska novellin tuunauksessa oli jo ihan tarpeeksi miettimistä. Sain hyvää palautetta ja erilaisia, ristiriitaisiakin kommentteja eri lukijoilta. Se oli hyvää harjoitusta: erilaisia näkemyksiä tulee aina, ja palautetta pitää prosessoida itse. Novellin perusidea ei palautteen pohjalta muuttunut, mutta muutin ja lisäsin tiettyjä tärkeitä yksityiskohtia. Koin myös saavani kannustusta ja rohkaisua: novellistani oli tykätty.

Yksityiskohtien hiominen toimi, ja Narvaranin linnut sai Portissa kunniamaininnan ja pääsi sitten melko pian julkaisuunkin. Kyseessä oli siihenastisista jutuistani ehdottomasti synkin. Työnimi ihan alussa oli ollut ”Kaikki mustan sävyt”, ja olin lähtenyt kirjoittamaan, koska halusin pohtia perheväkivaltaan liittyviä kysymyksiä. Mukaan tuli sitten hieman yllättävääkin twistiä, ja Portin palkintojenjaossa ymmärsin, että juuri tuo twisti oli keskeinen siinä, että teksti oli pärjännyt kisassa.

Novelli Portissa 2/2013. Kuvitus J. Murtosaari.

Novelli Portissa 2/2013. Kuvitus J. Murtosaari.

Hauskaa kyseisessä lehdessä muuten on, että heti minun synkkääkin synkemmän novellini perään on sijoitettu Shimo Suntilan kertakaikkisen mainio Milla ja Meri: kahden hieman erikoislaatuisen tytön ja heidän isänsä päivästä kertova novelli, jota lukiessa on vaikea olla nauramatta ääneen. Tässä on siis novellien sijoittelulla saatu ainakin kontrastia aikaiseksi.😀

Narvaranin linnut on novelli, josta olen edelleen aika ylpeä. Siinä on muutamia mielestäni onnistuneita kohtia. Useammankin kerran, kun jonnekin on tarvittu tosi lyhyttä tekstinäytettä, sellainen on löytynyt Narvaranin linnuista.

***

Kerran kuulaana pakkaspäivänä, kun maa oli huurteen peitossa ja vasta haaveili lumesta, minä juoksin pihamaalla paljain jaloin. Olin jo liian vanha sellaisiin leikkeihin, mutta juoksentelin kuitenkin – minun jalkani odottivat lunta, ihan kuten maakin.

Linnut tulivat. Kuulin ensin niiden etäisen laulun, rääkymisen; sitten tunsin ilmassa väreilyn, kun ne lähestyivät. Lopetin juoksemisen ja katsoin etelään, odotin, että ne ilmestyivät puiden takaa.

Kun linnut tulivat, isäkin tuli. Hän asteli tuvasta metsästysjousen kanssa. Hän tähtäsi parveen ja ampui, ampui, ampui. Parvi oli suuri, ja isä ehti ampua monta viuhahtavaa nuolta. Huusin. Äiti ja Lameena tarttuivat käsiini ja yrittivät painaa minut maahan. Huusin, mutta isä ei lopettanut.

Isä naulasi kuolleet linnut suurilla rautanauloilla ovemme yläpuolelle. Torjumaan pahoja henkiä, hän väitti. Karkottamaan pahuuden. Mutta ei se toiminut. Pahuus tuli minusta ulos suurina kyyneleinä, kun katsoin lintujen pysähtyneitä silmiä ja runneltuja ruumiita. Putoaminen oli katkaissut niiden siivet; nuolet ja rautanaulat olivat ruhjoneet niiden sisälmyksiä. Kurkotin ylös ja silitin niiden mustanharmaita sulkia. Ne tuntuivat karheilta ja viileiltä sormissani.

 Yöllä mökki heräsi huutoihin, iskuihin. Takan hiilloksen valossa erottuivat taas seinällä kamppailevat varjot. Kaksi hahmoa kyyhötti pöydän alla ja takertui toisiinsa. Kuolleet, lävistetyt linnut roikkuivat ulko-oven yllä eivätkä estäneet mitään.

***

Huhhuh, syyskuu lähenee uhkaavasti loppuaan ja lokakuun hulinat lähestyvät… Bloggaan siitä vielä uudemman kerran ennen viikonloppua, kunhan kerkeän!

Tarinoita muiden novellien synnystä:

Ei poikasi ole kuollut

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

 

Novellien synty #5: Ei poikasi ole kuollut

Novellikokoelman syntytarina jatkuu, nyt päästiin sentään jo puoliväliin. Kesällä 2011 minulla oli kasassa jo 4 novellia — ja kaikki ne sijoittuivat Kesäsaarille. Entä Talvilaakso, fantasiamaailman toinen puolikas? Haaveilemani novellikokoelman piti jakautua puoliksi talvi- ja kesätarinoihin. Jostain syystä ideat vain olivat tähän asti sopineet juuri Kesäsaarille. Varmaankin isona syynä oli se, miten Mustien ruusujen maa -trilogian kirjoitusprosessi eteni tässä taustalla. Olin jo kirjoittanut trilogian ensimmäisen osan, joka sijoittui Talvilaaksoon. Edessä oli vielä paljon seikkailuja Kesäsaarilla, joten Kesäsaarten miljöö oli vielä minulle vieraampi. Ja yleensä se, mikä on vielä vierasta ja vaiheessa, on myös kiinnostavampaa. Novellit olivat tärkeitä juuri siksi, että niissä pääsin testaamaan ja kehittelemään tuota uutta miljöötä.

Neljän kesänovellin jälkeen piti kuitenkin päästä käsiksi talvijuttuihin. Muuten minulla olisi kohta ollut käsissä kokoelmallinen Kesäsaari-novelleja, eikä muuta.

Ei poikasi ole kuollut syntyi tähän tarpeeseen. Se on siitä harvinainen novelli, että onnistuin kehittelemään sen aika suoraan unen pohjalta. Yleensä unia tulee ja menee, niistä ei ehdi ottaa hyötyä irti. Tai sitten uni-ideat ovat oikeasti niin tolkuttomia, että kun on kunnolla herännyt ja ajattelee järjellä, on pakko hylätä ne saman tien. Kerran näin kuitenkin unta epämääräisistä mustista kauhuolennoista, jotka tulivat maan pinnalle jäisten vuorien sisuksista. Ajattelin, että no okei, tässä on kauhutarinan ainekset.

Sitten tarvitsi enää vain sijoittaa tarina Talvilaakson ja kehitellä melko simppeli juoni. Hyödynsin tarinassa sadun aineksia: tietyt asiat esimerkiksi tapahtuu tai sanotaan kolme kertaa. Kauhusatu genrenä alkoi kiinnostaa. Samalla halusin vähän kikkailla kielellä ja tunnelmalla, ei niinkään sillä juonella. Ei poikasi ole kuollut onkin siitä poikkeuksellinen novellini, että se on oikeasti lyhyt. Varmaan lyhyin kaikista kirjoittamistani teksteistä, jotain viitisen liuskaa. Sekin sopii satuajatukseen; kauhusadun piti olla melko tiivis kokonaisuus. Eikä se unikaan antanut aineksia ihan tolkuttoman monipolvisiin juttuihin.

Ei poikasi ole kuollut on siis lyhyehkö tunnelmapala, joka kaiken lisäksi syntyi tavallaan ”välinovellina” isompien projektien välissä. Olin juuri saanut valmiiksi laajan Rubiinilaivan — se tuli viimeisteltyä yhdessä kesälukiossa opettaessani, ja toisen kesälukion aikaan sitten kirjoitin nopeasti tämän uuden tarinan. En kuitenkaan missään tapauksessa koe, että Ei poikasi ole kuollut olisi jäänyt jotenkin turhaksi välipalaksi! Se on ollut hyvin käyttökelpoinen esim. silloin, kun on tarvittu jokin tarpeeksi lyhyt teksti vaikkapa ääneen luettavaksi. Se myös sai Talvilaaksoon sijoittuvien novellien kirjoittamisen liikkeelle. Pääsipä se jopa Atorox-äänestyksen lyhytlistalle (mutta ei top 10:een). Ehkä jokin kauhusatu- ja unitunnelmassa on siis viehättänyt lukijoitakin.

usvakansi112

Novelli julkaistiin Usvassa 1/2012. Jos siis haluaa lukea pienen intron Älä riko pintaa -kokoelmasta, niin tämän novellin voi käydä ilmaiseksi lukemassa Usvan arkistosta! Novellikokoelmaan tuo novelli päätyi aika lailla sellaisenaan, samanlaisena kuin se oli jo lehdessäkin ollut.

Aiemmin sarjassa:

Rubiinilaiva

Tee minulle syksy

Älä riko pintaa

Kulkija

Kirja marketissa

Näin siinä pääsi käymään, että syys-marraskuun ajan Älä riko pintaa löytyy myynnistä Jyväskylän Keljon Prismasta! Tämä saattaa kuulostaa pieneltä lisältä kirjamyyntiin, mutta oikeasti tämä on Iso Juttu. Pienkunstantamon kirja ei noin vain pääse kivijalkakaupan valikoimiin, saati sitten markettimyyntiin. Ja juuri marketeista ihmiset yhä enemmän kirjoja ostavat. Tästä uudesta kokeilusta saa kiittää Suomi lukee -sivustoa. Sivuston käyttäjät saivat äänestää tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista suosikkinsa, joista eniten ääniä keränneet pääsivät Prismaan kirjatorniin.

Suomi lukee -kirjatorni näyttää hyvältä.

Suomi lukee -kirjatorni näyttää hyvältä.

Mukaan pääsi nimenomaan pienten kustantamojen kirjoja — isompia nimiä on Prisman hyllyssä jo muutenkin. Kirjatorni tekee valikoiman monipuolisemmaksi. Paljon kirjallisuutta kun nykyään ilmestyy pieniltäkin kustantamoilta, mutta satunnainen lukija niitä harvemmin nettikauppojen syövereistä sattuu löytämään. Kirjatornin ideassa keskeistä on myös se, että kirjat valitaan äänestyksellä, eli lukijat itse saavat vaikuttaa kaupan valikoimaan. Jos nyt valittu valikoima ei itseä miellytä, kannattaa siis käydä vaikuttamassa jatkossa.

Niin, jatko… No, se riippuu siitä, miten hyvin kirjoja menee kaupaksi Keljossa nyt tämän kokeilun aikana. Itselleni kyseinen kauppa sattuu olemaan melkeinpä lähikauppa, joten totta kai on tullut käytyä tornin luona jo parikin kertaa tässä ruokaostoksia tehdessä!😀 Joten rakkaat jyväskyläläiset (tai miksei kauempaakin tulevat), jos olette kirjoja vailla niin käykääpä ihmeessä vilkaisemassa tämä tarjonta. Marraskuussa voi ostella jo joululahjojakin…

Jos kokeilu onnistuu eli kirjoja ostetaan, homma voi laajentua jopa valtakunnalliseksi ja tulla pysyväksi toiminnaksi.

Jee, fantasiahylly.

Jee, fantasiahylly.

Kaiken kaikkiaan mukana on kirjoja näiltä kustantamoilta: Vaskikirjat, Reuna, SKS, Pieni Karhu, Osuuskumma, Myllylahti, Haamu, Amusantti, Robustos, Jalava, Aarni, Art House, Poesia ja PS-kustannus. Tietokirjoja, proosaa, runoja, kaikenlaista.

Lisää aiheesta (ja taustoista, kirjamyynnistä laajemminkin) voi lukea tästä Keskisuomalaisen artikkelista. Minäkin menin siellä jotain mielipiteitäni lausumaan.

Kiitos omasta puolestani  Suomi lukee -sivustolle, kirjani äänestäjille sekä kustantamolleni, joka lähti tähän mukaan! Jee!

Novellien synty #4: Rubiinilaiva

Ensinnäkin: Aavetaajuudella on äskettäin julkaistu arvostelu novellikokoelmasta. Siinä käydään kivasti läpi kommentteja jokaisesta novellista. Kiitokset arvioijalle!

Ja nyt jatkan omaa läpikäyntiäni…

Hempeilymusiikkivaroitus! Jostain syystä, en muista miksi, tästä biisistä tuli minulle Rubiinilaivan tunnari. Viittaukset  uskonnollisuuteen eivät sovi novelliin ollenkaan, mutta jotenkin näin vain pääsi käymään. Keväällä ja kesällä 2011 kirjoitin tätä novellia, ja kuuntelin kyllä muutakin, mutta tämä jäi mieleen.

Tammikuussa 2011 aloitin ensimmäiset työt valmistumisen jälkeen: pääsin kevätlukukaudeksi opettamaan yläkouluun. Olin innostunut, opin paljon, mutta tuo kevät oli myös todella, todella raskas. Opetusta oli paljon, ja vaikka se näkyi mukavasti palkkapussissakin, niin aikataulu oli lopulta aika mahdoton. Ravasin viikonloput kotona, viikot toisella paikkakunnalla, ja hevonenkin olisi jotenkin pitänyt hoitaa. Yläkoulussa opettaminen osoittautui minulle vaikeaksi. Don’t get me wrong, teinit ovat aivan mahtavia ja fiksuja ja ihania ihmisiä!!! Mutta siinä on syynsä, miksi yliopisto-opettaminen sopii minulle paremmin. Olen todella onnellinen, jos voin kirjoittaa nuorille, kertoa tarinoita, ja kohdata heitä kirjailijana. Auktoriteettina, opettajan roolissa osaan huonommin olla.

Mutta siis — se kevät oli loppujen lopuksi tosi raskasta aikaa. En kirjoittanut mitään moneen kuukauteen. Toukokuun tienoilla Rubiinilaiva alkoi syntyä. Se oli minulle toivon pilkahdus, ripaus omaa aikaa ja omaa juttua. Kirjoittamiselle varastettua aikaa. Kirjoittamisesta olen aina saanut voimaa ja silloin erityisesti. Kerta kaikkiaan tarvitsin sitä novellia silloin. Kirjoitin sen loppuun kesäkuussa, ja silloinkaan en ollut lomalla vaan opetin eräässä kesälukiossa. Asuin asuntolassa lukiopaikan yhteydessä, opetuksen jälkeen jäi tyhjää ja yksinäistä aikaa ja sehän sopi minulle silloin.

Rubiinilaivassa käytin kokemuksiani purjelaivareissulta, kuten Kulkijassakin. Siitä tuli jonkinmoinen kauhuseikkailutarina. Mutta erityisesti seikkailutarina, omassa mielessäni ainakin. Sen kirjoittaminen edusti minulle vapautta ja seikkailua. Se pääsi novellikokoelmaan kunniapaikalle eli viimeiseksi, koska itse halusin sen siihen. Mutta voi hyvinkin olla, että se miten tärkeä tämä novelli minulle oli ja miten nautinnollista sen kirjoittaminen (oikeasti! Se tuli helposti ja niiiin nautinnollisesti!!!), ei välttämättä välitykään lukijalle. En tiedä, en ole juurikaan kuullut vielä kommentteja juuri tästä novellista. Olen vain huomannut kirjoittajana, että joskus hämäävästi käy näin: ne, joiden kirjoittaminen oli itselle tuskaa, ovatkin lukijalle parhaita, ja ne jotka itselle olivat yhtä riemua, eivät nin hyvin pärjääkään.

Mistä syntyi novellin idea? Mistä kaikki lähti? No, mitä tulee ideoiden kierrättämiseen ja vanhojen ideoiden kaiveluun (pohdin näitä edellisen novellin kohdalla), niin sama homma jatkuu Rubiinilaivassakin… Niin, tässä novellissahan siis rakennetaan rubiinilaivaa. Joskus vuonna 2007 tai 2008 löhösin sohvalla ja katsoin Willow-elokuvaa (!!??!!), kun yhtäkkiä mieleeni tuli alkukuva. Tyyppi herää/makaa maassa, katsoo ylös ja näkee punaisen rubiinilaivan. Aloin suunnitella, siitä olisi pitänyt tulla osa Mustien ruusujen maa -sarjaa, periaatteessa Mustien ruusujen maahan keskelle ylimääräinen osa. Mutta sitten suunnitelmat muuttuivat, henkilöt vaihtuivat, ja Rubiinilaivasta tuli juuri sellainen itsenäinen tarina kuin siitä oikeasti pitikin tulla.

Syksyllä 2011 lähetin novellin sekä Portin kisaan että jälleen avoimen yliopiston kirjoittamisen opettajalle. Muistaakseni juuri tuolloin kokosin itsenäistä kurssia varten eräänlaisen ”kokoelman” eli siihenastiset novellit, ja sain sitten kokoelmasta palautetta. Valitettavasti en ollut taaskaan osannut aikatauluttaa hommaa kunnolla, vaan siis lähetin novellin kilpailuun ennen kuin olin saanut siitä palautteen. Rubiinilaiva pääsi bubbling under -listalle mutta ei löytänyt julkaisupaikkaa. Alkuperäinen novelli oli lähelle 50 liuskaa pitkä, ja siitä se tiivistyi hiukan, useammassa vaiheessa palautteen ja kustannustoimituksen kautta. Pitkä se on silti edelleen.😀 Liian pitkä? Sytyttääkö lukijoita yhtään niin kuin minua kirjoittajana? Se jää nähtäväksi. Voi olla, että sijoittuminen kokoelman loppuun myös syö novellista jotain; en ole varma, tuoko se oikeasti lisää uutta kokoelmaan, vai onko osa jutuista tullut jo eri muodoissa käsiteltyä muuallakin.

Oli miten oli, Rubiinilaiva on minulle yksi kokoelman tärkeimmistä novelleista. Koska purjelaivareissu. Ja koska oli se muun elämän tuska kirjoittamisen aikana, ja koska tämän novellin kirjoittaminen oli vain yksinkertaisesti niin kivaa ja hauskaa. Vastaavaa nautinnontunnetta odotellessa……

Aiemmin novellien synty -sarjassa:

Kulkija

Älä riko pintaa

Tee minulle syksy

Post Navigation